perjantai 13. huhtikuuta 2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kansi: Timo Numminen.

Otava 2018. 224 s.
Alkuteos: Det var vi (2017).
Suom. Jaana Nikula.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Katkeruus vyöryy kirjan sivuilta, niin väkevästi kertoja sanoittaa tunteitaan ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden vasta suomennetussa romaanissa Olimme kerran. Sapekas entinen vallankumouksellinen joutuu kohtaamaan itseään vahvemman, syövän. Miten näin voi käydä hänelle, joka on selvinnyt väkivaltaisesta vallankumouksesta ja väkivaltaisesta avioliitosta?

Ruotsiin aviomiehensä ja lapsensa kanssa vuosikymmeniä sitten Iranin islamilaista vallankumousta paennut Nahid on yksinäinen nainen. Tarina vuorottelee Nahidin Iranin muistoissa ja nykyajassa, jossa hän yrittää elää diagnoosinsa kanssa. Kertojana toimiva Nahid kokee, ettei kukaan oikein tarvitse häntä, ei tytär eikä kukaan muukaan. Mies on kuollut, aikuisella tyttärellä on oma elämä. Hän on joutunut jättämään kotimaansa nuorena, ja nyt hän joutuu kohtaamaan toisen suuren kriisin. Elinaikaa on korkeintaan puoli vuotta.

Muutama viikko. Puoli vuotta. Muutama vuosi. Mitä eroa niillä on? En ole varma. Ymmärrän, että ne ovat eripituisia aikoja, mutta mitä väliä ajalla tässä tapauksessa on? Mihin minä aikaa tarvitsen? Sairastamiseen? Yksinoloon? Kuoleman odottamiseen? Mitä virkaa ajalla on, jos sitä ei käytä tulevaisuuden rakentamiseen? En tiedä. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, etten tiedän mihin kuluttaisin aikani. Ehkä tämä juuri siksi tapahtuu minulle. Syöpä valitsi minut, koska en tiedä mitä tehdä elämälläni. 

Alusta asti on selvää, että kertojalla on paljon hampaankolossa. Mistä kaunaisuus oikein kumpuaa? Se selviää lukijalle pikkuhiljaa, enkä tarinan edetessä ja taustojen valjetessa enää ihmettele syvältä sisimmästä pulppuavaa vihaa.

On mielenkiintoista lukea kuvausta 1970-luvun Iranista, joka on hyvin kaukana siitä Iranista, jonka me tiedämme: Nahidin lapsuudenperheessä on seitsemän tytärtä, kertoja itse on juuri päässyt lääketieteelliseen. Juhlissa tanssitaan, yliopistolle mennään minihameessa ja hiuksia vaalennetaan. Tulevan miehensä, Masoodin, myötä kertoja liittyy 1970-luvun lopulla vallankumouksellisiin. Vallankumous lankesi tähtisateena yllemme. 

Parempaan tulevaisuuteen uskovat nuoret jakavat lentolehtisiä ja järjestävät salaisia kokoontumisia. Parikymppinen kertoja ottaa mielenosoitukseen mukaansa 14-vuotiaan pikkusiskonsa, mikä varjostaa koko hänen loppuelämäänsä. Huolettomasta tapahtumasta nimittäin kehkeytyy silmitön ammuskelu. Ihmisiä kuolee, ja seuraa kuulusteluja ja pakotettuja tunnustuksia. Mieleeni nousee Han Kangin Ihmisen teot, kun jälleen luen väkivaltaisuuksiksi puhkeavasta mielenosoituksesta. Nahidin ja Masoodin on paettava: Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuoden olivat pelkkää laina-aikaa.

Iranin tapahtumien lisäksi kirja kuvaa koskettavasti kertojan suhdetta aikuiseen tyttäreensä. Äiti ei osaa puhua kuin ilkeyksiä ja tiuskia. Tarkoitus ei ole loukata, mutta häijyydet karkaavat huulilta helpommin kuin hellyydet. Taustalla on Nahidin haastava suhde omaan äitiinsä, jota hän ylläpitää Iraniin puhelimitse. Nahid myös tuntee, ettei hänellä ole oikeutta olla tyytymätön, olihan hänellä asiat paremmin kuin kotimaansa edeltävällä naissukupolvella. Äitikin on joutunut naimisiin vain 9-vuotiaana.

Hashemzadeh Bonde kuvaa elävästi elämässä monesti pettyneen, kuolemansairaan naisen tuntoja. Nahidin tarina näyttää, millaisia jälkiä toistuva, läpi elämän koettu ja todistettu väkivalta jättää. Viha katkeroittaa ja sisuunnuttaa, jopa niin, että nainen ei suostukaan kuolemaan, ei ainakaan annetussa ajassa.

Olimme kerran on Golnaz Hashemzadeh Bonden toinen romaani. Kirjailija on syntynyt vuonna 1983 Iranissa ja muuttanut lapsena perheensä kanssa Ruotsiin. Nykyisin hän johtaa perustamaan ihmisoikeusjärjestöä. Golnaz Hashemzadeh Bonde saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille. Hän keskustelee perjantaina 25.5. Jani Toivolan kanssa — jo tämän kirjan perusteella odotan keskustelua innolla ja toivon ehtiväni tutustua Toivolankin teoksiin ennen festaria!

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Olimme kerran muissa blogeissa: Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

6 kommenttia:

  1. Kiitos Nanna :)
    Lisää maahanmuuttajatarinoita toivoo hän.

    VastaaPoista
  2. Minusta tässä oli kaikkein kiinnostavinta se, miten romaanin päähenkilö ei ole ollenkaan sellainen kuin monissa muissa maahanmuuttajatarinoissa ja sen vuoksi olenkin valmis sanomaan, että tämän kirjan myötä ns. maahanmuuttajakirjallisuus on liikahtanut ihan uudelle tasolle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio, Omppu. Kirjailija on kuvannut mm. kertojan vihaa taidolla ja arastelematta.

      Poista
  3. Tää oli kyllä tosi hyvä kirja ja jää pitkäksi aikaa mieleen :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...