Maaliskuun kirjat ja kuulumiset

Linkit blogattuihin kirjoihin

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Mila Teräs: Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä

Pirkko Soininen: Ellen: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Han Kang: Ihmisen teot

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Kuluipa maaliskuu nopeasti! Vastahan kirjoittelin blogiin helmikuun kuulumisia, ja jälleen käsillä on kuunvaihde. Luulen, että uusi työ vaikuttaa minulla aika paljon siihen, miten suhtaudun aikaan. Työ tuo rytmiä ja rutiineja arkeen, eikä arki ole samanlaista yhtenäistä massaa kuin työttömänä. Tämä on vain positiivinen asia, koska nyt tunnun saavan paljon enemmän aikaan myös työn ulkopuolella, vaikka vapaa-aikaa onkin vähemmän.

Blogissa oli alkukuusta vähän hiljaista, koska kirjoittamispainotteinen työ vaati aluksi vastapainoksi kaikenlaista muuta tekemistä. Usein iltaisin neuloin ja kuuntelin äänikirjoja, mikä onkin tätä nykyä ihan lempipuuhaani. Kaksi mielekästä harrastusta yhdistettynä. Puuhailin myös tulevan kesän kasvien parissa, ja nyt kaikki mahdolliset tasot kotona onkin valjastettu taimien kasvatukseen.

Loppukuusta sain taas kiinni bloggaamisesta ja maaliskuussa esittelin Kirjakimarassa yhteensä seitsemän kirjaa. Oli mielenkiintoista kirjoittaa kolmesta taiteilijaromaanista yhdessä postauksessa. Luin kirjat Tuijan blogin taiteilijaromaanihaastetta ajatellen, ja kirjat keskustelivat keskenään niin antoisasti, etten halunnut erottaa niitä omiksi teksteikseen. Yhteisbloggauksen kirjoittaminen oli hauskaa, joten aion kokeilla samaa jatkossa, jos tulee luettua saman aihepiirin kirjoja lähekkäin.

Maaliskuun kirjoista haluan vielä tehdä muutaman noston:

• Suurin yllättäjä oli Annika Idströmin Veljeni Sebastian. Kirja oli niin hämmentävä, että tulen varmasti muistamaan kauan, kuinka kuuntelin äänikirjaa aivan äimänä. Huh. 
• Pelottavimman kirjan tittelin saa Han Kangin Ihmisen teot, jonka lukemista lykkäsin kuukausikaupalla, koska siihen tarttuminen hirvitti. Lopulta lukukokemukseni oli antoisa, vaikka kirja oli juuri niin kauhea kuin odotinkin. 
• Sydämeenkäyvin kirja oli Saara Turusen Sivuhenkilö. Viehätyin kertojan äänestä, suoruudesta, arjen kuvauksesta ja siitä, että kirja sai pohtimaan omaa bloggaamistani. 

Rakastan kaikenlaisia suunnitelmia, joten olen tehnyt niitä huhtikuulle melkoisesti. Keskiviikkoklassikko- ja Kuukauden nobelisti -juttusarjat jatkuvat, ja olen aikeissa jatkaa myös Tuurin Pohjanmaa-sarjassa seuraavaan osaan. Lisäksi olen jo vuoden päivät haudutellut omaa lukuhaastetta, ja nyt vihdoin aika taitaa olla kypsä sen julkistamiseen. Teen vielä vähän viilauksia haasteeseen ja lähipäivinä julkaisen aloituspostauksen. Vähän jännittää! Olen itse niin innoissani aiheesta, että toivon haasteeni löytäväni myös innokkaita osallistujia. Haasteesta siis lisää pikapuoliin!

Huhtikuu tuo tullessaan myös mitä todennäköisimmin mökkikauden avajaiset. Kevät viivyttelee, mutta toivon sormet ristissä, että jäät lähtevät huhtikuun aikana. Ihan niin vimmaisesti en tänä vuonna odota saareen pääsyä kuin parina edellisenä vuonna, koska uusi työ tuo paljon mielekästä sisältöä arkeen. Jäät lähtevät, kun sen aika on.

Vielä on pääsiäistä pari päivää jäljellä, toivottavasti teilläkin on mahdollisuus uppoutua kirjoihin!

Kuukauden nobelisti: Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Otava 2000. 155 s.
Alkuteos: Irisches Tagebuch (1957).
Suom. Kai Kaila (1975).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Heinrich Böll (1917‒1985) on Kirjakimaran maaliskuun nobelisti. Böll on kuulostanut aina jotenkin vaikeasti lähestyttävältä, joten päätin aloittaa hänen tuotantoonsa tutustumisen "helpommasta päästä" eli matkakirjasta. Päiväkirja vihreältä saarelta ilmestyi alkukielellä vuonna 1957, ja ensimmäinen suomennos vuonna 1975, kolme vuotta Böllin Nobel-palkinnon jälkeen. Luin Seitsentähdet-sarjassa vuonna 2000 ilmestyneen painoksen, johon Jyrki Vainonen on kirjoittanut saatesanat.

Päiväkirja vihreältä saarelta on saksalaisen kirjailijan rakkaudentunnustus Irlannille, Swiftin, Yeatsin ja Joycen kotimaalle. Läpi kirjan Böll puhuu maasta ja sen kansalaisista lämpimästi ja kunnioittavasti, vaikka ei aina ihan ymmärtäisikään paikallisia käytäntöjä ja tapoja. Kirjassa Böll raportoi päiväkirjamaisesti perheensä matkasta Irlannissa ja sommittelee väliin tarinoita paikallisista ihmisistä.

Böll tekee huomioita muun muassa irlantilaisten luonteenlaadusta. Saksalainen säntillisyys joutuu kohtaamaan irlantilaisten aikakäsityksen. Irlantilainen sananlasku "Kun Jumala loi ajan, hän teki sitä tarpeeksi" kuvastaa hyvin paikallista suhtautumista vaikkapa sovittuihin aikatauluihin. Böll pohtii myös paikallisia sääilmiöitä, kansantarinoita, uskomuksia ja sananlaskuja. Kaikkeen hän suhtautuu positiivisessa hengessä. Junan ikkunasta hän havainnoi paljon saaren luontoa, jolle tyypillistä ovat kumpuilevat nummet ja hohtavanvihreä sammal.

Böllin matka vie ainakin Dubliniin, Limerickiin, Athloneen ja Mayoon. Matkan edetessä hän saa huomata, että hylätyt kylät ovat kansallismaisemaa. Irlanti on nimittäin lähtijöiden ja jo lähteneiden maa: esimerkiksi kuuden lapsen äiti kertoo vain kahden lapsistaan jääneen kotimaahansa, muut neljä lähtivät työn ja paremman elintason perässä Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Suhdeluku lähteneiden ja jääneiden välillä tarkoittaa sitä, että maailmalla on miljoonia irlantilaisia ja heidän jälkeläisiään.

Saatesanoissa Jyrki Vainonen varoittelee, ettei Böllin kirjaa kannata pitää todenmukaisena matkaoppaana, sillä se on varsin romantisoitu esitys vihreästä saaresta. Lisäksi se on jo melkoisen vanha, joten maa on muuttunut Böllin ajoista melkoisesti. Ainakin vehreät maisemat ja kansalaisten perusluonne ovat varmasti vielä nykymatkaajan saavutettavissa.

Huomasin ilokseni kirjaston kirjan kiertäneen monen lukijan käsissä, sillä käsissäni oleva nide pysyy vain hädin tuskin kasassa. Ymmärrän kiinnostuksen, sillä kirja on sujuvasanainen ja mielenkiintoinen ajankuva 1950-luvun Irlannista ja kirjailijan tarkkoja havaintoja on aina antoisa lukea. Kirjailijoiden matkapäiväkirjat ovat muutenkin mielestäni kiehtovaa luettavaa. Bölliä ennen olen reissannut ainakin Antti Tuurin matkassa eri puolilla Eurooppaa usean kirjan verran ja Juha Itkosen kanssa Amerikassa. Tänä vuonna ilmestynyt Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja juuri uusintapainoksena ilmestynyt Ulla-Lena Lundbergin Linnunsiivin Siperiaan pääsevät jossakin vaiheessa lukuun.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Böllin kirjasta ovat bloganneet ainakin Luettua elämää -blogin Elina ja Tarukirjan Margit, joka on myös lukenut kirjan osana Kuukauden nobelisti -sarjaansa.

Han Kang: Ihmisen teot

Kansi: Tom Darracott.

Gummerus 2018. 230 s.
Suomennettu englanninnoksesta Human Acts (2016).
Koreankielinen alkuteos ilmestyi vuonna 2014.
Suom. Sari Karhulahti.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Helmet-lukuhaasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa sopii täydellisesti kuvaamaan suhdettani eteläkorealaisen Han Kangin tuoreeseen suomennokseen Ihmisen teot. Sain kirjan kustantajalta jo tammikuussa ja siitä lähtien olen siirrellyt sitä kotonani eri kirjapinoihin: välillä se on odottanut lukuvuoroaan yöpöydällä, välillä jakkaralla lukunojatuolini vieressä. Yhdessä vaiheessa se seilasi ruokapöydällä kesäkukantaimien ja ruokailuvälineiden kaaoksessa. Aina vain jäi kirja avaamatta. Kirjan kiinnostavuudessa ei lukemisen viivästyminen ollut kiinni. Minua vain pelotti liikaa.

Alkujaan kiinnostuin Ihmisen teoista, koska kirjailijan edellinen suomennos Vegetaristi oli minulle niin hämmentävä lukukokemus. Tässä romaanissa aiheena olisi Gwangjun opiskelijaprotestit 1980-luvulla ‒ totesin, etten tiedä aiheesta juuri mitään, mutta haluaisin.

Miksi sitten kauan odotetusta uutuuskirjasta tuli tummanpuhuva mörkö, jota en halunnut aloittaa ja jonka kansikin alkoi tuntua vastenmieliseltä? Tärkein syy varmaankin oli, etten päässyt lukemaan kirjaa vailla ennakkoluuloja ja -odotuksia. Lehtiartikkeleista, kritiikeistä ja blogiarvioista silmiini pomppivat pahuus, verilöyly, kuolema, teurastus. Mielikuvitukseni villiintyi, enkä ollut varma, haluanko altistaa itseäni tällaisille kauheuksille. Mitä enemmän kirjasta luin, sitä enemmän jutut lietsoivat pelkoani. Vihdoin lukuhaluni palasivat, kun kuuntelin Sivumennen-podcastin jakson, jossa puhuttiin kirjasta. Erityisesti minua alkoi kiinnostaa se, että kirjassa on seitsemän eri näkulmaa tapahtumiin ja niistä viimeinen on kirjailija Han Kangin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat eteläkorealaiseen Gwangjun kaupunkiin, vuoteen 1980. Opiskelijat osoittavat mieltään diktatuurista sotilashallintoa vastaan. Väki kerääntyy mielenosoituksiin, ja kapinalliset valtaavat hallintorakennuksen. Armeija hyökkää mielenosoittajien kimppuun raa'asti. Karkuun juoksijoita ammutaan, useita pidätetään. Kuulusteluun joutuminen tarkoittaa kidutetuksi päätymistä. Kyseessä on lahtaus ja ajojahti. Armeijan tappamien mielenosoittajien ruumiit täyttävät lähistön koulun salin, jossa omaiset käyvät etsimässä lähimmäisiään.

Mielenosoituksista, kansannousun verisestä kukistamisesta ja julmuuksien seurauksista kerrotaan siis useasta eri näkökulmasta. Ääneen pääsevät esimerkiksi kansannousussa kuollut poika, Dong-ho, ja hänen ystävänsä ja äitinsä. Viimeisenä ajatuksiaan avaa kirjailija, joka ainakin muistuttaa paljon Han Kangia. Koska pariinsataan sivuun on mahdutettu seitsemän kertojaa, asento vaihtuu tiuhaan. Näkökulmatekniikka toimii, ja tulkitsen omaa lukemistani niin, että juuri tämän vaihtelun ansiosta kirja ei ollut minulle liian raskas.

Siinä missä Han Kangin edellinen suomennos jäi minulle etäiseksi enkä saanut siihen otetta, tämän kirjan kanssa sellaista ongelmaa ei ollut. Ihmisen teot on niin dokumentaarinen ja realistinen, ettei eksymisen vaaraa ole. Han Kang on itse kotoisin Gwangjusta, ja hänen perheensä muutti Souliin juuri ennen kansannousua. Tapahtumat ovat olleet vahvasti läsnä Han Kangin koko elämän ajan, vaikka se ei koskettanutkaan suoraan hänen sukulaisiaan. Gwangjun tapahtumat ovat koko kansakunnan kipupiste ja surun aihe ja alkanut merkitä kaikkea pakkokeinoin eristettyä, lyötyä ja tuhottua, kaikkea korjauskelvottomaksi runneltua. 

Romaanilla on vahva yhteys historiallisiin tapahtumiin, vaikka se on fiktiota. Mielestäni tämänkaltaiset todellisiin, traumaattisiin tapahtumiin perustuvat romaanit ovat kaikessa kauheudessaan tärkeitä. Yksi syy siihen, miksi luen, on juuri tässä. Haluan tuntea paremmin sen maailman, jossa elämme, myös sen historian ja kaikki sen sävyt.

Kannattaa lukea myös Ompun, Main, Tuijan ja MarikaOksan bloggaukset kirjasta.

Keskiviikkoklassikko: Annika Idström: Veljeni Sebastian

Kansi: Ilkka Pesonen.

WSOY 1985. Äänikirjan kesto 5 t 7 min.
Lukija: Veikko Honkanen.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Veljeni Sebastian on Annika Idströmin tiivis, hämmentävä ja omalaatuisen häiritsevä romaani kiusatun pojan ja hänen äitinsä elämästä. Kirjan ilmestyi vuonna 1985, ja se oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokkaana ja voitti Valtion kirjallisuuspalkinnon.

Kuuntelin kirjan ensin Veikko Honkasen lukemana äänikirjana, mutta ostin sen kesken kuuntelun myös painettuna omaan hyllyyni, kun avaamattomalta vaikuttanut kappale osui silmiini Kierrätyskeskuksessa parin euron hintaan. Satuin ostamaan vuonna 2012 julkaistun uusintapainoksen, jonka lopussa on kirjailija Eila Kostamon jälkisanat. Kostamo avaa tekstissään muun muassa tämän romaanin asemaa Idströmin tuotannossa ja romaanin suhdetta muun muassa Thomas Bernhardin ja Elfriede Jelinekin teoksiin.

Kirjassa kertojana toimii 11-vuotias Antti, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Tai äidiksi minä pojan asuinkumppanin tulkitsin, vaikka poika ei koskaan kutsu naista äidiksi, vain Kaarinaksi. Pojan ja äidin suhde on vinoutunut, seksuaalisuuden ja manipulaation värittämä, mutta samalla etäinen. Kertoja kuvailee itseään isopäiseksi, ikäistään muuten pienikokoisemmaksi pojaksi, jonka silmälasien linssien väärentämät, suuret silmät ovat surulliset.

Antti on omalaatuinen, kielellisesti lahjakas, muutenkin erittäin fiksu ja analyyttinen. Hänellä ei juuri ole kavereita ja häntä kiusataan koulussa. Antti harrastaa pakkomielteenomaisesti muistiinpanokorttien kirjoittamista tapaamistaan ihmisistä ja Itäväylällä kulkevien autojen seuraamista. Suunnitelmallinen ja pohdiskeleva poika ei suhtaudu muutoksiin suopeasti, varsinkaan jos hän ei koe itseään tilanteen herraksi. Näin on esimerkiksi äidin miesystävien kohdalla: kotiin tulee miehiä, jotka eivät olekaan siellä vain häntä varten.

Kaikista merkittävintä romaanissa on mielestäni kertojan ääni, jonka tapa katsoa maailmaa mykistää:

Koulussa olen hyvä, ennen olin priimus, keskiarvo 9,8. Sain stipendin, luokkatoverit taputtivat ja opettaja ojensi kostean kätensä; onnea! Olin hyvin etevä. Hymyilin. Kumarsin. Minä tiesin paljon, paljon enemmän kuin opettaja. Itse asiassa säälin häntä kun hän painoi katseensa lattiaan tajutessaan kuinka paljon enemmän minä tiesin kuin hän. Enkä vain matematiikasta ja kieliopista vaan itse elämästä. Miten se oli mahdollista, sitä en tiennyt enkä paljon sitä pohtinut, minä nyt olen tällainen, loppujen lopuksi aika vaatimaton ihminen, ajattelin. Olin väärässä mutta siitä myöhemmin.

Romaanin kertoja on ikänsä ja kyynisen asenteensa vuoksi erittäin epäluotettava. Hän tulkitsee tilanteet ja ihmissuhteet kertojana omasta näkökulmastaan. Tuo näkökulma ei ole mitenkään mukava, eikä kertojaa kohtaan voi tuntea juuri sympatiaa. Kertoja on suorastaan röyhkeä ja ylimielinen. Hän tekee huonoja, oikeastaan pahoja, valintoja, kuten jättää kaverinsa pieksettäväksi. Toisaalta hänen taustansa vuoksi muunlainen suhtautuminen olisi sekin epäuskottavaa.

Lukija joutuu tyytymään Antin versioon tapahtumista, ja jatkuvasti mielessä hiertää epäilys. Mikä on totta? Mikä on kuvitelmaa? Mitä nyt oikeastaan tapahtuu? Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän lukijaa epäilyttää.

Äänikirjaa kuunnellessani mietin aiempia lukukokemuksiani, joissa lapsikertoja on ollut keskeisessä roolissa. Mieleeni nousivat Ian McEwanin Pähkinänkuori, Emma Donoghuen Huone, Markus Nummen Karkkipäivä ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Kaikissa näissä lapsen näkökulma on hätkähdyttänyt, avannut mielenkiintoisia näkökulmia ja jäänyt mieleeni, mutta Idströmin Antti on omaa luokkaansa. Mukana ei ole viattomuutta, vaan pahuutta ja manipulointia, vaikka kyseessä onkin lapsi. Toki kaltoin kohdeltu ja jotakin synkkää kokenut lapsi, mutta kuitenkin.

Kirja onnistui yllättämään ja vangitsemaan minut sellaisella tavalla, että vaikutuin Idströmin kertojanlahjoista oitis. Täydet viisi pistettä olivat lähellä, mutta lopulta minua jäi vaivaamaan se, että kirjan nimihenkilö Sebastian jäi minulle niin epäselväksi. Hän tuli tarinaan mukaan myöhään enkä muutenkaan saanut hänestä otetta.

Annika Idströmin nimi on jäänyt mieleeni opiskeluaikaisilta kirjallisuustieteen luennoilta; muistelen, että eräs luennoitsija viittasi tuon tuosta lähinnä hänen teokseensa Luonnollinen ravinto. Jonkinlainen kiinnostus Idströmiä kohtaan on siis kytenyt mieleni perukoilla viimeiset kymmenen vuotta, joten pysähdyin Idströmin teoksen kohdalle, kun selailin Bookbeatin klassikko-kategoriassa äänikirjoja seuraavaa keskiviikkoklassikkoa metsästäen. Helmet-lukuhaasteessa laitankin kirjan kohtaan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti.

Ilman tuota äänikirjapalvelun tekemää klassikkomääritelmää en ehkä olisi osannut lukea tai kuunnella Idströmiä keskiviikkoklassikko-sarjaan. Aika vaikea ajatella, että minun ikäiseni kirja olisi vielä klassikko. Huomaan jumittaneeni mielessäni liian tunkkaisessa klassikkomääritelmässä ‒ eihän tämä niin vakavaa ole. Miksi aina matkata kirjallisuushistoriassa turhan kauas, kun lähempääkin löytyy!

Minusta tuntuu, että Veljeni Sebastian avasi minulle oven johonkin vieraaseen, mutta kiehtovaan kirjalliseen maailmaan. Idströmiin tutustumista on ehdottomasti jatkettava.

Veljeni Sebastian muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjakuiskaaja, Luettua, Tea with Anna Karenina ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Kolme taiteilijaromaania

Tutustuin kolmen kuvataiteilijan vaiheisiin kolmen taidokkaan ja viehättävän taiteilijaromaanin avulla. Mila Teräksen ja Pirkko Soinisen teoksissa hypätään todellisen, historiallisen taiteilijan nahkoihin fiktion keinoin: Teräksen Jäljet-romaanissa minäkertojana on Helene Schjerfbeck, kun taas Soinisen Ellen koostuu Ellen Thesleffin fiktiivisistä päiväkirjamerkinnöistä. Vailla todellista esikuvaa kolmikosta on Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat, joka kuvaa helsinkiläisen Visan kasvua taiteilijaksi.

Kaikki kolme kirjaa käsittelevät taiteilijan asemaa, taiteilijaksi kasvamista ja taiteellista ilmaisua omalla tavallaan. Seuraavassa mietteitäni kolmikosta.

Mila Teräs: Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä

Karisto 2017. 285 s.
Lainasin kirjastosta.

Jäljet on Mila Teräksen kirjallinen muotokuva taidemaalari Helene Schjerfbeckistä (1862‒1946). Romaanin taustalla on todellinen historiallinen henkilö, mutta kyseessä on kuitenkin kirjailijan luoma fiktiivinen tarina.

Kertojana toimii vuoroin nuori, kasvava Helene ja vuoroin jo iäkäs, Saltsjöbadeniin viimeisiksi vuosikseen vetäytynyt taiteilija. Helene viettää lapsuutensa Helsingissä, jota ei enää varhaisvuosiensa jälkeen tunne omaksi paikakseen. Lapsena Helen kaatuu portaissa, mitä seuraa pitkä toipumisaika. Onnettomuuden vuoksi Helene ontuu, mutta vuodepotilaana hän löytää piirtämisen, mikä määrittää tulevan taidemaalarin elämän suunnan.

Nuorena taiteilijana Helene matkustaa ensi kertaa Pariisiin 1880 ja viettää maalarikesän Bretagnen rannoilla, missä maalattavaa on vaikka kuinka: on olkikattoisia majoja, nuoria paimenia kukkuloilla, joen rantakallioille polvistuneita pyykkäreitä saippuoimassa lakanoitaan ja likaisia pikkulapsia hyppimässä rantakivillä. Kaukana kotoa hän kokee elämän pakanallisen riemun.

Taide tuo elämälle merkityksen, ja Helene haluaa elää työlleen. Sata vuotta sitten naisen taiteellisia pyrkimyksiä ei katsottu aina hyvällä. Helene kärsii heikosta terveydestä lähes koko aikuisikänsä, eikä voi esimerkiksi toimia taideopettajana muutamaa vuotta kauempaa. Helene tuntee pohjatonta paloa maalaamiseen ja työskenteleekin ahkerasti aina kun hänellä on siihen voimia ja aikaa.

Mallin maalaaminen on Helenelle ominainen työskentelymuoto:

     Maalaaminen, mitä muuta se on kuin sen rakastamista, mikä ihmisessä on totta.
     Minä odotan, kunnes sulut murtuvat ja hän antaa sen, minkä tiedän piilevän hänessä, annan hänen itse ilmaista itsensä. Kun aika kuluu, minun ei tarvitse pakottaa mallia myöntämään värejään.
     Mikä onni on, kun hän istuu siinä ja antaa minun katsoa sisinpäänsä. Kaikki muu unohtuu. 

Teräs kirjoittaa maalauksellisesti. Tällaisessa lyyrisessä kirjoittamisessa on hiuksenhieno ero taidokkaan tyylikkään ja yliyrittämisen välillä: Teräs pysyttelee tasaisesti rajan paremmalla puolella. Ainakaan minä en ehtinyt saada romaanin aikana yliannostusta maalaustaidetta kuvaavasta ja imitoivasta kielestä, vaan vain nautin.

* * *

Pirkko Soininen: Ellen: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

WSOY 2018. 189 s.
Arvostelukappale.

Kati Tervon Iltalaulaja tutustutti minut viime syksynä Ellen Thesleffiin (1869‒1954), yhteen Suomen merkittävimmistä ekpressionisteista. Tervon kirjassa eletään viimeistä kesää taiteilijan kesäresidenssissä, Ruoveden Muroleessa. Tässä Soinisen kirjoittamassa fiktiivisessä päiväkirjassa taas ollaan vain ja ainoastaan Firenzessä. Aikajaksokin on laajempi: ensimmäinen merkintä on vuodelta 1894, viimeinen 1939. Ellen matkustelee muuallakin Euroopassa, mutta tähän päiväkirjaan hän kirjoittaa vain Firenzessä, sydämensä kaupungissa.

Firenze on Ellenille kuin rakastettu. Kaupungin omalaatuinen valo tekee taiteilijaan vaikutuksen heti ensimmäisellä vierailulla. Hän palaa sinne aina vain uudelleen vuosikymmenestä toiseen, yleensä talvikaudeksi. Välillä hän matkustaa kaupunkiin yksin, välillä hän saa mukaansa äitinsä tai sisarensa tai muita tuttavia. Kesät on tapana viettää Ruovedellä.

Teräksen ja Soinisen romaanit keskustelevat mielenkiintoisesti keskenään. Tämä on ymmärrettävää, olivathan Schjerfbeck ja Thesleff aikalaisia. Molemmat taiteilijanaiset omistautuivat työlleen, eikä kumpikaan heistä perustanut omaa perhettä. Heillä oli samaan tapaan tiiviit välit lapsuudenperheisiinsä. Päiväkirjassaan Ellen kertoo, miten hän ja Helene työskentelevät yhtä aikaa San Marcon luostarissa jäljentämässä kuuluisien maalareiden töitä:

Työskentelemme rinnan, toisistamme hyvin tietoisina, mutta silti aivan irrallisina. Emme näe toisiamme, mutta jokainen soluni tuntee hänen läsnäolonsa. Näin intiimejä hetkiä en ole kokenut kenenkään toisen taiteilijan kanssa.

Soinisen kirjan kieli ei ole samalla tavalla maalailevaa kuin Teräksen romaanissa. Ellen kirjoittaa päiväkirjaansa usein toteavasti ja selostavasti kertoessaan viimeaikaisista liikkeistään tai maailman tapahtumista. Omasta taiteestaan ja erityisesti väreistä hän kuitenkin kirjoittaa runollisemmin:

Vaikka palettini on toisinaan ollut kapea, ovat värit siltikin kaikki. Vaikka väri olisi vain marraskuisen Helsingin kalpeaa ja kitsasta valoa, valkoisen kaupungin ylle lankeavaa harmaata hohdetta ja väsynyttä valohämyä kattojen yllä, se olisi siltikin väriä. Minä etsin värejä, mutten minä niitä paletiltani etsi, vaan sydämestäni, sen pienistä liikahduksista. 

Kaikki kolme lukemaani taiteilijaromaania kuvaavat hyvin värien merkitystä taiteilijalle. Erityisen paljon väreistä puhuu Ellen, joka kuvailee, miten alkaa tehdä värikylläisiä kokeiluja Kandinskyn malliin ja miten väripaletti jälleen tummuu.

Kati Tervon Iltalaulaja herätti kiinnostukseni Ellen Thesleffiä kohtaan, ja Soinisen Ellen syvensi käsitystäni taiteilijasta. Vielä joku päivä aion lukea Hanna-Reetta Schreckin viime vuonna ilmestyneen Thesleff-elämäkerran Minä maalaan kuin jumala, koska Thesleffin persoona ja työt ovat alkaneet kiinnostaa koko ajan enemmän. 

* * *

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Otava 2017. 301 s.
Lainasin kirjastosta.

Kaksi edellistä taiteilijaromaania pohjautuivat todellisten taiteilijoiden vaiheisiin, kun taas Haahtelan Mistä maailmat alkavat tutustuttaa täysin kuvitteelliseen taiteentekijään, Visaan. Eletään 1950-lukua, ja Visa työskentelee paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa. Elokuva Vincent van Goghista on käännekohta helsinkiläisen nuorukaisen elämässä: hän kokee elokuvan nähtyään taiteellisen herätyksen, joka on kuin uskonnollinen kokemus.

Visa tekee palkkarahoillaan ensimmäiset taidetarvikehankintansa: kangasta, kehyspuita, tärpättiä ja öljyvärejä arvokkaissa tuubeissaan. Kadmiuminpunaista, preussinsinistä, sitruunankeltaista. Kohta elämään jo tulevat Vapaa Taidekoulu, piirustustunnit, uusi tuttavuus Tapio ja tämän sisko Helmi. Äidin kanssa kahdestaan asuneen Visan elämä muuttuu, on kuin hän olisi aivan uudessa maailmassa.

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.

Aivan kuten edeltäjänsä Helene ja Ellen, myös Visa hakee oppia ja inspiraatiota Etelä-Euroopasta. Visan tie vie Italiaan, Bolognaan ja Venetsiaan. Taustalla maailmanhistoria etenee Kennedyn murhasta hippikesään ja Vanhan valtauksesta Allenden murhaan. Uusia ystäviä ja rakkauksia tulee, mutta Visan sisäinen, palava tarve taiteelliseen työhön pysyy. Haahtela kuvaa kiinnostavasti Visan taiteilijaksi kasvamista, oman paikan ja suunnan etsimistä ja tapaa katsoa maailmaa.

Mistä maailmat alkavat on kaunis, lämmin ja inhimillinen taiteilijaromaani. Suhteeni Haahtelan romaaneihin on aiemmin ollut melko viileä. Tätä ennen olen jaksanut lukea loppuun vain Traumbachin vuonna 2012, sen jälkeen olen muutaman kerran yrittänyt, mutta en ole päässyt alkua pidemmälle. On ärsyttänyt, tylsistyttänyt, rasittanut ja mitä vielä. Enkö sitten vain voinut hyväksyä sitä, että Haahtela ei ole minun kirjailijani? Oikeastaan olin jo päättänyt antaa olla, kunnes luin muutamia blogiarvioita tästä tuoreimmasta romaanista. Kuulemma tämä on erilaista Haahtelaa. Voisinhan sitä kokeilla, tuumasin. Onneksi tein niin, sillä Visan tarina todella oli lukemisen arvoinen. 

* * *

Luin nämä kolme romaania osana #taiteilijaromaani-lukuhaastetta, johon lähdin viime syksynä Tuijata-blogin innostamana. Tähän mennessä olen lukenut haasteeseen lähinnä kirjailija-aiheisia romaaneja, mutta ilokseni haaste on saanut minut kurottamaan myös vähän vieraammalle alueelle. Näin kirjallisessa muodossa kuvataiteilijoiden maailmoissa on ollut todella nautinnollista piipahtaa.

#taiteilijaromaani-lukuhaaste on käynnissä huhtikuun loppupuolelle, joten vielä ehtii mainiosti osallistua.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Soinisen Ellen-kirjan kohtaan 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Haahtelan ja Teräksen kirjat eivät edistä Helmet-haastettani, sillä luin ne jo viime vuoden puolella.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Kansi: Timo Mänttäri.

Tammi 2018. 236 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö on suora ja elämänmakuinen kertomus yhdestä vuodesta esikoiskirjailijan elämässä. Nimettömäksi jäävä päähenkilö tekee tarkkoja havaintoja ympäristöstään ja reflektoi kokemuksiaan ironialla maustetulla kertojanäänellä. Kirjan nimi Sivuhenkilö viittaa kertojan tuntoihin niin taidemaailman toimijana kuin sukupolvensa naispuolisena edustajana.

Kertoja kamppailee riittämättömyyden ja häpeän tunteiden kanssa. Hänellä on taidealan koulutus, eikä taiteilijuutta lueta kunnollisiin ammatteihin. Asunnossaan hänellä on vain viherkasveja, koukku katossa ja vihreä, kulahtanut patja. Asuntokin on isän ostama. Entinen rakastettu jäi ulkomaille, koska  kertoja kaipasi kotimaahan. Hänellä ei ole lapsia, mikä on vauhdilla perheellistyvässä tuttavapiirissä poikkeus.

Sivullisuuden lisäksi kirjassa pohditaan taidekritiikkiä ja tunnustuksen saamista. Miltä tuntuu, kun kauan hauduteltu esikoiskirja vihdoin lähtee maailmalle? Kirjailijan tekisi mieli huutaa asia koko maailmalle, mutta juuri ketään ei tunnu kiinnostavan. Arki on edelleen taloyhtiön kokouksia, pussinuudeleita ja polkupyörän putoilevia ketjuja. Kritiikkikin on mitä on, milloin se tuntuu vähättelevältä ja että teos on väärinymmärretty, milloin bloggari on keskittynyt arviossaan päähenkilön tyytymättömyyteen ja itsekkyyteen. Kertoja kysyy:

- - onko niin , että naiselta odotetaan miellyttävyyttä ja iloisuutta tosielämän lisäksi myös fiktiossa? Kyselläänkö Fjodor Dostojevskin tai Michel Houellebecqin yhteydessä usein sitä, mikseivät he vain voineet kirjoittaa hiukan pirteämpiä päähenkilöitä?

Kaikki muuttuu kuin yhdessä yössä, kun "maamme huomattavin sanomalehti" myöntää kirjalle merkittävän kirjallisuuspalkinnon. Niin äidin suhtautuminen kuin kirjablogiarvioidenkin sävy on voiton jälkeen toinen. Kertoja alkaa kirjata itselleen ylös niitä tunnelmia, joita muun muassa esikoiskirjan vastaanotto ja kritiikki hänessä herättävät. Näistä muistiinpanoista syntyy lopulta käsillä oleva teos.

Koska taidekoulutus tuntuu kertojan mielestä mädäntyneeltä ja uusilla opiskelijoilla luetetaan aina vain samoja mieskirjailijoiden teoksia, hän luonnosteleekin oman, pelkkiä naiskirjailijoita käsittävän klassikkolistansa. Vaihtoehtoinen kaanon sisältää teoksia muun muassa Minna Canthilta, Marja-Liisa Vartiolta, Jhumpa Lahirilta ja Doris Lessingiltä. Listalla on toki tuttuja teoksia, mutta lista inspiroi minua niin paljon, että vielä lukemattomien joukosta taidan poimia luettavaa Keskiviikkoklassikko-sarjaani ajatellen.

Viehätyin kertojan tavasta katsoa maailmaa. Rehellisyyden tuntu ja kaunistelematon arjen kuvaus tekivät vaikutuksen. Autofiktiiviset romaanit ovat kiehtoneet minua siitä lähtien, kun luin lukioikäisenä Pirkko Saision trilogian, joissa päähenkilö on fiktiivinen Pirkko Saisio. Sittemmin erityisesti Knausgård on pitänyt minua otteessaan omaelämäkerrallisilla teoksillaan. Turusen Sivuhenkilö ei ole niin avoimen autofiktiivinen kuin esimerkiksi Knausgårdin kirjat, mutta selviä yhtymäkohtia kertojan ja Turusen välillä löytyy.

Turusen romaani kommentoi mielestäni oivallisesti sitä, miten jyrkkiä oletuksia toisten ihmisten onnellisuudesta helposti tehdään. Jos naisella ei ole miestä, hän ei voi olla onnellinen. Varsinainen onnen täyttymys ovat omat lapset. Ja niin edelleen. Viime aikoina on onneksi alettu kriittisesti kirjoittaa siitä, miksi esimerkiksi sinkkuuteen usein suhtaudutaan välitilana, johonkin, josta pitäisi pyrkiä pois. Yksin tai ilman lapsia voi elää hyvää elämää. Näin tekee myös Sivuhenkilön kertojanainen.

Kirjan luettuani katsoin Turusen haastattelun Aamun kirja -ohjelmassa. Turunen kertoi, että kirjan kirjoittaminen on hänelle taiteilijana luonteva tapa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kertojanaisen kyllästyminen länsimaiseen taidekaanoniin heijastelee siis Turusen ajatuksia aiheesta, mutta toisaalta kirjailija halusi myös luoda hyvän kaunokirjallisen teoksen taiteellisia arvoja unohtamatta.

Haastattelun katsominen oli mielenkiintoista paitsi aiheidensa takia, myös siksi, että se palautti mieleeni Sivuhenkilön kertojan kuvailun siitä, miltä tuntuu olla television aamulähetyksen vieraana ensimmäistä kertaa:

Kaiken jälkeen istun patjallani ja katselen järkyttyneenä yhä uudelleen videopätkää, jossa vahvasti meikattu nainen puhuu kirjahyllynsä sisällöstä televisiostudion sohvilla yllään mekko, jossa on kultaisia raitoja mustalla pohjalla, enkä saa mielestäni ajatusta, että kymmenet tai ehkä jopa sadat ihmiset ovat aamutoimiensa lomassa nähneet tuon naisen. Tuo en ole minä, tuo on joku toinen, mietin jälleen, enkä saa enää mitään aikaiseksi koko loppupäivänä, sillä outo hermostuneisuus täyttää mieleni. 

Jälleen mieleeni tulee kirjan autofiktiivisyys. Turunen on tehnyt elämästään fiktiota ja luonut itsestään fiktiivisen hahmon. Sivuhenkilössä kuvattu esikoiskirjailijan vuosi on koottu dokumentaarisista aineksista, mutta se on silti fiktiivinen teos. Vaikka lukija etsii yhtymäkohtia todellisuuteen, ei kirjoittava nainen, jolla on "kuuluisa ystävä" ole sama kuin kirjailija.

Sivuhenkilö sai minut pohtimaan omaa lukijuuttani ja rooliani kirjabloggaajana, vaikka en olekaan vielä Turusen esikoista lukenut enkä siten siitä blogannut. Kuinka paljon valta-asemassa olevien mielipiteet vaikuttavat minuun? Tietenkin haluaisin sanoa, etteivät ollenkaan, mutta se tuskin on totuus. Sivuhenkilö puhutteli minua niin monella tavalla, että aion ottaa Turusen voitokkaan esikoisen vihdoin lukuun.

Sivuhenkilö muualla: Tuijata.Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Lukulamppu.

Osallistun Sivuhenkilöllä Taiteilijaromaanit-lukuhaasteeseen, Naisen tie -haasteeseen ja Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Helmikuun kirjat ja kuulumiset

Linkit blogattuihin kirjoihin

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Antti Tuuri: Uusi Jerusalem

Elin Willows: Sisämaa

Milja Kaunisto: Luxus

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kim Leine: Kuilu

Helmikuu on lyhyt kuukausi, mutta sen aikana ehti tapahtua kirjamielessä paljon. Tai siltä ainakin tuntuu, kun katson muistiinpanojani kuukauden aikana lukemistani kirjoista: luin kuumeisesti, yhteensä yksitoista kirjaa. Pakkanen paukkui, ja lukemisen rinnalla tuli herkuteltua laskiaispullilla ja Runebergin tortuilla. Blogiin kirjoitin kuudesta kirjasta, joten useita kirjajuttuja on vielä hautumassa luonnoksissa.

Kuun alussa järjestettiin kirjabloggaajien vuotuinen äänestys, jossa pääsimme äänestämään viime vuoden parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa. Erityisesti iloitsin Rosa Liksomin Everstinnan Finlandia-kategorian voitosta, koska kirja oli minulle viime vuoden kohokohtia ja annoin sille itsekin pisteitä äänestyksessä. Muiden kategorioiden voittajat ovat vasta luettavien listallani.

Blogistanian äänestyksen 2017 voittajat.

Helmikuussa sain Hyllynlämmittäjät-haasteeni käyntiin, kun luin Antti Tuurin kirjan Uusi Jerusalem. Samalla kirja oli startti urakalleni Tuurin Pohjanmaa-sarjan parissa. Sarjan aloitusosa oli lupaava, joten jatkan innolla seuraaviin osiin. Luen sarjaa kronologisessa järjestyksessä, joten seuraavana luettavakseni tulee Maan avaruus.

Helmet-lukuhaasteessa olen edennyt hyvässä tahdissa, sillä helmikuun jälkeen olen saanut sijoitettua luetun kirjan kymmeneen kohtaan. Tällä hetkellä ainakin näyttää siltä, että 50 kohtaa vuodessa ei ole ongelma. Sen sijaan hienosti tammikuussa alkaneet Kuukauden nobelisti ja Keskiviikkoklassikko-juttusarjani lepäsivät heti helmikuun, mutta maaliskuussa ne jälleen jatkuvat.

Helmikuun kirjoista kolme oli esikoisia eli Porterin, Mannisen ja Willowsin teokset. Milja Kauniston Luxus puolestaan oli minulta lukijana hyppy tuntemattomaan. Loikka kuitenkin kannatti, sillä viihdyin Kauniston historiallisessa Pariisissa hyvin. Trilogian kaksi muuta osaa pääsevät lukuun piakkoin.

Helmikuun kohokohtiin lukeutui Helsinki Litin tämänvuotisen ohjelman julkistaminen. Kim Leinen esiintymisestä olen kohkannut jo aiemmin ja helmikuussa sain vihdoin julkaistua juttuni Kuilusta. Olen innoissani myös monista muista festivaaliesiintyjistä, ja yritän saada luettua mahdollisimman monien esiintyjien kirjoja ennen toukokuun viimeistä viikonloppua.

Lukulistallani ovat ainakin Ayòbámi Adébáyòn, Johannes Anyurun, Cristóvão Tezzan, Morten Strøksnesin, Domenico Starnonen ja Golnaz Hashemzadeh Bonden vielä ilmestymättömät uutuuskirjat. Hienoa olisi ehtiä lukea myös Ilmar Taskan esikoisteos Pobeda 1946 ja Jani Toivolan jompikumpi kirja, tai vaikka molemmat. Aikaa on kuitenkin rajoitetusti, joten realistisesti ajateltuna en millään ehdi tutustua kaikkeen etukäteen. Onneksi on olemassa myös festivaalin jälkeinen aika, kirjat kun eivät karkaa minnekään.

Helmikuun lukusaldoani selittää osaltaan se, etten ollut töissä. Ajankäytölleni tulee ensi viikosta alkaen jälleen kaivattuja rajoitteita, sillä sain töitä! Ehdin onnekseni olla edellisen työpätkän jälkeen vain kuukauden täysin työttömänä. Useamman kuukauden kestävä kirjoitusprojekti joustavilla työajoilla on juuri sitä, mitä nyt haluan tehdä. Viime kesänä luin Hanne Valtarin ja Satu Rämön Unelmahommissa-kirjaa, jossa he opastavat näin:

- - omat haaveet kannattaa sanoa ääneen. Niillä on kumma voima toteutua.

Puhuinkin miehelleni siitä, miten tällainen työ olisi unelmien täyttymys. Utopistiselta tuntuneesta haaveesta tuli pikkuhiljaa tavoite ja lopulta etsimisen ja tuurin kautta totta.

Ihanaa päästä aloittamaan tämä kevät kevein mielin. Energiakin lisääntyy samassa tahdissa auringonvalon kanssa.

Lukuiloa maaliskuuhun!