Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness.
Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 478.
Oma arvioni: 2½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.
Lähes vuosi sitten julkisuuteen tuli tieto, että intialaiselta Arundhati Roylta on tulossa uusi kirja. Paljastus herätti kirjaihmisissä luonnollisesti mielenkiintoa ja suuria odotuksia: Royn vuonna 1997 julkaistu esikoisteos ja tähän mennessä ainoa romaani Joutavuuksien jumala hurmasi lukijat ympäri maailmaa ja voitti Booker-palkinnon. Pitkä odotus palkittiin tänä kesänä, ja suomennoskin ilmestyi nopeasti.
Roy on esikoiskirjansa julkaisun jälkeen toiminut muun muassa ihmisoikeusaktivistina ja esseistinä, mikä näkyy Äärimmäisen onnen ministeriön teemoissa ja paikoin hyvin kantaaottavana, tulisena kerrontana. Parinkymmenen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt kirja on nimittäin ladattu täyteen politiikkaa, terrorismia, sotaa, väkivaltaa, seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, uskonnollisia kiistoja ja Intian ja Kashimirin alueen konfliktia. Toki mukana on myös rakkaustarina sekä ystävyys- ja perhesuhteita. Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan se on toisiinsa kytkeytyvien ja irrallisten tarinanpätkien verkosto.
Henkilökaarti on pökerryttävä. Keskushahmojen lisäksi tarinassa piipahtaa kymmeniä ja kymmeniä muita, joista suurin osa vain hyvin pienessä roolissa. Keskushenkilöinä ovat Anjum ja Tilottama, paljon kokenut transsukupuolinen henkilö ja arkkitehti, joiden elämäntarinat risteävät. Näistä erityisesti Anjum muodostui tukikohdakseni kirjassa. Hermafrodiitti Anjum elää lapsuutensa poikana nimeltä Aftab, mutta hän tuntee aina vain vahvemmin olevansa tyttö. Teininä hän muuttaa taloon, jossa asuu hänen kaltaisiaan, hijroja. Näin syntyy Anjum, josta tulee lopulta Delhin kuuluisin hijra. Myöhemmin hän muuttaa hautausmaalle asumaan ja perustaa sinne "täysihoitolan", jonka asukkaina on kirjava joukko ihmisiä ja eläimiä.
Jo tämä kirjan ensimmäinen kappale lupailee paljon. Läpi kirjan teksti on kuvailevaa, värikylläistä, vivahteikasta. Hanna Tarkka on tehnyt mielettömän hienoa työtä suomentaessaan Royn polveilevia lauseita ja omintakeisia ilmaisuja. Royn kauniista kielestä ja ihmisten ja miljöiden kuvauksista sain puhtia lukemiseen, joka muuten takkusi.
Olin kuullut huhuja kirjan haastavuudesta etukäteen ja teoksen alkupuolella olin noista puheista jopa hämilläni. Alku rullasi mielestäni hyvin, pysyin kärryillä ja Anjumin tarina herätti mielenkiinnon. En ehtinyt kauaa näistä tuntemuksista iloita ja lopulta olin eksyksissä suurimman osan kirjasta. Rakenne on fragmentaarinen, ja tarina hyppii ajassa, paikassa ja vyöryttää jatkuvasti uusia henkilöitä. Välillä olin suoraan sanottuna ihan pihalla.
Kirjan loppupuolella sain jälleen jotenkin tekstistä otteen, mikä pelasti paljon. Kirjassa on paljon kiehtovaa, mutta samaan aikaan luotaantyöntävää. En vieroksu vaikeita kirjoja, mutta joskus liika on liikaa. Lukukokemukseni oli yhtä kaoottinen kuin mielikuvani Intiasta.
Kannattaa kuunnella viimeisin Sivumennen-kirjapodcast, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen jakson loppupuolella keskustelevat tästä kirjasta. He summaavat, että Äärimmäisen onnen ministeriö on romaani siitä, miten tuhoavaa on nationalismi. Ja he rakastavat Royn uutukaista paljon enemmän kuin minä. Kirjablogeissa Äärimmäisen onnen ministeriöstä ovat bloganneet esimerkiksi Omppu ja Mila.
Lähes vuosi sitten julkisuuteen tuli tieto, että intialaiselta Arundhati Roylta on tulossa uusi kirja. Paljastus herätti kirjaihmisissä luonnollisesti mielenkiintoa ja suuria odotuksia: Royn vuonna 1997 julkaistu esikoisteos ja tähän mennessä ainoa romaani Joutavuuksien jumala hurmasi lukijat ympäri maailmaa ja voitti Booker-palkinnon. Pitkä odotus palkittiin tänä kesänä, ja suomennoskin ilmestyi nopeasti.
Roy on esikoiskirjansa julkaisun jälkeen toiminut muun muassa ihmisoikeusaktivistina ja esseistinä, mikä näkyy Äärimmäisen onnen ministeriön teemoissa ja paikoin hyvin kantaaottavana, tulisena kerrontana. Parinkymmenen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt kirja on nimittäin ladattu täyteen politiikkaa, terrorismia, sotaa, väkivaltaa, seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, uskonnollisia kiistoja ja Intian ja Kashimirin alueen konfliktia. Toki mukana on myös rakkaustarina sekä ystävyys- ja perhesuhteita. Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan se on toisiinsa kytkeytyvien ja irrallisten tarinanpätkien verkosto.
Henkilökaarti on pökerryttävä. Keskushahmojen lisäksi tarinassa piipahtaa kymmeniä ja kymmeniä muita, joista suurin osa vain hyvin pienessä roolissa. Keskushenkilöinä ovat Anjum ja Tilottama, paljon kokenut transsukupuolinen henkilö ja arkkitehti, joiden elämäntarinat risteävät. Näistä erityisesti Anjum muodostui tukikohdakseni kirjassa. Hermafrodiitti Anjum elää lapsuutensa poikana nimeltä Aftab, mutta hän tuntee aina vain vahvemmin olevansa tyttö. Teininä hän muuttaa taloon, jossa asuu hänen kaltaisiaan, hijroja. Näin syntyy Anjum, josta tulee lopulta Delhin kuuluisin hijra. Myöhemmin hän muuttaa hautausmaalle asumaan ja perustaa sinne "täysihoitolan", jonka asukkaina on kirjava joukko ihmisiä ja eläimiä.
Hän eli hautausmaalla kuin puu. Aamun sarastaessa hän saatteli varikset tiehensä ja toivotti lepakot tervetulleiksi kotiin. Illan hämyssä hän teki päinvastoin. Siinä välissä hän keskusteli yläoksilla häälyvien korppikotkanhaamujen kanssa. Hän tunsi niiden kynsien hellän otteen kuin aavesäryn amputoidussa raajassa. Ilmeisesti ne eivät olleet läpeensä onnettomia poistuttuaan anteeksi pyydellen kertomuksesta.
Jo tämä kirjan ensimmäinen kappale lupailee paljon. Läpi kirjan teksti on kuvailevaa, värikylläistä, vivahteikasta. Hanna Tarkka on tehnyt mielettömän hienoa työtä suomentaessaan Royn polveilevia lauseita ja omintakeisia ilmaisuja. Royn kauniista kielestä ja ihmisten ja miljöiden kuvauksista sain puhtia lukemiseen, joka muuten takkusi.
Olin kuullut huhuja kirjan haastavuudesta etukäteen ja teoksen alkupuolella olin noista puheista jopa hämilläni. Alku rullasi mielestäni hyvin, pysyin kärryillä ja Anjumin tarina herätti mielenkiinnon. En ehtinyt kauaa näistä tuntemuksista iloita ja lopulta olin eksyksissä suurimman osan kirjasta. Rakenne on fragmentaarinen, ja tarina hyppii ajassa, paikassa ja vyöryttää jatkuvasti uusia henkilöitä. Välillä olin suoraan sanottuna ihan pihalla.
Kirjan loppupuolella sain jälleen jotenkin tekstistä otteen, mikä pelasti paljon. Kirjassa on paljon kiehtovaa, mutta samaan aikaan luotaantyöntävää. En vieroksu vaikeita kirjoja, mutta joskus liika on liikaa. Lukukokemukseni oli yhtä kaoottinen kuin mielikuvani Intiasta.
Kannattaa kuunnella viimeisin Sivumennen-kirjapodcast, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen jakson loppupuolella keskustelevat tästä kirjasta. He summaavat, että Äärimmäisen onnen ministeriö on romaani siitä, miten tuhoavaa on nationalismi. Ja he rakastavat Royn uutukaista paljon enemmän kuin minä. Kirjablogeissa Äärimmäisen onnen ministeriöstä ovat bloganneet esimerkiksi Omppu ja Mila.
Rämmin itsekin kirjan kanssa. Kiva kuulla, että lopussa pääsee taas mukaan. Ehkä sen voimin jaksan loppuun...!
VastaaPoistaKiva kuulla, etten ole ihan poikkeus, kun koin tämän hankalaksi. Tsemppiä lukemiseen :)
Poista