Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2018. 322 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Laura Mannisen Kaikki anteeksi on omaelämäkerrallinen esikoisromaani perheväkivallasta ja siihen liittyvästä häpeästä ja vallankäytöstä. Manninen kuvaa riipaisevan realistisesti, millaista on, kun onnellisen uusperheen elämä muuttuu painajaiseksi.

Eräänä maanantaina helsinkiläisen Lauran elämässä alkaa uusi vaihe, kun hän tapaa Mikon. Mikko on viehättävä, komea, huomaavainen, sosiaalinen. Hän hurmaa ystävät ja perheenjäsenet. Lauralla on taustalla muutama epäonninen liitto, joten tämän miehen kanssa hän päättää onnistua. Kaikki on Mikossa kohdallaan, eikä esteeksi tule edes miehen kolme lasta tai asuinpaikkakunta satojen kilometrien päässä. Ensin eletään reissuelämää Helsingin ja Seinäjoen välillä, sitten Mikko lapsineen jo muuttaa Helsinkiin. Nopea eteneminen hieman arveluttaa Lauraa, mutta miksi jarrutella, kun vierellä on näin täydellinen mies. Laura solahtaa helposti bonusäidin rooliin.

Ulospäin näyttää siltä, että Laura elää onnellista uusperheen arkea unelmien miehen rinnalla. Vaaleanvihreän rintamamiestalon ruokapöydässä on aina tilaa lasten kavereille. Kulissien takana kuitenkin jylisee, sillä Mikon käytös on alkanut muuttua uhkaavaksi ja väkivaltaiseksi.

Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta.

Arjesta aluksi niin hurmaavan miehen rinnalla tuleekin hengenvaarallista, henkisen ja fyysisen väkivallan uhan alla selviytymistä. Aivan kuin olisi kaksi Mikkoa: se aurinkoinen ja huomaavainen puoliso ja toinen arvaamaton, pelottava mies. Mikon mielen horjuminen vertautuu painostavaan säähän. Kun Mikon mieli mustuu, rajuilma tulee huoneeseen, on ukkosta ilmassa ja salamoi. Makuuhuone täyttyy myrskytuulesta ja kaatosateesta. Myrskyn jälkeen on vuorossa poutaa, ja väkivaltaisia purkauksia seuraa aina kuherruskausi hemmotteluineen. Parhaiten Mikon mielialoja aistii perheen koira Sopu, jonka käytökseen isännän mielialat heijastuvat heti. Vähitellen Laurakin oppii mestariksi mielialojen tulkinnassa. Kuinka kauan voi antaa kaiken anteeksi?

Mannisen romaani antaa yhden naisen tarinan kokoisen selityksen sille, miksi puoliso jää väkivaltaiseen suhteeseen. Useinhan ihmetellään, miksi uhri ei lähde heti ensimmäisen väkivallanteon jälkeen. Syitä voi olla monia, kuten yhteinen koti, lapset ja ihanat onnenhetket, joihin vielä kenties palataan. Laura myös haluaa vimmaisesti onnistua, ja ero tuntuu epäonnistumiselta. Tilanteeseen liittyy myös valtavasti häpeää.

Tarinan edetessä tunnelma tihenee ja käy ahdistavaksi. Manninen kuvaa pelon ilmapiiriä sekä Lauran mielenliikkeitä taidokkaasti. Lukijaa lohduttaa se, että alusta asti on selvää, että Laura selviää puolison kiihtyvästä aggressiosta huolimatta, onhan hän kertomassa tarinaansa. Helmet-lukuhaasteessa Kaikki anteeksi meneekin minulla kohtaan 33. Selviytymistarina. Osallistun kirjalla myös Naisen tie -lukuhaasteeseen, johon sopivat naisten elämäkertojen lisäksi autofiktiiviset romaanit.

Aihepiirin vuoksi mieleeni nousivat Rosa Liksomin Everstinna, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja ennen blogiaikaa lukemani Maria Jotunin Huojuva talo, jotka kaikki kuvaavat parisuhdeväkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Mannisen romaani on lisälenkki tähän surullisten tarinoiden ketjuun. Monista muista perheväkivaltakuvauksista poiketen Mannisen romaanissa alkoholi ei ole suuressa roolissa.

Manninen on kirjoittanut kirjansa katkaistakseen väkivallan kierteen. Kirja päättyy näin: Jotta kierre voisi katketa, tarvitsemme tavallisten ihmisten tavallisia ääniä siitä, miksi niin tapahtuu. Ja tämä on yksi niistä. Epilogissa Manninen avaa aiheen omakohtaisuutta, väkivaltatilastoja ja ottaa painokkaasti kantaa siihen, miten väkivallan uhrin avuntarve pitäisi huomioida paremmin.

Kiinnitin Mannisen esikoisteokseen huomiota WSOY:n kevätkatalogissa, mutta arkailin hieman tarttua parisuhdeväkivallasta kertovaan kirjaan. Ei ehkä minun juttuni, en kenties jaksaisi jälleen tällaista aihetta. Liksomin Everstinna on niin tuoreessa muistissa. Kuitenkin "varuiksi" varasin kirjan kirjastosta, voisihan sitä kokeilla. Noudettuani varauksen huomasin pian ahmivani kirjaa. Tälle kävi samoin kuin viime kesänä Ben Kallandin esikoiselle Vien sinut kotiin: hieman epäröiden aloitin, mutta nopeasti jäin koukkuun omaelämäkerrallisista aineksista koottuun tarinaan.