Helen Macdonald: H niin kuin haukka (2014)

Alkuteos: H is for hawk.

Suomentaja: Irmeli Ruuska (2016).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 376.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensi kuulemalta Helen Macdonaldin kirja H niin kuin haukka herätti minussa lähinnä hämmennystä: nelikymppisen naisen isä kuolee, ja nainen kesyttää kanahaukan. Mitä ihmettä? Jonkinlainen kiinnostus kirjaan kuitenkin virisi ja lainasin sen kirjastosta, mutta en saanut edes aloitettua sitä, vaan palautin sen avaamattomana. Sitten tuli toukokuu ja Helsinki Lit, jossa kuuntelin lumoutuneena Helen Macdonaldin ja Sirpa Kähkösen keskustelua. (Keskustelu on nähtävissä Yle Areenassa täällä.) Macdonald puhui kirjastaan, elämästään ja haukoista niin kiinnostavasti, kuulijaystävällisesti ja lämpimästi, että hykertelin katsomossa. Joskus jonkun ihmisen ääni menee suoraan sydämeen.

Macdonald ja Kähkönen HelsinkiLitin lavalla.

Sama viisas ja lämmin ääni välittyy myös H niin kuin haukka -teoksen sivuilta. Kirja kertoo Macdonaldin vavisuttavasta menetyksestä: hänen suuresti rakastama ja ihannoima isänsä kuolee, ja Helenin maailma tuntuu romahtavan. Osana surutyötään Macdonald ottaa itselleen kanahaukan kesyttääkseen sen ja eristäytyy pitkäksi aikaa muusta maailmasta. Haukat liittyvät kiinteästi isään ja muistoihin, sillä Macdonald on pienestä pitäen samonnut metsissä isänsä kanssa ja harjoitellut haukkametsästystä.

Festivaaliesiintymisensä ja kirjansa perusteella Macdonald on todella oppinut ja sivistynyt, mutta ei nosta itseään jalustalle. Yliopistouraa luonut Macdonald tuntee aiheensa kirjahistorian ja referoi haukkametsästäjäguru T. H. Whiten klassikkoteosta. Jotkut Macdonaldin kirjan lukeneet ovat kokeneet laajahkot White-jaksot raskaiksi, mutta minua ne eivät puuduttaneet. Macdonald kirjoittaa selkeästi ja kirjan luvut ovat mielestäni sopivan pituisia.

Macdonald rakentaa kirjaansa taidokkaasti useita kerroksia. Hän nivoo luontevasti yhteen oman surutyönsä ja kokemuksensa, haukkatietouden ja historian. Macdonald kuvaa isäsuhdettaan ja luontosuhdettaan lukijalle eikä pelkää tuoda esille omia heikkouksiaan. Masennuksen ja maailmalta sulkeutumisen kuvaukset avaavat rohkeasti kirjailijan sisintä. Eristäytymisen aikana ihmisen ja eläimen rajat häilyvät:

Tarkkailijahan unohtaa itsensä ja ujuttautuu tarkkailtavansa nahkoihin. Juuri siksi minä rakastin pienenä lintujen tarkkailua. Se pikkutyttö häivytti itsensä ja lähti lentoon katselemiensa lintujen hahmossa. Samoin kävi nyt. Voidakseni kesyttää haukan olin ujuttautunut villin olennon nahkoihin, ja pimennetyssä huoneessa vietettyjen päivien kuluessa ihmisyyteni alkoi haihtua.

H niin kuin haukka -kirjasta on julkaistu monia blogitekstejä, joista linkitän tällä kertaa vain yhden. Lumiomenan Katja pohtii mielenkiintoisesti linnunkesyttämisen oikeutusta ja sitä, miksi ihminen haluaa kesyttää eläimen, joka on luotu lentämään vapaana. Kieltämättä tämä puoli asiaa ei jättänyt minuakaan rauhaan kirjaa lukiessani. Välillä tuntui pahalta lukea kesytyksen vaiheista, siitä miten haukkaa pidetään nälässä, sidotaan, huputetaan. Sitten huomasin ajattelevani, ettei minulla ole oikeutta arvostella haukan kesyttämistä, onhan minullakin lemmikkinä koira, jota pidän hihnassa ja jota ruokin harkintani mukaani. Toisaalta koiraa ja haukkaa ei aivan voi rinnastaa, koska haukka on kuitenkin petoeläin.

Macdonaldin kirjan lukeminen muistuttaa viimevuotisesta Bea Uusman Naparetki-kirjan lukemisesta. Haukkametsästys kiinnostaa minua aiheena yhtä vähän kuin naparetket, mutta kirjoittajan asiantuntemus ja palava kiinnostus aiheeseensa saavat lukemaan teosta syventyen. Uusman kirja on vauhdikkaampi ja valoisampi kuin Macdonaldin teos, jossa surutyö tekee tunnelmasta mollivoittoisen. Molemmissa on intohimoa, rakkautta ja pakkomielteisyyttä, jotka nostavat ne omaan luokkaansa. Tällaisia romaanimaisia tietokirjoja haluan ehdottomasti lukea enemmän!