Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa (2015)

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 218.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tex Hänninen

Suomalainen Tomi Astikainen eli neljä vuotta ilman rahaa omasta halustaan. Astikainen syntyi yrittäjäperheeseen vuonna 1981 ja on koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri. Pikkuhiljaa hän alkoi kyseenalaistaa rahan ympärillä pyörivää maailmaa ja päätti lopulta vuonna 2010 kokeilla, miten pärjäisi täysin ilman rahaa. Hän liikkui liftaten ympäri maailmaa kymmenissä maissa ja söi dyykattua tai muuten ilmaiseksi saatua ruokaa. Mukana matkalla oli neljän vuoden aikana tyttöystäviä ja joukko muita ystäviä.

Kirja on yhdistelmä matkakirjaa ja filosofista pohdiskelua. Astikainen valottaa kirjassaan syitä ja keinoja ryhtyä elämään ilman rahaa. Syiksi hän mainitsee ainakin vapautumisen tunteen ja oman elämän herraksi pääsemisen. Kun ei käytä rahaa, ei tarvitse käydä palkkatöissä eikä siten noudattaa ulkoa saneltuja aikatauluja. Kiire poistuu, kun ei enää juokse oravanpyörässä. Keinoja esitellään jos jonkinlaisia. Ilmaisen ruoan etsimisen ja peukalokyydillä liikkumisen lisäksi Astikainen kertoo, miten  esimerkiksi vähensi hygieniatuotteiden käyttöä, luopui vakuutuksista ja lähestulkoon kaikista lääkkeistä.

Aloin lukea kirjaa kiinnostuneena löytämään vinkkejä omaan elämään, mutta anti jäi aika laihaksi. Lisäksi Astikaisen kirjoitustyyli sai ärsyyntymään aina vain enemmän, mitä pidemmälle kirjassa pääsin. Astikainen tavoittelee rentoa otetta puhekielisillä ilmaisuilla ja slangisanoilla, kuten immeiset, jeesaaminen ja tsiigailu. Muutenkin kieliasultaan kirja voisi olla hieman huolitellumpi. Kaunokirjallisuudessa kirjailijalla on mielestäni vapaus olla välittämättä pilkkusäännöistä, mutta tällaisessa asiatekstissä toivoisin vähän tarkempaa pilkutusta.

Rahataloudesta irrottautuminen ei ole järin helppo juttu, eikä Astikainen suosittele sitä kenellekään. Sen sijaan hän kyllä suosittelee kyseenalaistamaan vakiintuneita ajatusmalleja.  Astikaisen ajatusmaailma kiteytyy uskomukseen, että saat sen mitä toivot:

Kun tiedät tarkasti mitä elämältä haluat ja tahdot saavuttaa tavoitteesi, loppu saattaa sujua kuin itsestään. Kuten sanottua, jos oikein toivot jotakin, universumi pitää huolen, että sen myös saat.

En voi sille mitään, että tällainen universumi kantaa ja kaikki kyllä järjestyy -ajattelu tuntuu jotenkin naiivilta. Astikainen mainitsee ilman rahaa elämisen keinoiksi muun muassa dyykkaamisen, liftaamisen tai pummilla matkustamisen – minulla ei ole sinänsä mitään näitä toimia vastaan, mutta en näe niitä ratkaisuksi suuremmassa mittakaavassa. Ilmaisia lounaita ei ole, vaan joku ne aina maksaa.

Päädyin lainaamaan kirjan, koska havahdun aina välillä pohtimaan tavallisen länsimaisen elämänrytmin mielekkyyttä. Vaikka kuinka pidän työstäni, niin silti ajatus työnteon vähentämisestä houkuttaa. Tähän liittyy myös luonnollisesti kuluttamisen vähentäminen. Kuinka paljon oikeastaan tarvitsen rahaa? Pärjäisinkö vähemmällä? Mikä on minulle arvokasta?

Minua kiinnostavat eettinen ja ekologinen kuluttaminen sekä kestävät ratkaisut, joilla kulutus vähenee. Vaatteiden tekeminen ja sisustaminen kierrätysmateriaaleilla ovat mielestäni kannatettavia asioita. Sen sijaan esimerkiksi Astikaisen harrastama ruoan pyytäminen ilmaiseksi ravintolassa kuulostaa minusta oudolta. Toki yrittäjän anteliaisuus mahdollistaa yksilön rahattoman elämän, mutta ei ole mikään ratkaisu.

Astikaisen jotkin pohdinnat olivat kyllä mielenkiintoista luettavaa, ja jaksan edelleen uskoa, että yksilön valinnat ovat merkityksellisiä. Ärsytyksistä huolimatta kirja herätti ajatuksia ja sai etsimään lisäluettavaa aiheesta.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet (2010)

Tammen äänikirja.

Kesto: 11 t 11 min.

Lukija: Henna Hyttinen.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Minne tytöt kadonneet on Leena Lehtolaisen 11. Maria Kallio -dekkari. Espoon Kilossa sijaitseva  Maria Kallion poliisiyksikkö alkaa selvittää kadonneiden maahanmuuttajatyttöjen tapausta. Yksi kadonneista tytöistä löytyy kuolleena, joten huoli muidenkin kohtalosta kasvaa. Kaikki kadonneet tytöt ovat käyneet joskus Tapiolassa sijaitsevassa Tyttökerhossa, jota rahoittaa varakas tapiolalainen rouva Sandelin. Liittyvätkö tyttöjen tapaukset toisiinsa? Vai onko kaikki vain onnetonta sattumaa?

Kirjassa käsitellään kulttuurieroja ja  maahanmuuttajien kotoutumista yhteiskuntaan tyttöjen tarinoiden avulla.  Kirja on aiheeltaan varsin ajankohtainen: viimeisen vuoden aikana turvapaikanhakijoiden määrä eri puolilla Eurooppaa on kasvanut huimasti, ja maahanmuuttajakeskustelu käy kiivaana. Onko maahanmuuttajatytön kuoleman takana rasistinen motiivi? Vai onko kyse perheen sisäisistä erimielisyyksistä?

Tapauksen selvittämisen aikaan Mariaa painaa edelleen Afganistanissa sattunut tapaus, jossa hän menetti saksalaisen kollegan ja ystävän. He olivat perustamassa myös naisia kouluttavaa poliisikoulua, kun heidän autosaattueensa joutui tienvarsipommin yllättämäksi.

Lehtolainen kuvailee rikosjutun selvittämisen ohella myös komisario Kallion kotielämää, suhdetta mieheensä Anttiin ja heidän kahteen lapseensa. Tarinassa on tällä kertaa vahvasti mukana myös Marian isä, joka on tullut perheen kotikonnuilta Arpikylästä etelään luokkakokoukseen ja majoittuu sen aikaa tyttärensä luona. 

Välillä tuntuu, että olen kuunnellut jo kaikki kirjaston mielenkiintoisilta vaikuttavat äänikirjat. No, eihän asia ihan näin ole, vaan onneksi välillä mukaan tarttuu helmi. Taas kerran puhisin turhautuneena äänikirjahyllyllä etsien viihdykettä työmatkoille, kun silmiini osui tämä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Miten olinkaan unohtanut Lehtolaisen!

Aloin kuunnella äänikirjaa työmatkoilla ja eräänä perjantaina otin viimeiset levyt autosta kotiin kuunneltaviksi, sillä en malttanut odottaa loppuratkaisua viikonlopun yli. Lehtolainen punoo arvoituksellisen juonen ja kuljettaa dialogia luontevasti. Kieli on hiottua. Siinä on myös jotakin kiehtovaa, kun tarina sijoittuu omille kotikulmille. Kerran kävi jopa niin, että ajoin äänikirjaa kuunnellessani samaa tietä, jolla tarinassa liikuttiin.

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin vain uusimmasta Maria Kallio -kirjasta Surunpotku (2015) ja ennen blogia olen lukenut muutaman sarjan alkupään kirjan. Nyt alankin metsästää muita osia äänikirjoina. Mielenkiintoista kuunneltavaa riittää, sillä osia on kymmenkunta.

Sonja Lumme: Kotipihan kasvihuone (2014)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 175.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Arne Nylander.

Vielä pari vuotta sitten minun oli vaikea ymmärtää puutarha- ja kasvihuoneintoilijoita. Pikkuhiljaa mieleni on muuttunut, kun olen mökillä laittanut pihaa ja kokeillut kasvattaa yrittejä, salaattia ja herneitä. Yrttien kasvatus sujuu, muu on ollut nimenomaan kokeilua. Olen puutarhahommissa noviisi, mutta intoa oppia löytyy. Kasvun seuraaminen on aina yhtä ihmeellistä ja palkitsevaa.

Kevään lähestyminen sai haaveilemaan tulevasta kesästä ja kasvukaudesta. Mitä jos veisin kasvatuskokeiluni vähän pidemmälle? Minkälainen homma kasvihuoneen perustaminen oikein on? Olen seikkaillut monenlaisilla nettisivuilla, mutta kaipasin jonkinlaista yhtenäistä esitystä asiasta. Kirjastosta löysin Sonja Lumpeen Kotipihan kasvihuone -kirjan, jonka lukaisin lumoutuneena yhdessä illassa.

Kotipihan kasvihuone on hyvä perusteos kasvihuonetta suunnittelevalle. Siinä esimerkiksi kerrotaan eri rakennusmateriaalien hyviä ja huonoja puolia ja annetaan eväitä pohtia itselle parhaita ratkaisuja. Viljelyn perusteet käydään läpi havainnollisten kuvien kanssa. Lopussa on esitelty muutamia kasvihuonekasvatukseen soveltuvia kasveja, kuten perinteiset tomaatti ja kurkku. Niistä varmasti kannattaa ensikertalaisen aloittaa — kasvatus kuulostaa suhteellisen helpolta ja satoakin saattaisi saada loppukesästä.

Kirja on kaunis, informatiivinen ja inspiroiva. Sen lukeminen vahvisti visiotani siitä, millaisen kasvihuoneen haluaisin mökillemme: seinät lasia, katto kennolevyä, runko alumiinia. Tilaa saisi olla sen verran, että sisään mahtuu kasvien lisäksi ainakin yksi tuoli. Haluan keskittyä hyötykasveihin, mutta muutama kesäkukkakin voisi joukossa olla. Jonkinlainen kastelujärjestelmä täytyisi kasveille virittää, sillä emme ole mökillä joka päivä kasveja kastelemassa. Kasvihuoneen paikka on tällä hetkellä suurin kysymysmerkki. Sitä voidaan alkaa tarkemmin miettiä, kunhan pääsemme saareen keväällä ensimmäisen kerran. Unelmat piristävät talven keskellä, nähtäväksi jää, milloin ja missä muodossa ne toteutuvat.

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja (2015)

Kustantaja: Avain.

Sivumäärä: 214.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Suvi Ahola on Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja, joka on väitellyt tohtoriksi lukupiirejä käsittelevällä väitöskirjalla. Ystäviä ja kirjoja on Aholan toinen yleistajuinen tietokirja lukupiireistä, ensimmäinen Lukupiirien aika perustui enemmän väitöskirjaan.

Kirjassa esitellään oikeita, Suomessa toimivia lukupiirejä ja heidän käytäntöjään. Maamme on lukupiirejä täynnä, joten kirjojen ympärille kokoontuvia ryhmiä on monenlaisia: ne voivat olla esimerkiksi kirjaston tai jonkin yhdistyksen järjestämiä tai kaveruksista muodostuvia ryhmiä. Lukupiireissä on usein tapana syödä jotakin tai ainakin juoda kuppi kuumaa keskustelun lomassa. Lukuvinkkien lisäksi kirjassa esitelläänkin useita reseptejä, joiden avulla voi loihtia kesustelijoille aterioita.

Vedän töissä kahta eri lukupiiriä, mikä olikin suurin syy tarttua Aholan kirjaan. Toiveissa oli löytää uusia kirjavinkkejä ja ideoita käsitellä kirjoja. Kirjavinkkejä kirja tarjosi mukavasti, mutta ideoita kirjojen käsittelyyn ja keskusteluun olisin kaivannut enemmän. Aina välillä kun on kiva kokeilla tutun ryhmän kanssa jotakin aiemmasta poikkeavaa kirjan käsittelytapaa.

Kirja myös muistutti siitä, kuinka ihana ja antoisa harrastus lukupiiri voi osallistujilleen olla. Opiskeluaikoina pidimme muutaman kaverin kanssa lukupiiriä, mutta kokoontumiset kuivuivat kasaan, kun lukupiiriläiset valmistuivat, saivat perhettä tai muuttivat ulkomaille. Aloin kaivata lukupiirimme kokoontumisia, hauskoja iltoja hyvien ruokien äärellä. Nykyään kuulun kahteen lukupiiriin vetäjän roolissa, mutta olisi hienoa vielä joskus kuulua vähemmän muodolliseen lukupiiriin.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (2015)

Alkuteos: Allt jag inte minns.

Suomentaja: Tarja Lipponen (2016).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 292.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Jonas Hassen Khemirin vastikään suomennettu teos Kaikki se mitä en muista sai Ruotsin merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon, loppuvuodesta 2015. Kirja on mysteeriromaani, jossa mielenkiintoisen näkökulmatekniikan avulla valotetaan erään katoamisen mysteeriä ja siinä samalla aikamme ilmiöitä.

Samuel-niminen nuori mies on kuollut, ja kirjassa setvitään kuolemaa edeltäneitä tapahtumia.
Ääneen pääsee useita henkilöitä, joita puhuttaa nimettömäksi jäävä kirjailija. Muistikuvista kootaan Samuelin tarinaa kuin tilkkutäkkiä. Palasista kootussa tarinassa mielenkiintoisinta on, miten erilaisista kuvauksista Samuelin henkilökuva lopulta rakentuu.

Samuelin äiti on ruotsalainen ja isä afrikkalainen, ja monet muutkin kirjan henkilöt ovat maahanmuuttajataustaisia. Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, mutta yhtä lailla kirjassa voitaisiin kuvata suomalaista yhteiskuntaa. Viimeaikaiset uutiset nousevat mieleen, kun Samuel majoittaa siirtolaisperheitä isoäidin tyhjentyneeseen kotiin.

Luin Samuelin tarinaa kuin jännityskertomusta, sillä kuoleman mysteeri nousee kirjassa keskeiseksi. Mysteerin lisäksi kirjasta tekee mielenkiintoisen se, miten se on kerrottu. Moniäänisyys on Khemirin kirjassa ehkä nopeatempoisinta, mihin olen koskaan törmännyt: näkökulmat vaihtelevat kappaleittain. Rakenne pitää lukijan valppaana.

Luin kirjaa aluksi innoissani, mutta jouduin välillä jättämään sen tauolle ja lukemaan yhden lukupiirikirjan välissä. Niinpä alussa tuntemani imu hieman lässähti loppua kohden. Suosittelenkin lukemaan tätä kirjaa pidemmissä pätkissä kerrallaan. Khemirin omalaatuinen kerronta on niin erilaista, että siihen totuttelu vie aina lukutauon jälkeen aikansa. Siksi lukutapani ei ehkä tehnyt kirjalle oikeutta.

Kirja herätti kiinnostuksen tutustua myös Khemirin aiemmin suomennettuun tuotantoon eli Ajatussulttaaniin tai Montecoreen. Kaikki se mitä en muista on ollut hyvin esillä mediassa ja myös kirjabloggaajat ovat löytäneet kirjan. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin Krista, Lumiomenan Katja  ja Leena Lumi.