Kustantaja: Into.
Sivumäärä: 218.
Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
 |
| Kansi: Tex Hänninen |
Suomalainen Tomi Astikainen eli neljä vuotta ilman rahaa omasta halustaan. Astikainen syntyi yrittäjäperheeseen vuonna 1981 ja on koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri. Pikkuhiljaa hän alkoi kyseenalaistaa rahan ympärillä pyörivää maailmaa ja päätti lopulta vuonna 2010 kokeilla, miten pärjäisi täysin ilman rahaa. Hän liikkui liftaten ympäri maailmaa kymmenissä maissa ja söi dyykattua tai muuten ilmaiseksi saatua ruokaa. Mukana matkalla oli neljän vuoden aikana tyttöystäviä ja joukko muita ystäviä.
Kirja on yhdistelmä matkakirjaa ja filosofista pohdiskelua. Astikainen valottaa kirjassaan syitä ja keinoja ryhtyä elämään ilman rahaa. Syiksi hän mainitsee ainakin vapautumisen tunteen ja oman elämän herraksi pääsemisen. Kun ei käytä rahaa, ei tarvitse käydä palkkatöissä eikä siten noudattaa ulkoa saneltuja aikatauluja. Kiire poistuu, kun ei enää juokse oravanpyörässä. Keinoja esitellään jos jonkinlaisia. Ilmaisen ruoan etsimisen ja peukalokyydillä liikkumisen lisäksi Astikainen kertoo, miten esimerkiksi vähensi hygieniatuotteiden käyttöä, luopui vakuutuksista ja lähestulkoon kaikista lääkkeistä.
Aloin lukea kirjaa kiinnostuneena löytämään vinkkejä omaan elämään, mutta anti jäi aika laihaksi. Lisäksi Astikaisen kirjoitustyyli sai ärsyyntymään aina vain enemmän, mitä pidemmälle kirjassa pääsin. Astikainen tavoittelee rentoa otetta puhekielisillä ilmaisuilla ja slangisanoilla, kuten immeiset, jeesaaminen ja tsiigailu. Muutenkin kieliasultaan kirja voisi olla hieman huolitellumpi. Kaunokirjallisuudessa kirjailijalla on mielestäni vapaus olla välittämättä pilkkusäännöistä, mutta tällaisessa asiatekstissä toivoisin vähän tarkempaa pilkutusta.
Rahataloudesta irrottautuminen ei ole järin helppo juttu, eikä Astikainen suosittele sitä kenellekään. Sen sijaan hän kyllä suosittelee kyseenalaistamaan vakiintuneita ajatusmalleja. Astikaisen ajatusmaailma kiteytyy uskomukseen, että saat sen mitä toivot:
Kun tiedät tarkasti mitä elämältä haluat ja tahdot saavuttaa tavoitteesi, loppu saattaa sujua kuin itsestään. Kuten sanottua, jos oikein toivot jotakin, universumi pitää huolen, että sen myös saat.
En voi sille mitään, että tällainen universumi kantaa ja kaikki kyllä järjestyy -ajattelu tuntuu jotenkin naiivilta. Astikainen mainitsee ilman rahaa elämisen keinoiksi muun muassa dyykkaamisen, liftaamisen tai pummilla matkustamisen – minulla ei ole sinänsä mitään näitä toimia vastaan, mutta en näe niitä ratkaisuksi suuremmassa mittakaavassa. Ilmaisia lounaita ei ole, vaan joku ne aina maksaa.
Päädyin lainaamaan kirjan, koska havahdun aina välillä pohtimaan tavallisen länsimaisen elämänrytmin mielekkyyttä. Vaikka kuinka pidän työstäni, niin silti ajatus työnteon vähentämisestä houkuttaa. Tähän liittyy myös luonnollisesti kuluttamisen vähentäminen. Kuinka paljon oikeastaan tarvitsen rahaa? Pärjäisinkö vähemmällä? Mikä on minulle arvokasta?
Minua kiinnostavat eettinen ja ekologinen kuluttaminen sekä kestävät ratkaisut, joilla kulutus vähenee. Vaatteiden tekeminen ja sisustaminen kierrätysmateriaaleilla ovat mielestäni kannatettavia asioita. Sen sijaan esimerkiksi Astikaisen harrastama ruoan pyytäminen ilmaiseksi ravintolassa kuulostaa minusta oudolta. Toki yrittäjän anteliaisuus mahdollistaa yksilön rahattoman elämän, mutta ei ole mikään ratkaisu.
Astikaisen jotkin pohdinnat olivat kyllä mielenkiintoista luettavaa, ja jaksan edelleen uskoa, että yksilön valinnat ovat merkityksellisiä. Ärsytyksistä huolimatta kirja herätti ajatuksia ja sai etsimään lisäluettavaa aiheesta.
Minä ärsyynnyin melkoisesti pari vuotta sitten, kun kuuntelin Päivi Kanniston kirjan Elämäni nomadina. Siinä hienoissa huiiputöissä ollut pariskunta lähtee kiertämään maailmaa kai lopullisesti. Tarkoitus ei ole varsinaisesti elää ihan ilman rahaa mutta ilman työpaikkoja tai muita porvarillisia siteitä kuitenkin. Eniten alkoi tökkiä läpi tunkenut halveksunta (ainakin tulkitsin sen itse niin) meitä tavallisia puurtajia kohtaan, jotka kuitenkin mahdollisitamme niiden muutamien vapaamatkustajien elämän, joihin Kannistokin kumppaninsa kanssa mielestäni lukeutuu. Ihan vapaasti saa minun puolestani jättää kaiken ja lähteä, elää 'ilman rahaa', mutta onnistuisiko se, jos kaikki tai enemmistö päättäisi niin tehdä? Kannistokin ihastelee omaa vapauttaan, mutta palkkasi esimerkiksi Etelä-Amerikassa itselleen kotiapulaisen, kun se on niin edullista. Toisten vapaus ei siis ole oikeastaan minkään arvoista? Mietin myös, kuka sitten pelastaa nämä vapaamatkustajat, jotka ovat luopuneet vakuutuksistaan ja kenties sosiaaliturvastaankin, jos jotain sattuu? Ja ainakin vanhuus on sellainen juttu, joka aika todennäköisesti sattuu. Kuka maksaa syöpähoidot tai dementian aiheuttamat kulut?
VastaaPoistaMuistelen, että minäkin tulkitsin tuota Kanniston kirjaa kuten sinä. Asenne oli ainakin paikoin ylimielinen. Hidastaminen ja esimerkiksi kuluttamisen vähentäminen kiinnostavat minuakin, mutta en voi sille mitään, että reppureissaajaksi heittäytyminen kuulostaa helposti vapaamatkustajaksi heittäytymiseltä. Ei voi olettaa saavansa yhteiskunnan tukea ja turvaa, kun niiden tarve iskee, jos vain reissaa ympäri maailmaa, vaan jokaisen on kannettava kortensa kekoon. Tavalla tai toisella.
PoistaMinua ärsytti suunnattomasti Päivi Kanniston ja miehensä nomadielämässä, että he olivat 10v pois Suomesta, ikäänkuin omasta halustaan?! Todellisuudessa, he olivat jättäneet velkansa takaajien maksettavaksi ja jossain kohtaa kirjaa tuo asia kuitattiin sanoilla "jokainen tietää nimen laittaessaan, mihin sitoutuu". Että sellaista nomadielämää!
Poista