Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (2016)

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 205.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Toimittaja Mari Mannisen teos Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret voitti tämän vuoden Tieto-Finlandia-palkinnon. Voittajan valitsi kuuden finalistin joukosta kirjailija Jörn Donner, joka kuvaili valitsemaansa voittajakirjaa riipaisevaksi ja koskettavaksi. Olen samaa mieltä Donnerin kanssa: kirjan alussa on aiheestakin varoitus, että tätä kirjaa lukiessa luultavimmin kurkkua kuristaa.

Kiinassa oli vuosina 1979–2005 voimassa yhden lapsen politiikka, jonka oli tarkoitus hillitä väestönkasvua. Parit saivat hankkia vain yhden lapsen, ja sekin oli sallittua vain avioliitossa. Poikkeusluvan toiseen lapseen saattoi saada, mikäli ensimmäinen jälkeläinen oli tyttö tai vammainen. Politiikan toteutumista vahdittiin tarkasti, mutta ihmiset löysivät keinoja kiertää rajoituksia. Maaseudulla odottavat äidit saattoivat muuttaa raskauden ajaksi toiseen kylään, ja peräkkäisinä vuosina syntyneitä lapsia merkittiin kaksosiksi. Nykyisin kiinalaiset saavat hankkia kaksi lasta.

Kiinassa toivotaan perinteiden velvoittamana perilliseksi poikaa, joten politiikan seurauksena tyttölapsia hylättiin ja tyttösikiöitä abortoitiin. Tämän vuoksi väestörakenne on vinoutunut: Kiinassa elää paljon enemmän miehiä kuin naisia, eikä miehille riitä puolisoita. Myös salaa synnytetyillä lapsilla on kurjat oltavat, sillä ilman virallisia papereita ei voi toimia yhteiskunnassa.

Kirjaansa varten Manninen on kiertänyt eri puolilla Kiinaa haastattelemassa tavallisia kansalaisia. Manninen yhdistää sujuvan tarinankerronnan ja informatiivisen sisällön sulavasti. Toimittajana työskentelevä Manninen on tekstintuottamisen ammattilainen, mikä huokuu tekstistä positiivisesti. Lukija voi vain ottaa mukavan asennon ja luottaa siihen, että kirjallinen matka kiinalaisten arkeen on taiten toteutettu.

 

Yleensä länsimainen media nostaa esiin yhden lapsen politiikasta vain sen negatiiviset seuraukset, mutta Mannisen haastateltavat kertovat myös asian toisen puolen: kun perheessä on vain yksi lapsi, ruokaa riittää paremmin kaikille. Tällöin vanhemmilla on myös todennäköisemmin varaa panostaa lapsen koulutukseen. Ainoan lapsen asema tuo kyllä etujen lisäksi myös suunnattomia, jopa kohtuuttomia paineita menestyä koulu- ja työmaailmassa.

Manninen kirjoittaa havainnollisesti Kiinassa meneillään olevasta myllerryksestä. Kiinassa kehitys tapahtuu länsimaihin verrattuna ”supervauhtia”: siinä missä nuoret aikuiset surffailevat tottuneesti internetissä ja kiinalaisessa sosiaalisessa mediassa, heidän vanhempiensa sukupolvi on elänyt länsimaisittain ajateltuna 1800-luvun lopun kaltaisessa yhteiskunnassa.

Kiinalaiseen kulttuuriin kuuluu vahva olettamus siitä, että lapset hoitavat vanhempansa, kun nämä ovat vanhuksia. Yhden lapsen politiikan seurauksena ei välttämättä ole sisaruksia jakamassa hoitovastuuta, vaan yhdellä nuorella parilla saattaa olla jopa neljä vanhusta kontollaan. Vanheneva väestö onkin joissain tapauksissa suhteettoman suuri taakka nuorille.

Kun ylemmältä taholta sanellaan, miten ihmisten tulee yksityiselämässään toimia ja perheensä muodostaa, on seurauksena väistämättä surua ja katkeruutta. Pakkosteriloinnit ja toistuvat abortit ovat traumatisoineet miljoonia kiinalaisia. Luvatta syntyneet eli paperittomat lapset tuntevat itsensä toisen luokan kansalaisiksi. Lukuisat ulkomaille adoptoidut kiinalaistytöt etsivät perheitään vähäisten tietojen perusteella. Henkilökohtaiset tragediat ovat valtavia.

 

Kirja koostuu artikkeleista, ja osa niistä on julkaistu aiemmin erilaisissa aikakauslehdissä. Muutama juttu tuntui niin tutulta, että luulen lukeneeni ne Hesarin Kuukausiliitteestä. Tämä ei haitannut lukukokemusta, sillä nyt tutut tekstit asettuivat laajempaan kontekstiin ja niistä sai enemmän irti. 

Nautin suuresti tällaisten yleistajuisten tietokirjojen lukemisesta. Kun aihe on kiinnostava ja kirjailija luottaa lukijan tietämykseen sopivissa määrin, tietokirja voi olla vähintään hyvän kaunokirjan veroinen lukuelämys. Tämänkin Tieto-Finlandia-voittajan hotkaisin ”välipalakirjaksi” – sellaista alkaa kipeästi kaivata, kun luvussa on James Joycen Ulysseksen ja Knausgårdin Taisteluni-sarjan päätösosan kaltaisia järkäleitä!