Peppe Öhman: Livet & patriarkatet (2016)

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 181.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen pikkuhiljaa uskaltautunut lukemaan kirjoja myös ruotsiksi. Kesällä luin Sara Stridsbergin kirjan Drömfakulteten alkukielellä, ja lukukokemus oli huikea. Olen huomannut, että kun aihe kiinnostaa ja motivaatio on kohdillaan, on ruotsiksi lukeminen palkitsevaa, vaikkakin hitaampaa kuin suomeksi lukeminen. Muutama vuosi sitten aloitin Peppe Öhmanin esikoiskirjan Livet & barnet, mutta en päässyt kovin pitkälle, koska aihe ei kiinnostanut tarpeeksi. Uusimmassa kirjassaan Öhman käsittelee patriarkaattia Suomessa ja koska feministinen ajattelu on alkanut kiinnostaa minua viime aikoina, luin kirjaa suurella innolla. 

Vaikka Suomi on näennäisesti tasa-arvoinen maa, mainitaanhan tasa-arvo jopa hallitusohjelmassa, on yhteiskunnassamme vielä paljon rakenteita ja ajatusmalleja, jotka pitävät miehiä hallitsevassa asemassa. Usein mies on normi ja naisen sukupuoli mainitaan erikseen: on naiskirjailijoita, naisjohtajia, naispappeja. Patriarkaatissa on kyse muun muassa siitä, että miehisiä ominaisuuksia arvostetaan enemmän.

Öhman kirjoittaa, että naiset usein niputetaan yhdeksi: yhden naisen tekemiset nostetaan koskemaan koko ryhmää. Miehet saavat edustaa vain itseään. Jos yksi feministi sanoo vihaavansa miehiä, yleistetään kaikkien feministien olevan miestenvihaajia. Tässä Öhman viittaa äärifeministi Valerie Solanasiin: Solanasin aggressiivinen miesviha usein tulkitaan kaikkien feministien mielipiteeksi. (Tänä vuonna lukemani kirjat linkittyvät mielenkiintoisesti, sillä Stridsbergin Drömfakulteten kertoo juuri Solanasista, vaikka onkin fiktiota.)

Feminismistä käytävässä keskustelussa, kuten missä tahansa keskustelussa, faktat pitää osata erottaa yksilön kokemuksista tai vaikkapa kaveripiirin kokemuksista. Faktat ja tilastot ovat selviä: miehet tienaavat enemmän kuin naiset, raiskaajat ovat useimmiten miehiä eikä miesten tarvitse pelätä naisten tekemää väkivaltaa yhtä paljon kuin toisinpäin.

Öhman kirjoittaa selkeästi ja perustelee asiansa johdonmukaisesti. Kirjan lukijalle tulee selväksi, että feminismi on tasa-arvon asialla. Usein kuvitellaan, että feminismi ajaa vain naisten oikeuksia, mutta Öhman toteaa painokkaasti, että feministien tavoite on tasa-arvoinen yhteiskunta, ei matriarkaatti. Olen itsekin hieman vierastanut feminismiä aiemmin, mutta Talvitien kirja Miten helvetissä minusta tuli feministi? ja tämä Öhmanin kirja ovat muuttaneet mieleni.