Saila Routio: Puutarha laatikoissa (2013)

Kustantaja: Minerva.
Sivumäärä: 197.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy.

Laatikko- ja lavaviljely ovat olleet viime vuosina nousussa puutarhaharrastajien keskuudessa. Trendi pistää silmään, kun vähänkin vilkuilee puutarhablogeja ja -lehtiä. Aiheesta on julkaistu jo useampi kirja, joita on hyvin saatavilla myös kirjastosta.

Kirjoittelin jokunen viikko sitten Heidi Haapalahden, Suvi Lehtosen ja Teija Tuiskun hienosta kirjasta Lavatarhuri: kasvata satoa viljelylaatikossa. Tuota kirjaa voin suositella lämpimästi, sillä se on visuaalisesti ja tietomäärältään taidokas paketti.

Mutta nyt muutama ajatus Saila Roution kirjasta Puutarha laatikoissa. Routio esittelee kirjassaan monenlaisia laatikkoviljelyideoita monipuolisesti. Kirjassa käydään läpi erilaisia laatikkokasvatukseen soveltuvia astioita, kasveja ja niksejä onnistumiseen.

Routio on vieraillut monenlaisilla laatikkoviljelmillä, ja kirjassa esitellään useita esimerkkejä. Kirjan sivuilla vieraillaan niin Helsingissä kerrostalon katolla sijaitsevalla laatikkotarhalla, satoisalla parvekeviljelmällä kuin perinteisemmin omakotitalon pihalle perustetulla laatikkoviljelmällä.

Kokonaisuudesta puuttuu hieman ryhtiä. Sivujen asettelu on usein tilkkutäkkimäinen: samalla sivulla voi olla leipätekstin lisäksi useita kuvia, infolaatikoita ja kuvatekstejä. Etsivä kyllä löytää kirjasta ideoita omaan laatikkotarhaansa. Kirjan luettuaan alkaa helposti katsella erilaisia laatikoita, astioita ja laareja "sillä silmällä".

Beate Grimsrud: Hullu vapaana (2010)

Alkuteos: En dåre fri.

Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2012).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 392.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Beate Grimsrud on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyisin Ruotsissa. Hänen tähän mennessä ainut suomennettu kirjansa Hullu vapaana on vahvasti omaelämäkerrallinen teos huippulahjakkaasta ja oppimisvaikeuksista kärsivästä tytöstä, joka varttuu mielenterveysongelmien kanssa painivaksi kirjailijaksi.

Kirjan päähenkilö on Eli, jonka vaiheita seurataan pikkutytöstä aina aikuiseksi saakka. Kirjassa vuorottelevat välähdyksinä mieleenpainuvimmat koti- ja koulumuistot sekä aikuiselämä, jota rytmittävät hoitojaksot eri laitoksissa.

Elissä elää pienestä lähtien vahva halu keksiä tarinoita. Tyttö suoltaa kertomuksia, vaikka koulu sujuu kehnosti, eikä hän yläasteelle siirtyessään osaa vielä lukea. Myöhemmin huomataan, ettei Eli edes näe kunnolla. Kaikesta tästä huolimatta Elin toiveammatti on kirjailija.

Jo lapsena Eli alkaa kuulla ääniä. Aikuisena hänen riesanaan on jo useita eri ääniä: Espen, Emil, Erik ja prinssi Eugen. Kaikilla "pojilla" on omat persoonallisuutensa, jokainen työntää Eliä johonkin suuntaan. Yksi ääni usuttaa Eliä väkivaltaan, kun taas toinen saa hänet shoppailemaan ja tuhlaamaan. 

Huumeet ja alkoholi tulevat Elin elämään jo nuorena. Erilaisten päihteiden käyttö lietsoo sairautta, mutta samalla Eli haluaa ja pystyy toteuttamaan luovuuttaan erilaisten taideprojektien kautta. Häneltä ilmestyy kirjoja, jotka menestyvät. Tekeminen yltyy välillä niin maaniseksi, että sairaus jälleen pahenee ja edessä on sairaalajakso. Lojaalit ystävät pysyvät Elin rinnalla myös hankalimpina aikoina.

Kirja avaa skitsofreenikon ajatusmalleja ja tuntoja sekä kommentoi mielenterveyspotilaan osaa. Kirjan Eli ja samoin kirjailija Grimsrud itse ovat rohkaisevia esimerkkejä henkilöistä, jotka voivat toimia yhteiskunnassa ja menestyä luovassa ammatissa vakavasta sairaudestaan huolimatta. Sairauden kanssa on vain opittava elämään: elämä on luovimista hyvien ja huonompien jaksojen välillä. 

Koen, että kirjan lukeminen lisäsi ymmärrystäni skitsofreniasta. Hulluus ja terveys eivät ole mustavalkoisia asioita. Elin terapeutti toteaa mielestäni osuvasti:

"Äänien kuuleminen sinänsä ei ole sairasta. Kyse on siitä, miten niihin suhtautuu. Ihmiset ovat kuulleet ääniä maailman sivu. Filosofit, viisaat, taiteilijat"

Satu Rommi: Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta (2015)

Kustantaja: Basam Books. 

Sivumäärä: 172.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Taivo Org.

Suomalainen joogaopettaja viettää aikaa Intiassa, "palaa joogan alkulähteille" ja pohtii joogan länsimaistumista. Kirjalla on huikean kaunis kansi, kiehtova nimi ja kiinnostava aihe, joten odotukset olivat korkealla lainatessani Satu Rommin tuoreimman teoksen Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. Mikään edellä mainituista tekijöistä ei riittänyt pelastamaan kirjaa, jonka näkökulma ja käsittelytapa saivat lähinnä kimpaantumaan.

Rommi kirjoittaa hyvin värittyneesti siitä, miten joogaa pidetään länsimaissa vain yhtenä liikuntamuotona ja kuinka sen alkuperäinen olemus ja tarkoitus ovat unohtuneet. Joogaopettajaksi voi nykyään valmistua pikakursseilla, vaikka oikeastaan jooga on elämänmittainen matka. Lukijalle ei todellakaan jää epäselväksi, kunka kauan Rommi on viettänyt aikaa Intiassa ja mitä hän ajattelee esimerkiksi "joogalomista" ja vaikkapa joogavaatteista.

Rommi on toki hyvällä asialla: hänellä saattaa hyvinkin olla vilpitön tarkoitus saada ravisteltua lukija näkemään epäkohdat. Retorinen keinovalikoima vaan ontuu ja pahasti. Kuka jaksaa lukea syyttelyä, itsensä korostamista ja halveksuntaa? Asiallinen lähestymistapa toimisi paremmin — taidokkaasti esitetty ja perusteltu näkemys kyllä saisi lukijan ymmärtämään ilman osoittelua. Nälviminen ei vie asiaa eteenpäin, herkästi käy jopa päinvastoin. 

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (2012)

Alkuteos: Profeterne i Evighedsfjorden.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2014).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 640.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Kim Leine on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyisellään Tanskassa. Hän varttui Jehovan todistajien parissa Norjassa, kunnes muutti nuorukaisena isänsä luo Tanskaan. Hän on osunut myös 15 vuotta Grönlannissa. Leine on elänyt rankan elämän, johon on mahtunut muun muassa ahdasmielista uskonnollisuutta, insestiä, alkoholismia ja lääkkeiden väärinkäyttöä. Kirjoittaminen on auttanut häntä pääsemään kiinni tavalliseen elämään. Hän on kirjoittanut vaiheistaan omaelämäkerrallisia kirjoja ja kutsuukin kirjoittamista terapiaksi. Ikuisuusvuonon profeetat on hänen neljäs romaaninsa, mutta ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomennettu teos.

Leine vieraili Helsingin kirjamessuilla 2014, jolloin Ikuisuusvuonon profeetat ilmestyi suomeksi. Tuolloin hän kertoi useissa haastatteluissa elämästään ja kirjan syntyprosessista. Mielenkiintoista on, että hän kertoo kirjoittaneensa yli 600-sivuisen järkäleen kahdessa vuodessa. Hän kirjoitti vimmallla ja tarkisti ja korjasi faktat vasta jälkikäteen. Hän vieraili myös Ikuisuusvuonojen profeettojen tapahtumapaikoilla kirjaa valmistellessaan.

Tarinassa seurataan Morten Falckin vaiheita 1700-luvulla. Hän opiskelee papiksi Kööpenhaminassa läheistensä painostuksesta: oikeastaan häntä kiinnostaisi toimia lääkärinä. Mortenin usko horjuu ja kihlauskin purkautuu, ja hän lähtee siirtokunnan papiksi kaukaiseen Grönlantiin. Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa. Tämä valistusajan rousseaulainen ajatusmalli ahdistaa Mortenia, sillä häntä vaivaa jatkuva vapaudenkaipuu ja hän janoaa uusia kokemuksia.

Teologian opintojen ohella Morten on harjoittanut omapäisesti taitojaan myös lääketieteen saralla ja Grönlannissa hän toimii myös lääkärinä oman kiinnostuksensa ja pakon sanelemana. Toimenpiteet saavat puistattavia käänteitä, kuten räjäyttämällä suoritettu abortti. Leinen kerronnassa ruumiillisuus on vahvasti läsnä: hiki haisee ja suoli möyryää. Eritteitä piisaa, ja ihminen on halujensa ja aistiensa vanki. 

Ikuisuusvuonon profeetat pääsi yllättämään minut täysin. En mitenkään olisi uskonut pääseväni keskelle tällaista tarinaa ja realistisen kerronnan sykettä kirjan esittelytekstien perusteella. Toisaalta oli mahtavaa kokea löytämisen riemu ja päästä innostumaan tarinan äärellä, sillä rakastan realismia. Jos vain olisin tajunnut kirjan todellisen luonteen aiemmin paremmin, en olisi odottanut sen lukemista näin kauan. Nyt vasta kirjan lukemisen jälkeen hakeuduin kirjasta kertovien blogitekstien äärelle, ja niissä rujous on kyllä nostettu selkeästi esille.

Ikuisuusvuonon profeetat oli helmikuun kirja toisessa vetämässäni lukupiirissä. Eräs lukupiiriläinen, joka ei päässyt viime tapaamiseen paikan päälle, mutta oli lukenut kirjan, toivoi kuulevansa muiden mielipiteitä teoksesta. Lupasin kirjoittaa tällä kertaa hieman tarkemmin lukupiiriläisten tuntoja muistiin, joten seuraavaksi on vuorossa otteita monipuolisesta keskustelusta, jota kirja herätti kirjaston lukupiiriläisissä.

Eräs lukupiiriläinen oli käynyt Grönlannissa vuonoristeilyllä, ja hän kertoi aluksi muistojaan matkasta ja myös Grönlannin historiasta. Huikeat ja sadunomaiset maisemat olivat tehneet syvän vaikutuksen. Tämä pieni "alustus" sitoi kirjan tarinan historiaan ja olemassaolevaan paikkaan.

Kirjaa kommentointiin muun muassa kamalan ihanaksi. Yksi lukupiiriläinen kävi kirjastossa palauttamassa puoliväliin luetun kirjan ennen lukupiiriä ja ihmetteli, miten valitsemme näin kamalia kirjoja! Kävi ilmi, että jos kirja ei olisi ollut lukupiirikirja, se olisi saattanut jäädä useammalla kesken.

Kirja oli monille raskas lukukokemus, joka otti koville. Etenkin alussa lukeminen oli monelle hirvittävää, sitten kerrontaan ja epäinhimillisyyksiin turtui. Joskus rankat lukukokemukset todella tulevat iholle. Yksi lukupiiriläinen kertoi, että hänen täytyi peseytyä luettuaan kirjaa, niin likainen olo siitä jäi.

Leinen kieltä kehuttiin helpoksi ja taidokkaaksi, ja hurja tarina herätti monen epäilyt siitä, että kirjailija itsekin on kokenut jotakin kamalaa. Kerroin kirjailijasta ja hänen vaiheistaan, joten aavistuksille saatiin vahvistus.

Kirjan nimestä oltiin lukupiirissä melko yksimielisiä: Ikuisuusvuonon profeetat ei ole kovin kuvaava ja osuva nimi. Vaihtoehtoisia nimiä pohdittiin, ja muun muassa ”Morten Falckin surkea elämä” sai kannatusta. Loppuhuipennusta jäätiin kaipaamaan, eikä pieni tiivistäminenkään olisi ollut kirjalle pahitteeksi. Aikarakenteen kanssa joillakin oli ollut ongelmia. 

Eläväinen lukupiirikeskustelumme oli hyvä esimerkki siitä, miten huikeaa tai hurjaa lukukokemusta voi vielä syventää kirjasta keskustelemalla ja löytää teoksesta uusia puolia muiden ajatuksia kuuntelemalla.

Kirja voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Siitä ovat bloganneet esimerkiksi Ulla, Suketus, Lumiomenan Katja ja Lukuisan Laura. 

Agneta Ullenius: Keittiöpuutarhurin käsikirja (2011)

Alkuteos: Grönsakslandet.

Suomentaja: Anna Maija Luomi (2011).

Kustantaja: Minerva.

Sivumäärä: 128.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Lisa Kullberg.

Keittiöpuutarhurin käsikirja on ruotsalaisen puutarhatoimittaja Agneta Ulleniuksen kirjoittama opas hyötyviljelyn saloihin. Siinä kerrotaan, miten perustetaan kasvimaa onnistuneesti. Ullenius käy läpi kaikki kasvattamisen vaiheet kylvöstä sadonkorjuuseen. Lopussa hän esittelee parikymmentä vihannesta ja juuresta, joista kotitarhurin on kätevä poimia lajeja omiin suunnitelmiinsa.

Tämä on ensimmäinen lukemani viljelykirja, jossa mainitaan kasvattamisen taloudellinen puoli. Ullenius toteaa useaan otteeseen, että syötävää kasvattamalla säästää ja siemeniä keräämällä on jatkossa omavarainen. Toki näin on, jos kasvihuone tai viljelylaatikot ovat jo olemassa. Jos on aloitteleva viherpeukalo, kuten minä, joutuu rakentamaan kasvihuoneen tai laatikot, niin säästämisestä ei oikein voi puhua. Aika monta vuotta saan viljellä omia vihanneksiani, että esimerkiksi kasvihuone olisi kuoletettu. Tätä laskelmaa en edes halua tehdä, sillä en lähde viljelyhommiin euronkuvat silmissä. Se on palkitseva ja antoisa harrastus, jonka tuloksena saattaa olla jonkinlainen sato jo ensimmäisenä vuonna.

Kauniit, suuret kuvat tekevät kirjasta tyylikkään kokonaisuuden. Asiasisältö jää harmillisesti paikoittain melko ohueksi. Esimerkiksi vuoroviljely sivuutetaan melko nopeasti ja laajoja kokonaisuuksia pyritään mahduttamaan pieneen tilaan. Kaikkien kaalien kasvatus on pyritty esittelemään yhdellä aukeamalla, samoin pavut. Kirjan heikkouksia on myös sen kieliasu: teksti maistuu käännökseltä. 

Muutamia puutarha- ja viljelykirjoja luettuani alan jo tunnistaa lajin konventioita. Kirjasta toiseen esitellään luonnollisesti pääosin samoja faktoja, mutta variaatiota on esimerkiksi siinä, mitä kasveja on nostettu tarkempaan esittelyyn. Ullenius hehkuttaa esimerkiksi retiisiä, kuinka helppo ja satoisa kasvatettava se on. Jos meillä yhtään pidettäisiin retiiseistä, viljelisin niitä takuulla heti ensi kesänä! Harmi, että ne aiheuttavat lähinnä irvistyksiä miehellä ja minulla. Kirjan tietojen perusteella taidan sittenkin vaihtaa suunnitelmissa kukkakaalin parsakaaliin: se kun on kuulemma paljon kiitollisempi kasvatettava.

Ullenius tuo lajiesittelyihin syvyyttä kertomalla kunkin kasvin historiasta. Esimerkiksi maa-artisokka oli Pohjois-Amerikan intiaanien herkku ja oranssinvärinen porkkana juontaa juurensa 1700-luvun Alankomaihin. Myös Michelle Obaman ja Kuningatar Elisabethin hyötypuutarhat mainitaan pieninä anekdootteina.

Puutteistaan huolimatta kirjan lukemisesta oli minulle hyötyä: Ulleniuksen opeilla osaan panostaa maanparannukseen ja vaikkapa kastella kasvejani oikein. Kirjasta saa myös hyödyllisiä vinkkejä keväiseen maanlämmitykseen ja luonnonmukaisiin lannoitteisiin. Kirjan alkuperäinen nimi Grönsakslandet tavoittaa kirjan sisällön paremmin kuin suomenkielinen Keittiöpuutarhurin käsikirja. 'Käsikirja' lupaa liikoja ja johdattaa lukijaa harhaan. Ihan ainokaiseksi puutarhaopukseksi en tätä suosittele, mutta lisälukemiseksi kyllä.

Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär (1999)

Alkuteos: Hija de la fortuna.

Suomentaja: Sulamit Hirvas (2000).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 367.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi:

Isabel Allende on chileläinen kirjailija, joka on asunut jo useamman vuosikymmenen ajan Yhdysvalloissa. Allenden esikoisteos Henkien talo ilmestyi 1982, ja se on edelleenkin hänen tunnetuin teoksensa.

Toisessa lukupiirissäni keskitytään tämän kevään ajan Latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen, ja Allende pääsi lukulistalle edustamaan Chileä. Listaa koostaessani mietin pitkään Allenden ja Roberto Bolañon välillä. Monet Bolañon teokset kuulostavat houkuttelevilta: vielä joskus haluan lukea Kesyttömät etsivät ja ehkä jopa järkälemäisen romaanin 2666.

Lopulta valintani osui Allendeen, koska latinalaisia naiskirjailijoita ei ole järin paljon suomennettu. Allenden valinta oli myös sikäli perusteltua, että hänet on nostettu jopa maanosansa merkittävimmäksi naiskirjailijaksi. Epäilin Henkien talon olevan monelle entuudestaan tuttu, joten otin luettavaksi Allendelta vähemmän kuuluisan teoksen. Meillä Suomessa kirja on ehkä vähemmän tunnettu, mutta Rouva Fortunan tytär oli maailman toiseksi myydyin romaani ilmestymisvuotenaan.

Alussa eletään 1840-lukua. Sommersin sisarukset Rose ja Jeremy ovat asettuneet Chileen, Valparaison kaupunkiin. He ovat kotoisin Englannista, ja kolmas sisarus, John, seilaa merillä. Sisarukset ottavat kasvatikseen tyttölapsen, joka löytyy talon portailta. Tyttö saa nimekseen Eliza, ja hänestä kasvatetaan hienoa neitiä, jonka elämän ohjenuorina ovat siveys ja sivistys. Vavisuttava ensirakkaus ja Kalifornian kultaryntäys kuitenkin sysäävät Elizan hurjaan seikkailuun toiselle mantereelle.

Kiehtovinta kirjassa on 1800-luvun puolivälin Chilen ja Kalifornian kuvaus. Kalifornian kaupunki kasvoi tuolloin kohisten, kun sinne saapui onnenonkijoita kullan perässä ympäri maailmaa. Bordellit ja saluunat olivat tuottoisaa bisnestä. Allende kuvaa aidon tuntuisesti elämän raadollisuutta ja kaksinaismoralismia. Ihmisarvo oli riippuvainen etnisestä ryhmästä; "neekerit" ja "keltaiset" olivat heikoimmassa asemassa. Naisten tärkein omaisuus oli oma siveys ja koskemattomuus, ja samaan aikaan prostituutio rehotti.

Ajankuva siis vetosi, mutta minun makuuni rakkaustarina oli kirjassa hieman liian suuressa roolissa. Kirjan loppu oli selkeästi kirjoitettu jatko-osa mielessä, mutta niin paljon tarinan jatko ei houkuttele, että tarttuisin Auroran muotokuvaan. Henkien talo löytyy jo omasta hyllystä, joten se varmasti pääsee lukuu jossakin vaiheessa.

Muista bloggaajista Rouva Fortunan tyttärestä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Jassu ja Norkku.

Heidi Haapalahti, Suvi Lehtonen & Teija Tuisku: Lavatarhuri: kasvata satoa viljelylaatikossa (2015)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 183.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuija Kuusela.

Kalenteri laukkaa kohti kevättä, ja minulla ajatukset hakeutuvat yhä useammin tulevaan kesään ja mökkikauteen. Kaupungissa asumme kerrostalossa, joten kevään korvalla alkaa jo kaivata saariston tilaa, hiljaisuutta ja ympäröivää luontoa. Kirjoitin pari viikkoa sitten Sonja Lumpeen Kotipihan kasvihuone -kirjasta, jota lueskelin yllättäen heränneeseen kasvihuoneen kaipuuseen. Kasvihuoneen lisäksi olen alkanut kehitellä muitakin puutarhahaaveita…

Heidi Haapalahden, Suvi Lehtosen ja Teija Tuiskun viime vuonna ilmestynyt Lavatarhuri: kasvata satoa viljelylaatikossa on kattava esitys lavaviljelystä. Haapalahti on puutarhatoimittaja, kun taas Lehtonen on luomupuutarhuri, joka työskentelee Hirvihaaran kartanon puutarhassa. Kirjan huikeat valokuvat ovat vuorostaan Tuiskun käsialaa. Täytyy myös mainita kirjan kannen, ulkoasun ja taiton tehnyt Tuija Kuusela, sillä kirja on mielestäni harvinaisen eheä ja silmiä hivelevä kokonaisuus. 

Kirjassa esitellään havainnollisesti, miten lavatarha kannattaa perustaa. Teoksessa käydään läpi muun muassa lavojen rakennusmateriaaleja, otollista sijaintia, lavatarhan vuodenkiertoa, eri kasvien ominaisuuksia ja mieltymyksiä ja vuoroviljelyn periaatteita. Värikylläisten kuvien vihanneksia tekisi mieli koskettaa, jopa haukata!

Lavatarhurin opeilla voi viljellä lähes missä vain: parvekkeilla, katoilla, pienillä pihoilla, kallioisella tontilla. Maaperän laadulla ei ole väliä, sillä laatikkoon luodaan otolliset kasvuolosuhteet. Hoito on helpompaa kuin perinteisen avomaalla sijaitsevan puutarhan hoito, ja rikkaruohot ja tuholaiset kiusaavat lavatarhuria avomaalla ahertavaa kollegaa vähemmän. Satokausi on laatikoissa avomaata pidempi, ja laatikoissa voi onnistua kasvattamaan herkempiäkin lajeja. Kuulostaa liian hyvältä!

Kirjan luettuani näen meidän kallioisen ja kivisen mökkitonttimme ihan eri silmin. Uskoisin osaavani rakentaa kirjan oppien avulla toimivan hyötypuutarhan, jossa viljelisin vuoroviljelyllä erilaisia vihanneksia, yrttejä ja kesäkukkia laatikoissa. Imin kirjasta runsaasti tietoa eri kasvien hoidosta. Opin hurjasti uutta ja koin monia ahaa-elämyksiä. Tämä ei olekaan mitään rakettitiedettä, täytyy vain tietää, mitä tekee.

Mökkimme sijaitsee saaressa, jossa luonnollisesti tulee paljon ja piha on kallioinen. Perinteisen kasvimaan perustaminen on liki mahdoton tehtävä, mutta nyt ehkä uskallan alkaa herätellä kauan sitten haudattuja kasvimaaunelmia eloon. Enää ei olekaan utopistinen ajatus kasvattaa avomaankurkkua tai herneitä. Haasteellisinta oman lavatarhan perustamisessa olisi mullan saaminen saareen: kaikki kun pitää tuoda veneellä perille. Lautatavaraa taitaa olla mökin alla, ja mieskin lupasi nikkarointiapua.

Ihastuin kirjaan jopa niin, että tilasin sen omaksi. Lavatarhuri kun on pullollaan hyödyllisiä vinkkejä hyötypuutarhurille, vaikka viljelisi kasvihuoneessa tai pienimuotoisemmin. Nyt vain kevättä odottelemaan...