Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous (1997)

Alkuteos: Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego.

Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola (2000/2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 398.

Oma arvio: 4

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Markko Taina.

Svetlana Aleksijevitš on vuoden 2015 kirjallisuuden nobelisti, jonka teos Tšernobylista nousee rukous julkaistiin alun perin vuonna 1997, ja Marja-Leena Jaakkolan suomennoksena vuonna 2000. Heti Nobelin myöntämisen jälkeen Tammi lupaili kirjasta uutta painosta, ja laajennettu ja uudistettu painos ilmestyikin joulun kynnyksellä Keltaisessa kirjastossa. Joulupukki oli kuullut toiveeni, sillä löysin kirjan kääreistä jouluaattona.

Tšernobylista nousee rukous on dokumenttiromaani. Se on koostettu haastatteluista: kirjailija on kuunnellut satojen ihmisten tarinoita ja työstänyt kuulemastaan kaunokirjallisen teoksen. Aleksijevitšin käyttämä tyylilaji välittää tavallisen ihmisen kokemukset ja tuskan aitoina lukijoille.

Kirjassa ääneen pääsevät Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vaikutuspiirissä eläneet ihmiset. Kirjan sivuilla kuullaan lukuisia monologeja ja esimerkiksi sotilaiden tai lasten muodostamien ryhmien ajatuksia tapahtuneesta. Aleksijevitšin teos keskittyy onnettomuuden seurauksiin; onnettomuuden syistä voi lukea vaikkapa Wikipediasta.

Lyhyesti kuitenkin itse onnettomuudesta: Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus oli historian tähän mennessä tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus. Se tapahtui 26. huhtikuuta 1986 silloisessa Neuvostoliitossa, nykyisen Ukrainan alueella. Voimala sijaitsee Pripjatin kaupungissa, aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Onnettomuuden vakavimmat seuraukset väkyvät kolmen nykyisen valtion alueella: Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä. Pripjat on tätä nykyä aavekaupunki, jonka asukkaat evakuoitiin onnettomuudet seurauksena. Voimalan ympärillä on kolmenkymmenen kilometrin suojavyöhyke, jonne on pääsy kielletty.

Heti räjähdyksen tapahduttua paikalle komennettiin miehiä sammutustöihin. Kaikki työ tehtiin pääasiassa ilman suojavarusteita, ilman mitään turvatoimia. Neuvostoliitto myönsi tapahtuneen vasta kaksi päivää onnettomuuden jälkeen, joten lähialueiden evakuointi ja muut toimet aloitettiin aivan liian myöhään. Lähialueiden ihmiset ja pelastustoimissa mukana olleet ehtivät altistua säteilylle. Tuhannet miehet raivasivat lähialueilta saastunutta maata pakotettuina vapaahtoisina.

Muistan, kuinka koulussa katsoimme videon, jolla vanhat mummot kuokkivat pölyisiä perunamaita lähellä Tšernobyliä. Alueen kylät olivat pääasiassa tyhjiä, asukkaat oli evakuoitu, eikä siellä olisi saanut asua. Vanhukset eivät suostuneet jättämään kotiaan. Sama ajattelutapa toistuu myös tämän kirjan tarinoissa: Miten vesi voi olla vaarallista, kun siinä ei näyttäisi olevan mitään vikaa? Ainahan oman maan perunoita on syöty, miksi ne nyt olisivat myrkyllisiä? Sato on loistava, eihän kurkkuja ja tomaatteja maahan voi jättää?

Ihmisten ratkaisuja ja reaktioita voi olla vaikea ymmärtää, mutta Aleksijevitš antaa siihen mahdollisuuden. Ihmiset olivat eläneet koko elämänsä neuvostopropagandan keskellä. Koska lehdissä oli aina kirjoitettu, että neuvostovoimalat ovat absoluuttisen turvallisia, vaarattomampia kuin samovaari, niin näinhän asian täytyi olla.

En voinut ymmärtää sitä järjellä... Joka paikassa puhuttiin onnettomuudesta: kotona, koulussa, bussissa, kadulla. Sitä verrattiin Hiroshimaan. Silti kukaan ei uskonut. Kuinka voi uskoa sellaista mitä ei ymmärrä? Vaikka kuinka yrittää, vaikka kuinka ponnistelee ymmärtääkseen, ei vain ymmärrä. 

Ihmiset uskoivat Neuvostosysteemiin sokeasti. Jopa alan asiantuntijat toimivat vastoin omia tietojaan, koska ylhäältä päin tiedotettiin kaiken olevan hyvin. Sinnikkäimmät yrittivät todistaa kantansa oikeaksi, mutta se kävi lopulta mahdottomaksi. Puhelut katkaistiin, mapit hävisivät, kurjalla tulevaisuudella uhkailtiin.

Mutta jos olisimme kertoneet avoimesti tutkimustuloksista... Se olisi merkinnyt oppiarvon menetystä, ja ehkä puoluekirjankin. (Hermostuu.) Mutta ei siinä pelosta ollut kysymys... Ei syynä ollut pelko, vaikka kyllä tietysti sekin... Me vain olimme oman aikamme, oman neuvostomaamme lapsia. Me uskoimme siihen, kaikki johtui uskosta. Meidän uskostamme... (Sytyttää hermostuneena tupakan.) Uskokaa pois, ei se johtunut pelosta... Ei pelkästä pelosta...

Salailuyritysten jälkeen tieto onnettomuudesta leviää. Tiedot säteilystä ja sen vaikutuksista ovat kuitenkin sen verran vajavaisia, että syntyy kaikenlaisia huhupuheita, muun muassa legendoja monipäisistä eläimistä. Onnettomuusalueen lähistöltä kotoisin olevia kartetaan, pienet lapsetkin alkavat uskoa pian kuolevansa. Syntyy epämuodostuneita lapsia, eräälläkin on kaikki ruumiinaukot ummessa. Vaimot hoitavat säteilyn sairastuttamia miehiään ja sairastuvat siinä samalla itsekin.

Kirja on sujuvaa luettavaa, mutta aiheensa vuoksi varsin raskas. Kirjaa ei voi vain "lukaista", sillä se herättää niin paljon tunteita ja ajatuksia. Lohduttomat kohtalot nostavat palan kurkkuun ja jäävät mieleen pyörimään. Tämä kirja todella jättää itsestään jäljen lukijaan.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Ulla ja Jokke. Kirjan pohjalta tehty kuunnelma oli kuunneltavissa Yle Areenassa Nobel-palkinnon saajan julkistamisen jälkeen. Siitä ovat bloganneet Kirjakaapin kummitus ja Erja.