Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä (1944)

Alkuteos: Perto do coração selvagem.

Suomentaja: Tarja Härkönen (2008).

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 219.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Iira Oivo.

Toinen yritykseni lukea Lispectoria onnistui ensimmäistä paremmin. Tähden hetki jäi melko kryptiseksi pari vuotta sitten, ja pieni kirja aiheutti suurta avuttomuutta ja ärsytystäkin. Lähellä villiä sydäntä avautui hieman paremmin, ja pystyin paikoitellen nauttimaan kirjan lukemisesta. Apuna oli tällä kertaa lukupiiri, jossa yhdessä ihmettelimme luettua.

Lähellä villiä sydäntä on eräänlainen kasvutarina. Siinä kuvataan päähenkilö Joanan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta. Huomio on ennen kaikkea Joanan sisäisessä ajatusmaailmassa. Hän on jo nuorena pohdiskeleva ajattelija ja tarkka ympäristön havainnoija.

Tarinan myötä Joana kasvaa lapsesta aikuiseksi. Pikkutyttönä Joana asuu isän kanssa, ja tämän kuoltua tädin luona ja sisäoppilaitoksessa. Aikuisena vuorossa on onneton avioliitto, sillä Joanan aviomies Otávio pettää vaimoaan entisen morsiamensa kanssa. Ulkoiset puitteet ja elämän etapit jäävät kuitenkin toissijaisiksi, sillä pääpaino on koko ajan Joanan eksistentiaalisissa pohdinnoissa.

Joana on ihmisenä ihailtavan vahva. Muut ihmiset, kuten isä, täti, opettaja tai aviomies, eivät kohtele Joanaa erityisen hyvin, mutta hän ei lannistu. Sisäinen elämänjano ja tahto vievät Joanaa elämässä eteenpäin:

Suhteet muihin ihmisiin erosivat aina vain enemmän niistä joita hänellä oli itseensä. Lapsuuden suloisuus katosi jälkiä jättämättä, jostain sisäisestä lähteestä ei pulpunnut enää vettä ulkopuolelle ja hän tarjosi vieraiden ohikulkijoiden askelille vain väritöntä ja kuivaa hiekkaa. Mutta hän käveli eteenpäin, aina vain eteenpäin niin kuin kävellään rannalla, kun tuuli hyvilee kasvoja ja puhaltaa hiukset taakse.

Clarice Lispector (1920-1977) oli 23-vuotias, kun hän kirjoitti tämän esikoisteoksensa. Teosta on tulkittu kirjailijan omakuvaksi. Kenties se sitä jossakin määrin onkin, ainakin lapsuus- ja nuoruusvuosien osalta. Lispector ei juuri kuvaa miljöötä tai luo ajankuvaa, vaan keskittyy Joanan sisäisen maailman kuvaamiseen. Yli seitsemänkymmentä vuotta sitten julkaistu teos onkin ajaton, ja se voisi hyvin olla kirjoitettu vaikka vasta 2000-luvulla. 

Lispectorin teksti on tajunnanvirtaa, ja se soljuu kauniisti eteenpäin. Välillä sain ajatuksesta kiinni, välillä painuin sukelluksiin. Ymmärryksen rajamailla lukeminen on haastavaa, koska silloin ei saa olla itselleen lukijana liian ankara. Pitää antaa mennä, eikä saa ahdistua siitä, jos vähän kompastelee. Saatanpa vielä joku päivä lukea Lispectorin Passion, jonka myös on suomentanut Tarja Härkönen. Härkönen on tehnyt ainakin tämän teoksen kanssa huikean hienoa työtä. Kirjan lopussa on myös suomentajan mielenkiintoiset ja selventävät jälkisanat, joihin suosittelen perehtymään lukemisen alkuvaiheessa tai vaikka kesken kirjan, jos lukeminen vähänkään alkaa takuta.