Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö (2015)

Kustantaja: Suuri Kurpitsa.

Sivumäärä: 112.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Viivi Rintanen. 

Mielisairaalan kesätyttö on sarjakuvaromaani, joka perustuu Viivi Rintasen omakohtaisiin kokemuksiin. Kiinnostuin teoksesta viime syksynä, kun Helsingin Sanomat kirjoitti siitä. Olen jonottanut albumia reilut puoli vuotta kirjastosta, ja vihdoin odotus palkittiin!

Rintanen on työskennellyt kesäisin mielenterveysosastolla siivoojana, ja nuo kokemukset saivat hänen pohtimaan mielenterveyspotilaita, heidän asemaansa ja omaa mielenterveyttään. Kokemuksista syntyi sarjakuva-albumi. Albumissa päähenkilönä on Vilma, parikymppinen nuori nainen, joka pestautuu sairaala-apulaiseksi mielenterveyspotilaiden osastolle. Vilma siivoaa ja jakelee ruokaa osastolla, jonka potilailla on erilaisia psyykkisiä sairauksia.

Rintanen kuvaa elävästi nuoren ihmisen kokemuksia luultavasti ensimmäisessä kesätyöpaikassaan. Jokaisella nuorella on varmasti epävarmat hetkensä vastaavissa tilanteissa, eikä Vilma pääse helpolla sairaalaympäristössä. Epävarmuuden lisäksi oma asema suhteessa potilaisiin ja kokeneisiin hoitajiin mietityttävät nuorta. Potilaat tulevat ajatuksiin vapaa-ajalla, valvottavat öisin. Raskas työ horjuttaa Vilman mieltä: hän sairastuu syömishäiriöön. 

Albumin kuvitus on melko tummasävyistä. Päähenkilön ahdistus ja muut mielentilat tulevat lähelle lukijaa. Sarjakuvan keinoin Rintanen havainnollistaa sitä, mistä Vilman syömishäiriössä on kyse: kontrolloimisesta ja vääristyneestä ruumiinkuvasta. Ruuduissa on kuvattu luurangonlaiha nuori nainen, joka kokee itsensä liian suureksi. Näin visuaalisesti esitettynä anoreksian julmuus on pysäyttävää.

Rintasen teos pakottaa ajattelemaan häilyvää rajaa terveen ja sairaan ihmisen välillä. Miten pienestä kaikki voikaan olla kiinni, vaikka kyse on suurista asioista. 

Luen harvoin sarjakuvia, joten en pysty vertailemaan tätä teosta genren muihin edustajiin. Voin vain sanoa, että Mielisairaalan kesätyttö teki minuun vaikutuksen vahvoilla väreillään, tarkoilla huomioillaan ja tekijänsä rohkeudella. Rintasen kirjoittama ja kuvittama päähenkilö muistuttaa ilmeisen paljon Rintasta itseään, joten omien tuntojen avaaminen lukijalle on varmasti vaatinut tekijältä paljon. Vaikka sarjakuvateosta voi lukea näennäisesti nopeasti, mikään välipala tällainen tummasävyinen ja aiheeltaan raskas kirja ei ole.