Kristina Ohlsson: Lotus blues (2014)

Alkuteos: Lotus blues.

Suomentajat: Anssi Autio ja Pekka Marjamäki (2016).

Kustantaja: WSOY / BTJ.

Kesto: 14 t 33 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Nikki Smith / Arcangel.

Kristina Ohlsson kuuluu Ruotsissa dekkaristien kärkikaartiin, ja jännitysromaanien lisäksi hän kirjoittaa myös lastenkirjoja. Minulle Ohlsson oli ennestään vieras kirjailija, kun lainasin kirjastosta hänen Lotus Blues -jännärinsä äänikirjana.

Päähenkilö kirjassa on Martin Brenner, ruotsalainen asianajaja. Brenner on uraohjus ja melkoinen naistenmies, mutta myös nelivuotiaan Belle-tytön yksinhuoltaja. Hän pyörittää asianajotoimistoa yhdessä toisen juristin, Lucyn, kanssa. Yhtiökumppaneilla on yhteisen toimiston lisäksi rakkaussuhde, tosin hyvin avoin sellainen.

Eräänä päivänä Brennerin luo saapuu Bobby, joka toivoo asianajajan voivan puhdistaa hänen sisarensa maineen. Sisko on julkisuutta saanut Texasin Sara, joka ehti ennen itsemurhaansa tunnustaa viisi murhaa. Osa niistä tapahtui Tukholmassa, osa Teksasissa, missä Sara työskenteli au pairina. Hieman vastentahtoisesti Brenner ryhtyy selvittämään Saran kuolemaan johtaneita tapahtumia Lucy apunaan.

Parivaljakko joutuu keskelle yhä vaarallisemmiksi käyviä tapahtumia, eikä heidän lähipiirinsäkään ole turvassa. Avoimia kysymyksiä on koko ajan vain enemmän: Kuka Brennerille toimeksiannon antanut Bobby oikein olikaan? Missä on Saran kadonnut poika Mio? Entä kuka haluaa estää tapahtumien selvittämisen? Kuka taas on mystinen Lucifer? Vauhdikkaita käänteitä riittää, ja Martinin ja Lucyn selvitystyö vie heidät Teksasiin saakka. 

En voi olla kommentoimatta kirjan päähenkilö Brenneriä, joka onkin varsin niljakas tyyppi! Brennerin  miehisyyttä korostetaan minun makuuni tarinassa liikaa, ja myös miehen käsitys esimerkiksi rahasta ja sen merkityksestä on jotenkin uhoavan ylimielistä. Alussa huomasin ajattelevani, että tässäpä on vastenmielinen hahmo. Aloin kuitenkin pitää Brenneristä aina vain enemmän tarinan edetessä — onneksi, sillä muuten äänikirja olisi varmaankin jäänyt kesken.

Lukija Aku Laitinen on selkeä ja miellyttävä-ääninen. Ainoa seikka, joka häiritsi kuuntelemista, oli nimien ääntäminen. Lucy taipui lukijan suussa välillä muotoon 'Lyyyssi', mikä kuulosti jo hieman hilpeältä.

Suosikkidekkarieni joukkoon tämä Ohlssonin uutuus ei kipua, mutta se toimi tehtävässään viihdyttävänä autokirjana. Kuuntelen äänikirjana epäilemättä myös kirjan toisen osan nimeltään Mion blues, joka on jo ilmestynyt painettuna kirjana.