Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009)

Kansi: Timo Mänttäri.

Alkuteos: Nocturnes.

Suomentaja: Helene Bützow (2011).

Kustantaja: Tammi. 

Sivumäärä: 226.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuukausi sitten Ruotsin Akatemian sihteeri Sara Danius julkisti Tukholman pörssitalolla yhden vuoden odotetuimmista kirjallisuusuutisista: Kazuo Ishiguro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hetken harmittelin, ettei Danius sanonut lempikirjailijani Haruki Murakamin nimeä. Ymmärsin samalla, että Ishiguron valitsemisen myötä japanilaisen Murakamin mahdollisuudet palkintoon heikkenivät huomattavasti, sillä Akatemia ei ymmärtääkseni palkitse lähivuosina kovin samankaltaisia tai -taustaisia kirjailijoita. No, onhan 68-vuotiaalla Murakamilla vielä aikaa!

En oikein osannut ottaa kantaa valinnan osuvuuteen, sillä en ollut vielä tutustunut tämän japanilaistaustaisen brittikirjailijan teoksiin. Nimi ja maine toki olivat tuttuja: minulla on esimerkiksi sellainen tuntuma, että Ishiguro on monien kirjabloggaajien suosiossa. Daniuksen vielä lukiessa valintaperusteita salamavalojen räiskeessä klikkailin jo kirjastovarauksia Ishiguron kirjoista. Niinpä sain melko nopeasti käsiini tämän novellikokoelman.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joita kaikkia yhdistää musiikki. Kahdessa novellissa esiintyy sama henkilö, mutta muuten tarinat ovat erillisiä. Musiikin lisäksi keskeisiä ovat myös novellien miljööt: kokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa ollaan Venetsiassa. Maailmankuulu turistien kansoittama aukio toimii avausnovellin näyttämönä. Jäin hieman ihmettelemään, miksi aukion nimi on kirjassa San Marcon aukio ‒ eikö se ole suomeksi Pyhän Markuksen aukio? Tämä nyt oli vain sivuseikka, joka pisti silmään. Muita tapahtumapaikkoja ovat englantilainen maaseutu ja Los Angeles.

Henkilöt ovat esimerkiksi muusikoita, jotka kokevat taiteilijaelämän haasteita: on luomisen tuskaa ja suosion tavoittelua. Ishiguro rinnastaa oivasti virtuoosikuvitelmat ja turisteille samaa kappaletta päivästä toiseen soittavat leipämuusikot. Novelleissa kaivataan, kaihotaan ja luovutaan. Musiikki luo tunnelmia erilaisten ihmissuhteiden käänteille, erityisesti parisuhteiden.

Ishiguro rakentaa novelleissaan vähäeleisesti mieleenpainuvia asetelmia. Pystyin helposti kuvittelemaan, miltä näyttävät leikkauskääreissä juoksentelevat hahmot hotellin öisillä käytävillä. Tai miltä näyttää asunto, jossa mies yrittää saada epämääräisellä keitoksella aikaan koiran hajua. 

Ishiguro romuttaa Nobel-kirjailijoiden sitkeää mainetta vaikeaselkoisina tai raskaina kirjailijoina. Ainakin Yösoittoja ihastuttaa selkeillä lauseillaan, hienovaraisella huumorillaan ja jouhevalla kerronnallaan ‒ hotkaisin viiden novellin kokoelman lähes yhdeltä istumalta. Novellit eivät ole minulle ominta lukemistoa, eikä musiikki aihepiirinä ole myöskään lähimpiä. Kaikkeen tähän nähden viihdyin Ishiguron tarinamaailmoissa loistavasti.

Ensikosketukseni Ishiguroon oli siis varauksellisen innostunut. Jatkan tutustumistani Ishiguroon piakkoin, sillä olen viime viikkoina täydentänyt Keltaista Kirjastoani Pitkän päivän illalla ja Haudatulla jättiläisellä. Ja jo ennestään mökin kirjahyllyssä lymyili lukematon Me orvot. Näiden joukosta valitsen seuraavan Ishiguron lukuun, kunhan olen ensin saanut purettua vähän syksyn uutuusruuhkaa.

Yösoittoja on luettu muissa blogeissa takavuosina ahkerasti, joten Google vie helposti lukuisten arvioiden äärelle. Osallistun kirjalla Tuijata-blogin Taiteilijaromaanit-haasteeseen.