César Aira: Miten muutuin nunnaksi (1998) & Syntymäpäivä (2001)

Alkuteos: Cómo me hice monja & Cumpleaños.

Suomentanut: Pentti Saaritsa (2015).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: M-L Muukka.

Miten muutuin nunnaksi ja Syntymäpäivä ovat argentiinalaisen César Airan pienoisromaaneja, jotka kertovat kumpikin Airasta kirjailijana. Ensin mainittu valottaa tarinankertojan varhaisvaiheita traagisen lapsuusmuistelon kautta, jälkimmäinen taas kuvaa keski-ikäisen kirjailijan tuntoja.

Miten muutuin nunnaksi alkaa traumaattisesta retkestä jäätelökioskille isän kanssa. Isä ostaa kuusivuotiaalle Cesarille tämän elämän ensimmäisen jäätelön, eikä poika voi sietää sen makua. Isä ei voi käsittää pojan reaktiota, sillä jäätelöstähän pitävät kaikki. Lopulta selviää, että jäätelö on myrkytetty. Kioskireissu muuttaa molempien elämää lopullisesti; isä joutuu vankilaan, Cesar sairaalaan.

Poukkoileva ja absurdeja piirteitä saava tarina kuvaa lasten ja aikuisten maailmojen eroja. Aikuisen harmittomaksi tarkoitetulla kommentilla voi olla pienen ihmisen mielessä ja maailmassa kauaskantoiset seuraukset. Tarinan lapsi on välillä tyttö, välillä poika: lapsen häilyvään sukupuoli-identiteettiin kytkeytyvät myös vanhempien lapseensa kohdistamat odotukset.

Syntymäpäivä-teksti on oikeastaan enemmän essee kuin pienoisromaani, ja sen innoittajana on toiminut kirjailijan 50-vuotispäivä. Merkittävänä vuosipäivänä ei tapahdukaan mitään mullistavaa ja nostattavaa, vaan jopa päinvastoin: kirjailijan vaimo saa miehensä huomaamaan erään tämän ajatteluvirheen.

Syntymäpäivä pureutuu analyyttisesti kirjoittamiseen, lukemiseen, ajattelemiseen ja ymmärtämiseen. Aira kuvailee tyyliään kirjoittaa hutiloivaksi, säännöttömäksi, kouristuksenomaiseksi, pilailevaksi. Ihan kaikista adjektiiveista en aivan saa kiinni, mutta hyvin omintakeisesti Aira kyllä kirjoittaa. Välillä hän myös todella koettelee lukijan ymmärryksen rajoja. Lauseiden väliset suhteet hämärtyvät ja mennään jopa nonsensen puolelle.

Tällaisen ravistelevan tekstin lukeminen on virkistävää ja mukavaa vaihtelua. Miellyttävää lukemisesta tekee se, että molemmissa teksteissä on hulluuksien lisäksi myös tarttumapintaa. Nunna-tekstistä parhaiten jäivät mieleen jotkin välähdyksenomaiset lapsen huomiot maailmasta: miten eri tavoin arkiset asiat näyttäytyvät lapsen vinkkelistä. Muistan itsekin kehitelleeni pienenä ajatusleikkejä, joissa mittasuhteet vääristyvät ja joissa ”mitä jos” -ajatukset menevät vähän liian pitkälle.

Syntymäpäivässä paljon lukevaa kirjastoihmistä puhuttelee ajatus henkilökohtaisesta kirjastosta:

Luetut kirjat ovat tietenkin myös elettyjä kokemuksia, ja kaikkien ihmisten lukemien kirjojen summa myös tekee hänestä tästä näkökulmasta ainutlaatuisen. Tämä henkilökohtainen ”kirjasto” ei koskaan ole minkään toisen kanssa yhtäläinen; voisi jonkin uskomattoman sattuman kautta olla, jos joku on lukenut vain vähän kirjoja ja rajoittunut perinteeseen; mutta jokaisen uuden luetun kirjan myötä yhteensattuman mahdollisuudet vähenevät ilman muuta.

Tämänsuuntaisia ajatuksia pulpahtelee mieleen, kun yrittää löytää kirjastossa asiakkaalle tätä puhuttelevia kirjoja. Jokaisella on omanlaisensa lukuhistoria, eikä kenelläkään oikeastaan voi olla tismalleen samanlaisia mieltymyksiä kuin jollakulla toisella — tähän vaikuttaa suuresti juuri tuo henkilökohtainen kirjasto. Onneksi joitakin suuntaviivoja ja yleistyksiä hyödyntäen voi löytää toiselle juuri sen oikean ja tätä mielyttävän kirjan. Ja välillä suositukset menevät ihan metsään, vaikka olisi kuinka varma asiastaan. Lukeminen on niin henkilökohtaista!

Pari vuotta sitten kirjoitin Airan pienoisromaaneista Aaveet & Kirjailijakokous. Molempien yhteisniteiden lyhyehköt tekstit ovat loistavia välipaloja paksujen romaanien välissä. On vapauttavaa antautua tekstien vietäväksi ja luovuttaa jatkuvan ymmärryksen etsiminen.