Laura Lindstedt: Oneiron (2015)

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 440.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Shlomith-Shkhina, Polina, Rosa Imaculada, Nina, Wlbgis, Maimuna ja Ulrike. He ovat seitsemän naista, joista Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron-romaani kertoo. Lukija johdatellaan kirjan maailmaan seuraavanlaisella motolla:

Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään.
Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?

Motto on peräisin Leo Tolstoin Ivan Ilijitšin kuolema -teoksesta. Nämä kysymykset nousevat lukijan mieleen useasti teosta lukiessa, sillä Oneironissa ollaan elämän ja kuoleman välitilassa.

Lindstedt pudottaa seitsemän naista vuoronperään tuohon valkoiseen välitilaan, jossa ei ole mitään. Pikkuhiljaa naiset, ja lukija siinä samassa, alkavat käsittää, mistä on kyse. Eri puolilta maailmaa kotoisin olevat naiset ovat kuolleet, toiset yllättäen ja toiset odotetusti. Kipu ja muut ruumiilliset tuntemukset ovat poissa. Naiset yrittävät rajata tilaa vaatteillaan, jotta sen hahmottaminen olisi edes jotenkin mahdollista. Mutta miksi juuri he kohtaavat toisensa?

Saattaa kuulostaa hurjalta, että kirjassa on seitsemän päähenkilöä. Määrä ei kuitenkaan koidu lukijalle ongelmaksi, vaan kaikki henkilöt tulevat tutuiksi. Minulle jäi parhaiten mieleen juutalaistautainen Shlomith, performanssitaiteilija New Yorkista. Hän yhdistää taiteessaan juutalaisuuden tutkiskelun ja syömishäiriön. Lopputulos on järkyttävä.

Naisten muistoihin ja kokemuksiin palataan vuorotellen. Seitsemän on tuskin valikoitunut naisten määräksi sattumalta, sillä seitsemän on vahvasti symbolinen luku. Luvun seitsemän voi liittää ainakin viikonpäiviin, antiikin ihmeisiin, kuolemansynteihin ja kirjallisuudessa esimerkiksi veljesten tai kääpiöiden lukumäärään. Lukion psykolologian tunneilta on jäänyt mieleen, että ihmisen lyhytkestoisen muistin kapasiteetti olisi noin seitsemän yksikköä.

Kirjan alaotsikko on "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista". Vaikka teos nimetään heti alkuun fantasiaksi, sivuutin asian lukiessani kirjaa. Vasta lukemisen jälkeen, tätä tekstiä kirjoittaessani aloin hahmottaa kirjan fantasiaksi.

Olen kuullut joitakin kommentteja kirjan vaikeudesta. Lindstedt kirjoittaa selkeästi ja harkitusti, joten kielen kanssa ei tarvitse taistella. Teksti etenee jouhevasti. Haasteellista sen sijaan on hahmottaa jotakin sellaista, mitä ei ole. Sanoisin, että kirja vaatii lukijalta heittäytymistä ja luottoa siihen, että palaset loksahtavat paikoilleen. Lindstedt rakentaa kirjan monenlaisista tekstilajeista, mikä tietysti voi jostakusta tuntua sekavalta.

Tiesin jo kirjan ensimmäisillä sivuilla, että Oneiron on hyvällä tavalla erilainen. Se erottuu edukseen kotimaisen nykykaunon joukossa. Ostin kirjan omaksi Finlandia-kisan loppumetreillä, sillä toivoin ja odotin sen voittavan palkinnon. Nautiskelin omalaatuisesta ja taidokkaasta teoksesta useamman viikon ajan, sillä kiireisemmät työkirjat kiilasivat aina lukujonossa tämän edelle. Pätkissä lukeminen ei haitannut ollenkaan, sillä sujahdin aina helposti uudelleen kirjan maailmaan. Oneiron on niin runsas, että voisin hyvin lukea sen uudestaan. Kirja herättää paljon kysymyksiä, mutta ei todellakaan tarjoa valmiiksi pureksittuja vastauksia.

Blogistaniassa Oneironia on luettu ahkerasti ja siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Elina, Omppu, Krista, Liisa, Katja ja Leena Lumi.