Alkuteos: Om vinteren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2016).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 238.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Talvi on Karl Ove Knausgårdin Vuodenajat-sarjan toinen osa. Talvessa kirjailija jatkaa Syksystä tutulla kaavalla: hän selittää maailman ilmiöitä, asioita ja olentoja syntymättömälle tyttärelleen novellien muodossa. Teos jakautuu talvikuukausien mukaan kolmeen osaan, joulu-, tammi- ja helmikuuhun. Jokaisessa osassa on parikymmentä tekstiä ja tyttärelle osoitettu kirje. Tytär syntyy talven aikana, joten helmikuussa puhutellaan vastasyntynyttä.
Talven 2013‒2014 aikana kirjailija täyttää 45 vuotta, elää lapsiperhearkea, odottaa neljännen lapsensa syntymää ja tulee lopulta isäksi neljännen kerran. Novelleissa fokus on mitä ihmeellisimmissä, kirjailijaa sillä hetkellä kiinnostavissa asioissa, mutta perhe-elämä kulkee siinä rinnalla. Välillä pysähdytään määrittämään ja analysoimaan jokin asia tai esine, sitten taas selostetaan arkista eloa. Ruotsissa asuvan lapsiperheen talvikuukausiin mahtuvat niin ensilumen riemu, joululahjoihin ja joulupukkiin liittyvä salamyhkäisyys kuin uudenvuoden raketit.
Pohjimmiltaan Knausgårdin novellit pyrkivät vastaamaan eksistentiaalisiin kysymyksiin elämästä ja ihmisyydestä. Ne ovat niin laajoja kysymyksiä, että vastaushan voi olla mitä vain, ja niin se usein onkin. Novellien aiheina on kaikkea mahdollista maailmassa ihmetyttävää, kuten ihmisen ruumiinosia (nenä, aivot), kulkuvälineitä (junat, bussit), konkreettisia esineitä (tuoli, hammasharjat) ja abstrakteja käsitteitä (minuus, elämäntunne). Myös koko joukko novelleista käsittelee kirjailijalle jollakin tapaa tuttuja ihmisiä.
Neljännen lapsen lähestyvä syntymä saa kirjailijan pohtimaan paljon elämää ja kuolemaa ja elottoman ja elävän eroja. Näin kokoelman avausnovellissa Kuu:
- - - kuussa vallitsee pysähtyneisyys, liikkumattomuus, se on kuin pysäytyskuva maailmasta ennen elämän syntyä tai elämän häviämisen jälkeen. Sellaistako kuoleman jälkeen on? Sekö meitä odottaa? Luultavasti. Maan päällä, kaiken rehottavan, vipeltävän ja lentävän elämän keskellä kuolema saa lempeämmät kasvot, tuntuu että kuolemakin on osa kaikkea tätä versovaa ja kasvavaa ja että siihen me kuollessamme katoamme. Mutta se on illuusiota, fantasiaa, unta. Tähtienvälinen tyhjyys meitä odottaa, täydellinen mitättömyys ja mustuus ja niihin olennaisesti liittyvä ikuinen, päättymätön yksinäisyys, joista kuu maan kaltaisena antaa jonkinmoisen käsityksen. Kuu on kuoleman silmä, sokeana se tuijottaa taivaalta piittaamatta meistä ja puuhistamme, elämän aalloista jotka nousevat ja laskevat maapallolla kaukana sen alapuolella.
Usein aiheet laajenevat ja filosofinen pohdinta voi viedä kauaskin tietosanakirjamaisesta otsikosta. Kaiken eksistentiaalisen raskauden vastapainona novelleissa on veijarimaista leikittelyä:
Talven itsetunto on pohjalukemissa kesän voittokulun ja syksyn tarmokkaan suursiivouksen jälkeen, koska mikä muukaan talvi on kuin pahainen temppumaakari? Eihän talvi osaa mitään muuta kuin muuttaa sateen lumeksi ja veden jääksi, ja se on aika mitätöntä, koska muutos ei ole pysyvä eikä merkittävä vaan näennäinen.
Talvi on mielestäni astetta yhtenäisempi teos kuin edeltäjänsä Syksy. Jotkin novellit tässäkin kokoelmassa ovat sormiharjoitusmaisia viritelmiä, mutta useimmiten tekstit tarjoavat lukemisen nautintoa, kiitos kirjailijan tarkkasilmäisen havainnoinnin. Talvi tuntuu myös Syksyä tutummalta Taisteluni-sarjaa lukeneelle: kirjailija kuvaa esimerkiksi Linda-vaimon raskauden loppuvaiheet ja vauvan syntymän tuttuun tapaansa intiimisti mutta tyylillä. Alan pikkuhiljaa hahmottaa Vuodenajat-kirjat jatkumoksi Taisteluille, vaikka aluksi ne tuntuivat olevan jotakin ihan muuta.
Tämä postaus on osa Kirjakimaran Knausgård-viikkoa, jonka aikana esittelen Vuodenajat-sarjan kirjat. Syksystä voi lukea täältä, ja tekstit Keväästä ja Kesästä ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti