Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia (2006)

Alkuteos: The discomfort zone.

Suom. Tero Valkonen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Matti Berg.

Kiinnostukseni Jonathan Franzenia kohtaan on kasvanut muutaman viime vuoden aikana, mutta vieläkään en ole tullut lukeneeksi häneltä yhtään romaania. Luin muutamia esseitä tästä kokoelmasta ensimmäistä kertaa jo pari vuotta sitten ja lukaisin myös Vapaa ja yksin -kokoelmasta jokusen tekstin. Blogiin asti nämä lukukokemukset eivät päätyneet, mutta kiinnostus virisi. Kehuttu Franzen on jälleen ajankohtainen, sillä tuore suomennos Purity-romaanista ilmestyi hiljattain. Jonotan järkälemäistä kirjaa kirjastosta ja virittäydyn nyt Franzen-taajuudelle lukemalla esseekokoelman alusta loppuun. 

Epämukavuusalue tutustuttaa lukijan nuoreen Jonathan Franzeniin: epävarmaan, pelokkaaseen ja hintelään nuoreen poikaan, joka varttuu Yhdysvaltojen Keskilännessä 1960- ja 70-luvuilla. Lukija pääsee Jonathanin matkassa muun muassa vapaakirkon tukeman Veljeskunnan kokoontumisiin ja leirille sekä seuraamaan poikaporukan uhkarohkeita kolttosia. Kielellisesti lahjakas poika rakastaa Schultzin Tenavat-sarjakuvaa ja päätyy opiskelemaan saksalaista kirjallisuutta Müncheniin. 

Franzen kuvaa elävästi nuoren miehen kasvukipuja ja oman paikan etsintää. Kaverisuhteiden muodostaminen on haastavaa, eivätkä sosiaaliset suhteet muutenkaan ole ongelmattomia.

Sosiaalinen kuolemani oli koko alemman high schoolin kolmen vuoden ajan säälimättömän ennaltamäärätty. Minulla oli laaja sanavarasto, huvittavan kimakka ääni, sarvisankalasit, hintelät käsivoimat, liian ilmeinen opettajien suosio, vastustamaton halu hihkua epähauskoja sanaleikkejä, melkein täydelliset tiedot J. R. R. Tolkienin tuotannosta, suuri kemianlaboratorio kellarissani, taipimus loukata jokaista vierasta tyttöä joka oli kyllin hölmö puhumaan minulle ja niin edespäin. Mutta minä olin sitä mieltä, että kuoleman todellinen syy oli se, ettei äiti antanut minun käyttää farkkuja koulussa.

Franzen kuvaa kasvuiän häpeäkohtia välillä jopa knausgårdmaisen rehellisesti. Koskettavaa on myös lukea Jonathanin kirjeenvaihtoa vanhempiensa kanssa, kun vanhemmat haluaisivat pojan opiskelevan kirjallisuuden sijaan jotakin "markkinointikelpoisempaa".

Kokoelman esseet ovat sujuvia ja miellyttäviä lukea ja niissä on liuta näppäriä huomioita, mutta mitään järisyttävää en tekstien äärellä kokenut. Franzenin kirjoitustyyli kuitenkin vetoaa minuun siinä määrin, että odotan innolla pääseväni tutustumaan häneen myös romaanikirjailijana.