Elisabeth Åsbrink: 1947: mistä historiamme alkaa? (2016)

Kansi: Mika Tuominen.

Alkuteos: 1947.
Suomentaja: Sanna Manninen (2017).
Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 297.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuosi 1947 oli nykyhetkestä tarkasteltuna monen käänteentekevän päätöksen, keksinnön ja muutoksen aikaa. Mihail Kalashnikov kehitteli nimeään kantavan rynnäkkökiväärin, pidettiin Nürnbergin oikeudenkäynnit, perustettiin CIA. Eurooppa oli vasta alkamassa toipua toisesta maailmansodasta ja holokaustista, Palestiinan kriisi kiristyi. Sadattuhannet pakolaiset liikehtivät Euroopassa.

Ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Elisabeth Åsbrink on poiminut kirjaansa 1947: mistä historiamme alkaa? tuon vuoden tapahtumia ja esittelee niitä kronologisesti tammikuusta joulukuuhun. Åsbrink tarkentaa kertojan katseensa vuorotellen eri paikkoihin: Washingtonista Delhiin, Pariisista Bukarestiin ja sieltä Haifaan ja niin edelleen.

Vuonna 1947 Eurooppa on vasta tokenemassa sodasta. Kaupunkeja on raunioina, miljoonia on kuollut. Natsien tuholta välttyneet juutalaiset haluavat pois Euroopasta, suuntana on palestiinalaisalue Lähi-idässä. Åsbrink kuvaa Exodus-pakolaislaivan vaiheita: miten laiva matkasi Ranskasta Palestiinaan, mutta joutui kääntymään ja viemään pakolaiset takaisin Saksaan Brittilaivaston estettyä perille pääsyn. Isaraelin valtio perustettiin vasta seuraavana vuonna.

Samaan aikaan kun ruotsalainen Per Engdahl punoo fasistisia suunnitelmiaan natsi-aatteen edistämiseksi, uurastaa Raphael Lemkin kansanmurhan käsitteen tunnustamiseksi:

Kansanmurha on helppo toteuttaa, koska kukaan ei halua uskoa, että sellaista voi tapahtua, ennen kuin on liian myöhäistä, Raphael Lemkin toteaa. Ulkomaailma toistelee fraasian "ei koskaan enää". Lemkin kuitenkin tuntee kansanmurhan historian ja tietää logiikan kuuluvan pikemminkin "ensi kerralla". Se on tapahtunut, siksi se voi tapahtua uudelleen.

Kirjan keskivaiheilla kronologian katkaisee kirjailijan oman perheen tarina Kuoleman kaikuja. Tuo luku avaa kirjan ajankohdan merkitystä kirjailijalle, miten keskitysleirit vaikuttivat juutalaistaustaisen perheen vaiheisiin ja sitä, miten Åsbrink on päätynyt sinne, missä nyt on. Hän elää Ruotsissa, ei Budapestissa eikä Palestiinassa ‒ toisinkin voisi olla, ja kaiken takana on monta sattumaa ja sinnikäs isoäiti. Maailmanhistoria kytkeytyy Åsbrinkin omaan historiaan.

     Ehkä en haluakaan koota vuotta. Ehkä yritän koota itseni. En yritä pitää koossa aikaa vaan itseäni ja pirstoutunutta surua, joka nousee ja nousee. Väkivallan herättämä suru, väkivallan herättämä häpeä, häpeän herättämä suru.

Kirja alkaa sanoilla: Aika ei kulu ihan niin kuin on ajateltu. Poikkileikkaus yhden vuoden tapahtumiin onkin eräänlainen ajan olemuksen tutkielma. On samanaikaisia tapahtumia ja tihentymiä. Åsbrink toteaa kirjan loppupuolella:

Aika on epäsymmetrinen. Se liikkuu järjestyksestä epäjärjestykseen eikä voi mitenkään palata takaisin. Lasi joka putoaa lattialle ja pirstoutuu ei voi palautua ehjäksi. Ei ole myöskään mahdollista löytää pistettä, joka on enemmän nyt kuin jokin muu piste. 

Kirja herättää pohtimaan ajan lisäksi myös historiankirjoituksen luonnetta ja syntyä. Vasta jälkipolvet voivat muodostaa tapahtumista kertomuksia, yrittää järjestää asioita kokonaisuuksiksi. Vuonna 1947 toisen maailmansodan päättymisestä on siis vain hetki. Kertomusta sodasta ole vielä saatettu paperille. 1947 pidetään sarja oikeudenkäyntejä, joista ensimmäinen tunnetaan nimellä Nürnbergin oikeudenkäyntinä. Tuolloin kymmenet natsijohtajat joutuivat syytettyjen penkille, ja näiden oikeudenkäyntien selonteot toimivat myöhemmin pohjana sille, jonka tunnemme sodan kertomuksena.

Kirjanystävän iloksi kirjassa on mukana useita kirjailijoita. Heikkenevästä terveydestä kärsivä Eric Blair eli George Orwell kirjoittaa viimeisekseen jäävää romaaniaan Vuonna 1984 luonnonvoimien armoilla Juran saarella. Simone de Beauvoir on intohimoisessa suhteessa amerikkalaisen rakastajansa kanssa ja ryhtyy kirjoittamaan Toista sukupuolta. Ilmestyy Thomas Mannin Tohtori Faustus. Paul Celan puolestaan alkaa sanoittaa omanlaisella kielellään keskitysleirien kauhuja. Tuleva nobelisti Nelly Sachskin on päässyt Selma Lagerlöfin avulla turvaan Tukholmaan ja debytoi runoilijana. Sanoja sanoille, pimeyttä pimeydelle. 

Vastaavia yhden vuoden tapahtumiin syventyviä teoksia on olemassa muitakin: esimerkiksi tämän päivän Hesarissa arvioitiin Ilkka Malmbergin kirjoittama 1917: samaan aikaan toisaalla, jossa tehdään samankaltainen poikkileikkaus tasan sadan vuoden takaiseen historialliseen vuoteen. Koska Åsbrinkin kirja oli minulle ensimmäinen lajissaan, se tuntui omalaatuiselta, raikkaalta tavalta lähestyä historiaa.

Kaunokirjallisuuden lukeminen on saanut minut kiinnostumaan historiasta eri tavalla, ja tällainen kertomuksellinen historiankirjoitus saa jopa innostumaan! Kaltaiseni historiaa aiemmin vieroksunut lukija voi unohtaa lukevansa historia-aiheista tietokirjaa, sillä Åsbrink kirjoittaa elävästi ja tarinallisesti. Hänen kokoamansa vuosi 1947 rakentuu tarinoista, välähdyksenomaisista palasista ja yksittäisten ihmisten kokemuksista. Nämä kaikki yhdessä ovat maailmanhistoriaa.

1947 on Åsbrinkin kolmas tietokirja; edellisellä Och i Wienerwald står träden kvar hän voitti tietokirjallisuuden August-palkinnon. Myös 1947 oli viime vuonna ehdolla palkinnon saajaksi.

Jälleen kiitos Sivumennen-kirjapodcastille mainiosta lukuvinkistä!