Kesäsiivousta

Kirjapino huojuu tietokoneen vieressä uhkaavasti, ja bloggamattomat kirjat nostattavat stressitasoja. Päätin ratkaista ongelman koontipostauksella: seuraavassa esittelen lyhykäisesti kahdeksan kirjaa ja tyhjennän pöydän. Haluan lompsia kesälomalle ilman blogistressiä!

Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla (2000) 609 s.

Alkuteos: La fiesta del chivo.

Suomentaja: Sulamit Hirvas.

Kustantaja: Otava. 

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Mario Vargas Llosa on perulainen Nobel-palkittu kirjailija, jonka pääteos on Vuohen juhla. Se on taidokas ja rankka kuvaus diktatuurista ja sen lieveilmiöistä. Entistä puistattavammaksi Vuohen juhlan tekee se, että kirja pohjautuu tositarinaan.

Tarina sijoittuu Dominikaaniseen tasavaltaan, jota hallitsi diktaattori Rafael Trujillo vuosina 1930–1961. Vuohen juhla on monitasoinen ja runsas teos, sillä aikatasoja ja keskeisiä henkilöitä on useita. Samat tapahtumat valottuvat useista näkökulmista, ja kokonaiskuva rakentuu lukijalle pikkuhiljaa. Vallan turvin tapahtuu kauheuksia, jotka nostavat esiin ihmisen pimeän puolen. Vuohen juhla kuvaa hyvin, mitä kaikkea ihminen tekee selviytyäkseen ja toisaalta mitä säilyttääkseen suosionsa.

* * *

Edwidge Danticat: Veressä viljava maa (1998) 311 s.

Alkuteos: The Farming of Bones.

Suomentaja: Leena Tamminen.

Kustantaja: Gummerus.

Oma arvio: 4/5.

Mistä  minulle: lainasin kirjastosta.

Edwidge Danticat teki minuun suuren vaikutuksen tällä romaanillaan opiskeluaikoina. Valitsin kirjan kirjaston lukupiirikirjaksi nyt keväällä, koska halusin lukupiiriläistenkin pääsevän lukemaan tämän vähemmän tunnetun mutta mielestäni tärkeän kirjan.

Veressä viljava maa linkittyy edellä esiteltyyn Vargas Llosan kirjaan, sillä Danticat sijoittaa tarinansa vuoden 1937 Haitiin ja kuvaa Trujillon masinoimaa kansanmurhaa. Puistattavat mittasuhteet saaneet "persiljamurhat" vaativat kymmenientuhansien sokeriruokotyöläisten hengen. Katastrofin vaiheita kuvataan kahden rakastavaisen, Amabellen ja Sebastienin, ja heidän lähipiirinsä kohtaloiden kautta.  Danticat käsittelee erittäin synkkää vaihetta kotimaansa ja ihmisyyden historiassa, mutta mukana on myös toivoa.

* * *

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää (2015) 319 s.

Alkuteos: Disclaimer.

Suomentaja: Arto Schroderus (2015).

Kustantaja: Otava. 

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Brittiläisen Renée Knightin esikoisteos Kenenkään ei pitänyt tietää oli mukanani pienellä talvilomalla, ja se sopiikin loistavasti lomalukemiseksi. Juoni koukuttaa ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Toimivaa dekkariviihdettä. 

Catherine on keski-ikäinen nainen, jolla on menestyksekäs ura, aviomies ja jo aikuistunut poika. Arkisen elämän suistaa raiteiltaan kirja, jota Catherine alkaa lukea. Se kertoo Catherinen elämästä ja paljastaa hänen suurimman salaisuutensa, jota hän on varjellut parikymmentä vuotta. Joku siis tietää, mutta kuka? Mistä kirja on ilmestynyt hänen yöpöydälleen? Pikkuhiljaa salaisuuden osasia alkaa tulla ilmi ja totuus hahmottua.

Tarinan jännitys perustuu psykologiseen piinaan. Suolenpätkiä kammoava lukijakin voi siis tarttua tähän dekkariin. Jännitys kantaa loppuun asti, ja ainakin minut Knight onnistui yllättämään täysin.

* * *

Mary Shelley: Frankenstein (1818) 332 s.

Alkuteos: Frankenstein, or, The modern Prometheus.
Kääntäjä: Paavo Lehtonen (1973).
Kustantaja: Otava.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kauhukirjallisuuden klassikko päätyi luettavakseni Hämärän jälkeen -lukuhaasteen innoittamana.
Frankenstein kertoo tiedemies Victor Frankensteinista, joka luo laboratoriossaan ”ihmishirviön” eli suurikokoisen ihmisen, joka lähtee omille teilleen.
 

Hirviö asettuu karkumatkallaan asumaan erään perheen halkovajaan ja opettelee salaa ihmisten kieltä ja tapoja. Hirviö saa sympaattisia piirteitä. Vaikka se kuinka tahtoisi hyvää ja olla ihmisten kaltainen, sen rujo ulkomuoto herättää ihmisissä lähinnä kauhua. Tarinan voi mielestäni lukea surumielisenä kertomuksena erilaisuudesta.

Kirjan lukemisesta oli ainakin se hyöty, että sain paikattua aukoa sivistyksessäni: klassikkokirja on saanut nimensä kokeellisen tiedemiehen, ei hirviön mukaan. 

 

* * *

Jo Nesbø: Verta lumella II: Lisää verta (2015) 5t 51 min

Alkuteos: Blod på snø II: Mere blod.

Suomentaja: Outi Menna (2015).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Lukija: Paavo Kerosuo.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Verta lumella II: lisää verta  jatkaa Olavin tarinaa, johon tutustuimme miehen kanssa mökkimatkoilla Verta lumella -äänikirjassa. 

Olav on toiminut alamaailmassa palkkamurhaajana ja hoidellut viimeisimmän keikkansa oman mielensä mukaan. Toisessa osassa Olav on pakomatkalla Norjan Lapissa ja esittelee itsensä Ulfiksi. Tässä osassa painottuu Olav/Ulfin rakkaussuhde lappilaiseen Leaan, ja mukaan tarinaan sotkeutuu koko joukko kyläläisiä ja Lean poika Knut.

Edelleen ihmettelen, miksi näin kepeä kirja on suotta jaettu kahteen osaan. Nesbø kirjoittaa sujuvasti, mutta silti kirja maistuu heppoisesti kokoon kursitulta välityöltä. Jännitystä on vähän ja sekin melko laimeaa. Äänikirjan pelastaa sen mainio lukija Paavo Kerosuo, jonka lukemana kuuntelisi tylsempääkin tarinaa.

* * *

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä (2009) 400s.

Alkuteos: Eating animals.

Suomentaja: Antti Immonen (2011).

Kustantaja: Atena.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena

Jonathan Safran Foer on amerikkalainen kirjailija, joka heräsi pohtimaan lihan syömistä ja tehotuotantoa lapsensa syntymän jälkeen. Foer kirjoittaa asiallisesti ja vakuuttavasti. Luin kirjaa alkuvuodesta, kun osallistuin Vegaanihaasteeseen eli elin kuukauden ilman minkäänlaisia lihatuotteita. Kirja ravistelee pohtimaan omia valintoja, mutta Foer ei kuitenkaan syyttele ketään. Faktat puhukoot puolestaan.

Tehotuotanto on teollisuudenala, jonka kuvaus on karua luettavaa. Marketissa myytävän lihapaketin taustalla oleva totuus on usein, kirjaimellisesti, paskainen. Tehotuotettujen eläinten jätökset ovat aiheuttaneet ympäristökatastrofeja, joiden rinnalla jopa maailmanlaajuisesti tunnettu Exxon Valdesin onnettomuus kalpenee. Suuryritykset ovat laskeneet miljoonia litroja lietettä vesistöihin tuhoisin seurauksin. Oikeudelliset seuraamukset ovat olleet naurettavan pieniä.

Tehotuotantoon liittyy lukuisia negatiivisia piirteitä. Eläimille syötetään antibiootteja rehussa ennaltaehkäisyksi ja eläinten kohtelua on joissakin paikoissa silmittömän väkivaltaista, sadistista. Tehotilojen lähistöillä on jalkapallokenttien kokoisia lietelaguuneja. Foer kirjoittaa luonnollisesti yhdysvaltalaisesta näkökulmasta, mutta kirjan lopussa on Salla Tuomivaaran lyhyt katsaus Suomen tilanteeseen.

Olin nuorempana useita vuosia kasvissyöjä, ja noista vuosista on jäänyt mielenkiinto aihetta kohtaan. Syön edelleen paljon kasvisruokaa ja nykyään pyrin tekemään usein vegaanisiakin valintoja, mutta en jaksa julistautua täysin minkään ruokavalion noudattajaksi. Ehkä taas jonakin päivänä. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta ja teki ainakin minut surulliseksi. Kirjan luettuani sain taas pontta siihen uskomukseeni, että jokaisella valinnalla on väliä. Koska kuluttajien takiahan tuotantomääriä lisätään ja tuotantoa tehostetaan.

* * *

Lena Andersson: Egenmäktigt förfarande – en roman om kärlek (2013) 5 t 10 min

Kustantaja: A Nice Noise.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuuntelin Lena Anderssonin August-palkitun romaanin äänikirjana ruotsiksi. Ymmärsin mielestäni yllättävän hyvin, mikä ilahdutti kovasti. Riikinruotsi on hieman haastavaa kuunneltavaa, kun korva on tottunut suomenruotsalaisten puheeseen.

Kielestä saatu ilo ei kantanut pitkälle, sillä muuten kirja ärsytti minua suunnattomasti. Päähenkilö Ester Nilsson on runoilija ja kirjoittaja, joka perehtyy erästä esitelmää varten taiteilija Hugo Raskiin. Ester rakastuu tutkielmansa kohteeseen, minkä seurauksena kehittyy hyvin epätasa-arvoinen suhde.

Kuten kirjan nimi jo vihjaa, kyseessä on romaani rakkaudesta. Esterin ja Hugon tapauksessa se on rikkovaa, raastavaa ja eriarvoista rakkautta. Kirjan asetelma on jotenkin valju ja kaikki tapahtumat ennalta-arvattavia. Päähenkilö on rasittava, enkä ymmärrä häntä ollenkaan.

* * *

Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi: Riisuttu Suomi (2015) 239 s.

Kustantaja: Docendo.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pekka Sell.

Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi ovat koonneet mielenkiintoisen henkilökuvien kavalkadin. Alizad on hoitanut haastattelut, ja Koutaniemi on ottanut teoksen valokuvat. Kirja on rakennettu vastinparien varaan. Peräkkäin esitellään esimerkiksi vanginvartija ja vanki, portsari ja asiakas sekä terminaalipotilas ja saattokodin hoitaja. Henkilökuvat tarjoavat monia kiehtovia näkökulmia suomalaiseen yhteiskuntaan. Esimerkiksi poliisi ja huumediileri katsovat maailmaa hyvin eri vinkkelistä.

Alizadin tekemät haastattelut ovat elämänmakuisia. Haastatellut ovat uskaltaneet kertoa elämästään arkaluontoisiakin asioita. Valtaosa haastatelluista esiintyy omalla nimellään, mutta osa jättäytyy nimimerkin taakse eikä näytä kasvojaan, jotteivät viranomaiset pääsisi heidän jäljilleen.

Elämäntarinat varmasti lisäävät ymmärrystä ja voivat auttaa poistamaan ennakkoluuloja. Jotkin tarinat ovat myös todella koskettavia: esimerkiksi kirjassa esiintyvä terminaalipotilas menehtyi kaksi päivää haastattelun jälkeen. Puhekielisiä haastatteluja on tosin välillä vaikea lukea lukuisten kirjoitusvirheiden vuoksi. 

* * * 

Näin on huojuva pino purettu koneen vierestä. Huh! Pakkaan nyt kimpsuni ja kampsuni ja suuntaan lomalle. 

Suunnitelmissani on mökkeillä ja rentoutua. Mukaan lähtee kassillinen kirjoja, joten luettua varmasti tulee. Lähipäivinä valmistuva kasvihuone myös pitänee aloittelevan puutarhurin kiireisenä. Ehkä aikaa jää myös lukumaratonille, niitä on nimittäin ikävä. Blogista en ota stressiä lomalla, vaan bloggailen fiiliksen mukaan. Jää nähtäväksi, tarkoittaako se hiljentyvää vai vilkastuvaa bloggaustahtia.

Hyvää juhannusta ja aurinkoista kesää!