Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (1985)

Kansi: ?

Alkuteos: Seitsmes rahukevad.
Suomentaja: Eva Lille (1986).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 247.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yhdessä vetämistäni lukupiireistä keskitymme tänä keväänä virolaiseen kirjallisuuteen. Tämän lukupiirin kanssa olemme nyt useamman vuoden ajan reissanneet tarinoiden matkassa eri puolilla maapalloa: olemme pysähtyneet puoleksi vuodeksi muun muassa Saksaan, Espanjaan, Latinalaiseen Amerikkaan ja Venäjälle. Nyt vuoron saa siis Viro, jonka kirjallisuuteen uppoudumme viiden teoksen verran.

Viivi Luik on syntynyt vuonna 1946, ja hän kuuluu 60-luvulla kirjallisen uransa aloittaneeseen runoilijasukupolveen. Luik tunnetaan erityisesti sukupolvensa tuntojen kuvaajana: hän syntyi Neuvosto-Virossa ja vietti siellä lapsuutensa. Luik työskentelee vapaana kirjailijana ja hänen tuotantonsa kattaa runoteoksia, lastenkirjoja ja -kuunnelmia sekä kolme romaania. Seitsemäs rauhan kevät on Luikin romaaneista varhaisin, se ilmestyi 1985 ja suomennettiin vuosi ilmestymisensä jälkeen.

Seitsemäs rauhan kevät oli ilmestymisaikanaan merkittävä kirjallinen tapaus, sillä se käsittelee 1950-luvun tapahtumia kriittisestä näkökulmasta. Se sai hyvän vastaanoton Virossa ja Suomessakin sitä luettiin paljon. Kirja on noussut jopa virolaiseksi klassikoksi ja sitä kutsutaan 1980-luvun parhaaksi virolaiseksi romaaniksi.

Tarina sijoittuu Viron maaseudulle 1950-luvun alkuun. Päähenkilö on 5-vuotias tyttö, jolla on vahva itsetunto ja vilkas mielikuvitus. Isä on paljon poissa, koska hän työskentelee meijereillä kunnostushommissa. Isää lähinnä kaivataan, ja silloin kun hän on paikalla, korostuu isän mielenkiinto moottoreihin ja omenapuihin. Arkea pyörittävät kolhoosissa työskentelevä äiti ja isoäiti. Äiti on parikymppinen, kun taas isoäiti on syntynyt viime vuosisadalla ja edustaa vanhaa maaseutukulttuuria.

Ensimmäisen suomenkielisen painoksen kansi
on mielestäni kaunis ja houkutteleva.
Ylemmässä kuvassa näkyy uudempi,
pokkaripainoksen kansikuva. 

Elämää tarkastellaan lapsinäkökulmasta, mutta mukana on myös aikuisen katse. Lapsuuttaan muisteleva kertoja esimerkiksi tietää asioita tulevaisuudesta ja kommentoi tapahtumia seuraavaan tapaan:

Olen vilpittömän onnellinen, että lapsuuteni on ohi. Ettei minun tarvitse taas pitää äitiä kädestä ja mennä sisään vihreäksi maalatusta pihaportista. Mutta ennen kuin ehätimme tuolle portille, meidän piti taivaltaa vielä pitkä matka.

Romaanissa on ilmeisen paljon omaelämäkerrallista ainesta, vaikka se onkin fiktiota. Tarinan edetessä viitataan usein Luikin elämänvaiheisiin, joten lapsikertoja on luultavimmin saanut piirteitä kirjailijalta. Kieli on paikoin hyvin lyyristä, mikä muistuttaa Luikin runoilijataustasta. Läsnä ovat sekä kirjoitusaika että tapahtuma-aika:

Nyt kirjoittaessani näen ikkunasta paljaan ruskean maan ja matalan harmaan taivaan, olen samalla kertaa vuoden 1950 syksyssä ja vuoden 1982 keväässä ja pääni kumisee tämän pitkän matkan taivaltamisesta.

Maatilojen pakkolunastus kolhooseiksi tuntuu arjessa: on köyhyyttä ja puutetta sekä pelkoa omasta ja perheen pärjäämisestä. Mitään kurjuudessa rypemistä kirja ei kuitenkaan ole, sillä lapsen näkökulmasta katsottuna maailma on ihmeellinen paikka.

Luik kuvaa hienosti lapsen fantasiamaailmaa, mielikuvituksen oivalluksia ja pelkotiloja. Aikuisilla on selvästi jotakin salattavaa, mikä ahdistaa pientä lasta. Asioita ei juuri selitetä, vaikenemisen kulttuuri on valloillaan. Lapsen katse on monesti paljastava, ja lukija voi tehdä tulkintojaan 5-vuotiaan näkemistä asioista. Metsässä on miehiä, joista ei saa puhua. Kolhoosin säännöt ovat lapselle ehdottomia, sillä hän ei ole elänyt muunlaisena aikana. Äiti itkee pohjaan palanutta hilloa, sillä siinä meni hukkaan monta kiloa sokeria. 

Luik piirtää tarkkaa ja yksityiskohtaista ajankuvaa. Kirjan lukeminen oli välillä raskasta kuvailun runsauden vuoksi, eikä tarina ole ollenkaan juonivetoinen. Pienet ja vähän suuremmat arkiset tapahtumat seuraavat toisiaan lapsen elämässä. Voin suositella tätä lämpimästi kaikille vähänkään Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille, joille kirjan tärkein asia ei ole vetävä juoni. Seitsemäs rauhan kevät on kulttuurihistoriallinen runsaudensarvi.

Kirjoitan loppuun vielä pitkähkön lainauksen, jossa kuvaillaan kirjoja ja tarinoiden maailmaa:

Kirjat eivät olleet niin kuin huivit, pesuvadit, takit ja huopikkaat, joissa oli tärkeätä, mistä ne oli tehty, paljonko ne maksavat ja kestävätkö ne myös.

Kirjat oli tehty paperista ja pahvista, ne maksoivat vähemmän kuin muut tavarat eivätkä ne kestäneet yhtään - ne eivät sietäneet tulta ja vettä, hiiriä ja rottia, pieniä lapsia ja kirjatoukkia. Ja kuitenkin nekin olivat tavaroita - raskaita, kulmikkaita, ne paukahtivat pudotessaan maahan, niihin voi satuttaa itsensä, mutta yksi piirre erotti ne muista, se tärkein. Kun otit kirjan syliisi, ei sylissäsi ollut kasa paperia ja pahvia, vaan vieraita ihmisiä, suuria kaupunkeja, kalliovuoria, tasankoja, hirviöitä ja lohikäärmeitä. Sinä muutut samalla jättiläiseksi, joka kannat tuota moninaista elämää huoneesta toiseen, käsket ja kiellät. Mutta kun asiat menevät vaaralliseen suuntaan, tuuli ulvoo, veri virtaa ja murhaajan kasvoille nousee saatanallinen irvistys, harppaat monta lehteä kerrallaan ja isket kirjan kiinni, olet kaikesta huolimatta voittaja.