Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (2017)

Kansi: Timo Numminen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 288.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Terhi Törmälehto kuljettaa esikoisteoksessaan päähenkilön Elsan tarinaa rinnakkain kahdella aikatasolla: Elsan elämää seurataan yhtäältä kainuulaisena lukiolaisena ja toisaalta nuorena aikuisena Bogotassa, Kolumbiassa. Kahden aikatason vuorottelu on paljon käytetty kerrontatekniikka, ja myönnän, että joskus aika rasittava lukea. Parhaimmillaan vuoroluvuin etenevät tarinat koukuttavat, pahimmillaan kummastakaan ei saa otetta. Törmälehto on onnistunut luomaan tarinan molemmista puolista niin houkuttelevat, että kirjasta on vaikea päästää irti. Jos vielä yhden luvun lukisin, ja sitten vielä yhden...

1990-luvun Kainuussa Elsan kotona körttiläinen ukki veisaa virsiä ja äiti toivoo tyttärestään tavallista teiniä. Mummon katseet ovat paljon puhuvia. Seurakunnassa uskotaan keskeishenkilöiden sanomisiin kuin vuoreen ja kielillä puhumisen lahja on keskeisin uskon merkkipaalu. Elsa joutuu odottamaan omaa armolahjaansa kauemmin kuin kaverinsa, ja odottaminen on piinaa. Vihdoin sanat tulevat:

Elsa nauroi ääneen kun puhui sanoja joista ei ymmärtänyt yhtäkään, hän sanoi maamla ja sanoi atai, hänen äänensä kohosi, oli pakko huutaa. Jumala käpertyi keräksi ja tuli häneen, oli hänessä ja huusi. Hänessä oli Henki, hänessä oli pyhä, hän eli, ei enää hän, vaan Kristus hänessä.

Elsa on uskossaan järkkymätön, kunnes Bogotassa usko alkaa pikkuhiljaa horjua. Elsan Bogotan-elämässä keskeinen henkilö on entinen sissi Manuel, joka piirtää Elsan ihoon tussilla eläimiä. Toisenlaista läheisyyttä tarjoaa puolestaan Santiago. Törmälehto kuvaa elävästi Elsan mielenliikkeitä ja pitkin tarinaa muuttuvaa ajatusmaailmaa.

Alkuvuodesta luin kirjan arvion lehdestä ja olin hieman skeptinen aiheiden kirjavan joukon suhteen. On Kainuu ja Bogota, helluntalaiset ja körtit, rakkaus ja ystävyys, viidakkosissit ja kielilläpuhuminen. Näistä ainesosista Törmälehto on kuitenkin saanut koottua toimivan kokonaisuuden. Eri aikatasojen ja tarina-ainesten välillä vallitsee harmonia, eikä mikään osanen saa yliotetta.

Vaikka vuoret järkkyisivät  asettuu luontevasti taidokkaiden ja vahvojen uskontokuvausten joukkoon Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhien ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lisäksi. Etenkin jälkimmäiseen Törmälehdon esikoista tulee lähes pakostikin verrattua, sillä näiden esikoisteosten ilmestymisajankohdassa on vain muutama vuosi eroa ja ne kuvaavat valtavirrasta poikkeavaa vahvaa uskontokokemusta. Sen tarkemmin en teoksia lähde vertailemaan, sillä Taivaslaulun lukemisesta on kulunut jo jokunen vuosi. Sen kuitenkin totean, että Törmälehdon teos ei kalpene verrokkinsa rinnalla, vaan seisoo vahvasti omilla jaloillaan.