Keskiviikkoklassikko: Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Elli-koiran kanssa olemme tuulta paossa huvimajassa,
joka on juuri oikea paikka kirjoittaa tästä kirjasta.

WSOY 1965. 5 t 46 min. 182 s.
Alkuteos: Pappan och havet (1965).
Suom. Laila Järvinen.
Lukija: Ahti Jokinen
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena / lainasin kirjastosta.

Pian on jo kulunut neljä vuotta Tove Jansson -lukumaratonistani, jolloin urakoin vuorokauden aikana neljä muumi-romaania ja muita Janssonin kirjoja. Muumi-romaaneista luin tuolloin kolme ensimmäistä (Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu) ja viidennen (Vaarallinen juhannus). Muumipappa ja meri on romaaneista seitsemäs.

Muutaman vuoden takainen Jansson-maraton syvensi ymmärtämystäni muumeista, joka oli aiemmin perustunut lähinnä japanilaiseen Muumilaakson tarinoita -animaatioon. Muumipappa ja meri pääsi silti yllättämään syvällisyydellään. Siinä käsitellään muun muassa pelkoja, erilaisuutta, yksinäisyyttä ja vanhempien ja lasten suhteita pehmeästi tassuttelevan muumiperheen vaiheiden kautta. Kirja on mainiota luettavaa siis myös aikuisille, vaikka se lastenkirja onkin.

Tarina lähtee liikkeelle Muumipapan tarpeettomuuden tunteista. Perhe tuntuu selviytyvän erilaisista tilanteista ilman Pappaa, häntä ei tarvita edes uhkaavan metsäpalon sammuttamiseen. Myös kesän päättyminen harmittaa. Muumipappa päättää, että perhe muuttaa majakkasaareen, kauas ulkosaaristoon. Seikkailu-nimiseen veneeseen pakkautuvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.

Pitkän merimatkan jälkeen perhe saapuu majakkasaarelle ja asettuu asumaan majakkaan.
Majakanvartija näyttää kadonneen, ja saarella asustaa vain yrmy kalastaja, jolta ei juuri vastauksia tervehdyksiin ja kysymyksiin heru. Pappa keksii itselleen erilaisia projekteja ja yrittää saada majakkaa toimimaan. Muumimamma ikävöi kotilaaksoaan ja maalaa majakan seinille puutarhaa tarvikkeilla, jotka löytää majakan ullakolta: verkkoväreillä, venemönjällä ja kimröökillä*. Saaren maasto on haasteellista innokkaalle puutarhurille, eikä Mamma saa villiruusuja viihtymään penkeissään.

Pikku Myy on tutussa televisiosarjassakin ilkikurinen, mutta tässä kirjassa hän on todella ilkeä muurahaisia polttoöljyllä tuhoava ja pahanilkisiä kommentteja suoltava riiviö. Kaikki hahmot ovat ajoittain yksinäisiä tavallaan, mutta surullisinta kirjassa on Muumipeikko. Mammakin keskittyy lähinnä puutarhan perustamiseen eikä tahdo huomata poikansa kipuilua. Merihevosia ihasteleva ja Mörköä rannassa salaa tapaava Muumipeikko muuttaa lopulta pois majakasta salaiseen paikkaansa.

Perhe elää saarella, jota ympäröi meri. Perhe tekee havaintoja erityisesti vedenkorkeudesta ja tuulista.

Eräänä yönä juuri ennen aamunsarastusta äiti heräsi majakan ympärillä vallitsevaan hiljaisuuteen. Tuuli oli yhtäkkiä tyyntynyt, niin kuin joskus käy sen kääntyessä.
     Äiti makasi kauan kuunnellen.
     Kaukaa meren pimeydestä alkoi hiljalleen nousta uusi tuuli. Äiti kuuli sen lähestyvän, se tuli vedenpintaa pitkin kuin kävellen, ei kuulunut aaltojen ääntä vaan ainoastaan tuulen. Se vahvistui tasaisesti, nyt se ylti jo saareen asti. Avoin ikkuna lonksutti saranoillaan.

Muumit tuntevat meren voiman ja kunnioittavat sitä. Samaan aikaan meressä on jotakin selittämätöntä. Pappa toteaa:

On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. En voi rakastaa tätä saarta ellen pidä merestä.

Sadusta kun on kyse, niin tietenkin majakanvartijan mysteeri selviää ja yhteisen ponnistelun jälkeen perheen välit paranevat.

Leppoisalta vaikuttava muumikirja herätti myös kriittisiä ajatuksia. Kun muumit saapuvat saarelle, Pappa nimeää sen hyvin nopeasti omakseen. Seurue käyttäytyy kuin valtaajien joukko. Kiukuttelevan Papan käytös on myös välillä rasittavaa. Hän ei esimerkiksi anna Muumimamman tehdä juuri mitään, vaan sysää tämän jatkuvasti syrjään. Tähän Mamma aina toteaa jotakin "Tietenkin, kultaseni" -tyyppistä.

Äänikirjan lukija eläytyy kirjan hahmoihin ja lukee näiden repliikit erilaisilla äänillä. Tämä elävöittää toki kuuntelukokemusta, mutta välillä myös hankaloittaa sitä, kun hiljaisimmat puheenvuorot tahtovat jäädä kuulematta. Luin kirjan loppuun painettuna, koska en enää jaksanut temppuilla vaihtelevan äänenvoimakkuuden kanssa. 

Huomasin pitäväni kirjasta paljon enemmän, kun luin sitä itse, ja puhelimen muistiin alkoi kertyä kiehtovia lainauksia. Vakavamielisen tarinan lomassa on myös huumoria:

Nyt isä ja Muumipeikko seisoivat majakan juurella ja käänsivät kuononsa ylöspäin, täältä katsoen he näyttivät isoilta päärynöiltä.

Tällaiset mehevät kuvailut menevät helposti ohi, kun kuuntelee äänikirjaa. Kirja on täynnä mietelauseiksi soveltuvia lausahduksia, ja usein ne kuullaan Muumimamman suusta:

Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni? 

Kirjan lukemista painettuna puoltaa myös se, että silloin lukija saa nauttia Janssonin mainiosta kuvituksesta!

Muumimamma lääkitsee koti-ikäväänsä
maalaamalla majakan seinille puutarhaa.
Kirjan kuvitusta.

Muumipappa ja meri valikoitui luettavakseni juuri nyt meneillään olevan Kirjoja ulapalta -haasteen ansiosta. Kuuntelin ja luin kirjaa mökkisaaressamme, joten pystyin samastumaan muumien mietteisiin kiinnostavasta ja mystisestä merestä ‒ ja erityisesti Mamman haasteisiin saaristopuutarhansa kanssa! En osaa sanoa Muumipapan varmuudella, kuinka monen boforin voimalla tänään puhaltaa, mutta niin navakasti kuitenkin, että kultaisennoutajan korvat lepattavat ja minäkin pidän vapaaillan puutarhahommistani.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

*Kimrööki eli noki-, lamppu- tai hiilimusta on hienojakoista puhdasta hiiltä, jota valmistetaan kuivatislaamalla tai asetyleeniä käyttäen hiilipitoisista aineista. Kimröökiä käytetään vahvistavana seosaineena renkaissa ja muissa kumituotteissa sekä mustana väriaineenamaaleissa, painoväreissä ja elintarvikkeissa. (Wikipedia)

Jani Toivola: Kirja tytölleni

Kirjailijan lukema äänikirja.
WSOY 2018. 6 t 25 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jokaisen oikeus omaan tarinaan on asia, jota kohtaan tunnen valtavan suurta intohimoa. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi, kokea elämänsä arvokkaaksi. Sen toteuttaminen ei aina ole helppoa, mutta sitä kohti pyrin kulkemaan. Valamaan sinuun uskoa ja luottamusta omaan tarinaasi, ja toivottavasti myös antamaan esimerkin siitä, että minä luotan omaan tarinaani ja meidän tarinaamme. Näyttämään, että kannattelen niitä ilman häpeää ja pelkoa ja uskallan ottaa itselleni kuuluvan tilan häpeilemättä. Että en hyökkää itseäni, omia ajatuksiani tai kehoani vastaan tai inhoa, hauku, vähättele tai toivo mitään itsessäni toiseksi. Näen päivä päivältä kirkkaammin, miten paljon sinä tarkkailet minua. Teet huomioita, poimit ja omaksut asioita äänenpainoista ja huokauksista lähtien. Oma esimerkkini on se, mitä voin sinulle antaa.

Kansanedustajana ja näyttelijänä tunnettu Jani Toivola osoittaa uusimman kirjansa sanat tyttärelleen. Toivolasta tuli isä vuonna 2013, kun Aili syntyi. Toivola on tyttärensä lähivanhempi ja äiti tapaa Ailia harvemmin, näin sovittiin heti alussa.

Kuuntelin kirjan kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana, mikä toi Toivolan suorat ja analyyttiset pohdinnat iholle. Kuunnellessani huomasin usein miettiväni, miten paljon Toivola on joutunut kaikkia ratkaisujaan miettimään. Hän on punninnut tarkkaan vanhemmaksi ryhtymistä, työn roolia elämässään, asuinmuotoaan. Tummaihoinen homomies ja tyttärensä yksinhuoltaja, jolla on vielä julkinen ammatti, ei ole välttynyt siltä, että hän on huomion kohteena. Toivola pohtiikin kirjassaan paljon sitä, miten hän käsittelee tuota muiden katsetta, miten hän antaa ja ei anna sen vaikuttaa elämäänsä.

Toivola kuvaa kirjassaan peittelemättä väsymystään, työuupumustaan ja kyllästymistään, jotka saapuivat elämään lapsen myötä. Hän on hämillään ja ihmettelee, miten voi väsyä ja ja tuntea jopa vihaa, vaikka lapsi on niin kaivattu ja odotettu. Hänen oma kenialainen isänsä jätti perheensä, kun Jani oli pieni. Tätä taustaa vasten Toivola reflektoi hankalia tunteitaan ja tilanteita, joissa saattaisi tehdä saman ratkaisun kuin isänsä.

Kirjan kuvaamaan aikaan sisältyy muutto kumppanin kanssa saman katon alle ‒ ja kommuuniin. Toivolan kertomasta voi aistia, miten hyvää muutos uupumuksesta toipuvalle isälle ja tyttärelle tekee. He eivät ole enää vain kaksin, vaan osa isompaa yhteisöä, jossa on Ailille muitakin leikittäjiä ja lohduttajia kuin vain isä. Isän on pakko höllätä tiukkaa kontrolliaan. Nyt paikalla on myös erotuomari isän ja tyttären tunteiden kuohahtaessa.

Minulla ei ole lapsia, mutta tästä huolimatta Toivolan kirja oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Se sai minut pohtimaan lapsuutta, vanhemmuutta ja muiden odotuksia. Rehellinen, suora ja tunteitaan peittelemätön Toivola teki minuun vaikutuksen, joten hänen esikoiskirjansa Musta tulee isona valkoinen on vihdoin ehdottomasti luettava. 

Helmet-lukuhaasteessa Toivola kirja sopii kohtaan 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Helsinki Litissä Toivolaa voi kuulla tänään, kun hän keskustelee ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden kanssa. Toivolan Kirja tytölleni päättää festariodotukseni täällä blogissa. Tähän alle laitan vielä linkkejä tämänvuotisten festarikirjailijoiden teoksiin. Paljon kiinnostavan oloisia kirjoja on vielä lukematta, ja jos käy kuten aiempina vuosina, festivaalikeskusteluja kuunnellessa luettavien kirjojen lista kasvaa entisestään. Niistä sitten joskus myöhemmin. Nyt toivotan kaikille antoisaa festivaaliviikonloppua!

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leine: Kuilu

Laura Lindstedt: Oneiron

Domenico Starnone: Solmut

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Domenico Starnone: Solmut

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2018. 191 s.
Alkuteos: Lacci (2014).
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Italialainen Domenico Starnone on naimisissa kääntäjä Anita Rajan kanssa, jonka huhutaan olevan menestyskirjailija Elena Ferranten salanimen takana. Tuntuu epäreilulta aloittaa taidokkaan ja omaäänisen romaanin arvio tällaisella huomiolla, mutta vaikea sitä on sivuuttaakaan. Juuri tämän kytköksen vuoksi nimittäin kiinnostuin Starnonesta ja Solmuista. Ja myönnettäköön samalla, että tämä ulkokirjallinen motiivi lukea teos oli sen verran heikko, että kirja jäi kuukausiksi odottamaan lukuvuoroaan.

Takakannen teksti "Solmut on kertomus avioliitosta." ei myöskään nostattanut lukuhalujani, koska olen viime aikoina lukenut niin paljon avioliittoaiheisia kirjoja. Taasko pitäisi jaksaa yksi sellainen, hohhoi. Vielä luin jostakin, että Solmut olisi kuin Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, mutta miehen versio siitä. (Nyt kun asiaa selvittelin, niin ainakin Omppu on tehnyt blogissaan ansiokasta vertailua näiden kirjojen välillä.) Tuo Ferranten kirja teki vaikutuksen, mutta oli melkoinen pyörremyrsky tai oikeastaan vimmainen syöksykierre ‒ ja aika rankka lukukokemus, joten jälleen muut kirjat kiilasivat Solmujen ohi luettavien pinossani.

Lähestyvä Helsinki Lit tönäisi minut viimein Solmujen äärelle, ja mitä sainkaan: en todellakaan Ferrante-imussa kirjoitettua, löperöä avioliittohumppaa, sitä tavallista tarinaa, vaan väkevän, vetävän ja älykkään kuvauksen eräästä avioliitosta ja perhesuhteista. Siinä missä Ferranten avioliittokuvaus nojaa pitkälti olettamukseen, että jätetty nainen on hyvä ja pettäjämies on paha, saa Starnone näkemään samassa tarinassa useita sävyjä.

Peruskuvio Starnonella on sama kuin Ferrantella: aviomies lähtee nuoremman naisen matkaan ja nainen jää kahden lapsen, tytön ja pojan, kanssa asumaan vanhaan kotiin. Starnone levittää aikajännettä, sillä syrjähypyn jälkeisen kriisin ja asumuseron jälkeen pariskunta palaa yhteen. Tai ainakin saman katon alle. Tapahtunut jää menneisyyteen, mutta ei koskaan unohdu. Se jää luurangoksi pariskunnan kaappiin, tai oikeastaan valokuviksi kirjahyllyn koristekuutioon.

Starnone päästää ääneen useita kertojia. Mukana on tulikivenkatkuisia ja pisteliäitä petetyn naisen kirjeitä 1970-luvulta ja nykyhetkessä yhteisiä eläkepäiviä vaimonsa kanssa viettävän miehen mietteitä ja muisteloita. Lopussa näkökulma kääntyy vielä pariskunnan nyt jo aikuisiin lapsiin, kun kertojana on tytär.

Ulkoapäin katsottuna kaikki on hyvin, eikä perheen suhteissa ole enää mutkia. Totuus on kuitenkin toinen, eikä kukaan kirjan hahmoista solahda ennalta-arvattavaan rooliin, ei petetty vaimo, ei perheensä luokse palannut mies, eivät vanhempiensa ikääntymistä seuraavat lapset. Pinnan alla kuohuu, kunnes räsähtää.

Kodin tuhoutuminen, kengännauhat, oudosti nimetyn kissan katoaminen. Solmut pursuaa symboliikkaa, jota on tässä vaikea avata ilman, että paljastaisin liikaa juonesta.

Solmut piti otteessan helteisinä toukokuun päivinä.

Kirjan rakenne toimii, ja lukijaa palkitaan pikkuhiljaa, kun asioiden oikea tila alkaa paljastua. Starnone muistuttaa toistuvasti muistin heikkoudesta: kuka muistaa väärin, kun samasta tilanteesta on useita eri versioita? Vastuu painaa taakkana harteilla, niin vastuu puolisosta kuin lapsistakin. Kuviossa tuntuu unohtuvan vastuu itsestä, omasta onnellisuudesta. Missä on rehellisyys itseään kohtaan? Kaikkia kirjan henkilöiden ratkaisuja ja tekoja en ymmärrä, vaikka toisaalta käsitän, minkälaisissa olosuhteissa niihin on päädytty.

Helsinki Litissä Domenico Starnone nähdään lavalla lauantaina eli ylihuomenna, kun hän keskustelee Philip Teirin kanssa. Teirin tuotanto on minulle vierasta, mutta muistelen lukeneeni, että hänkin käsittelee teoksissaan avioliittoa. Hmm, mielenkiintoista nähdä, ottavatko kirjailijat keskustelun aiheensa kirjoistaan, vai minkälaisesta keskustelusta saamme Savoyssa nauttia. Vaikka mielenkiintoni Starnoneen kumpuaa Ferrante-huhuista, toivon silti, että tuo aihe jätetään rauhaan lauantaina. Mielestäni olisi parasta, jos Ferranten hahmo säilyttäisi salaperäisyytensä, vaikka samalla myönnän, että nämä lieveilmiöt minua kiinnostavatkin.

Vielä yksi festarikirjailijan kirjaa esittelevä juttu on luvassa huomenna!

Helmet-lukuhaastessa Solmut sopii ytimekkään nimensä vuoksi kohtaan 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana.

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Atena 2018. 300 s.
Alkuteos: Stay with me (2017).
Suom. Heli Naski
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Yejide ja Akin ovat olleet naimisissa jo niin kauan, että lapsia pitäisi olla. Akin on perheensä vanhin poika, joten suvun jatkaminen on hänelle kunnia-asia. Hänen pikkuveljelläänkin on jo neljä poikaa. Se, että jälkeläistä ei kuulu, on kova pala etenkin Akinin perheelle. Lopulta Akinille hankitaan toinen vaimo nigerialaisia perinteitä noudattaen. Ehkä hänen hedelmällisyytensä saa myös Yejiden tulemaan raskaaksi.

Yejide ja Akin ovat menneet naimisiin rakkaudesta, mutta neljän lapsettoman vuoden painoa heidänkään rakkautensa ei tahdo kestää.

Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Adébáyò törmäyttää modernin vanhaan. Toinen vaimo on Yejidelle isku vasten kasvoja. Hän on yliopiston käynyt nainen ja kampaamoyrittäjä. Yejiden äiti kuoli aikoinaan synnyttäessään häntä, ja hän on seurannut läheltä isänsä elämää useiden vaimojen kanssa. Hän luuli, että heidän elämäänsä eivät vanhat uskomukset vaikuttaisi. Ja lopulta hän on niin epätoivoinen, että turvautuu itsekin uskomushoitoihin.

Nigeriaan sijoittuvan tarinan aikajänne ulottuu 1980-luvulta tähän päivään. Avioliittoon, rakkauteen ja lapsettomuuteen liittyvät teemat ovat yleismaailmallisia, mutta paikallinen kulttuuri tapoineen tuo tarinaan lisää sävyjä. Jamssisurvosta valmistetaan ja syödään niin ilon kuin surunkin hetkellä. Naiset pukeutuvat usein kietaisuhameisiin ja letittävät hiuksensa Yejiden salongin kaltaisissa paikoissa. Vanhempia tai muuten ylempiarvoisia tervehditään maahan heittäytyen, ja naisia yritetään "tervehdyttää" synnytyksen jälkeen alunaliemellä.

Moniavioisuuden ja lapsettomuuden lisäksi romaani käsittelee muun muassa lapsen menettämisen suurta surua. Adébáyò on kehitellyt vaiheikkaan ja yllättävän juonen, joka kantaa aivan loppuun saakka. Akin ja Yejide vuorottelevat kertojina, ja on lukijana palkitsevaa seurata, miten salaisuudet paljastuvat tarinan henkilöille ‒ ja lopulta lukijalle.

Älä mene pois on Adébáyòn esikoisromaani, joka oli viime vuonna Baileys-kirjallisuuspalkinnon kärkikuusikossa. Kirjailija saapuu Helsinki Litiin tulevana viikonloppuna ja astuu Savoyn lavalle lauantaina Laura Lindstedtin kanssa. Odotan tätä(kin) keskustelua kovin! On tietenkin mielenkiintoista päästä kuulemaan Adébáyòa ja hänen ajatuksiaan tästä kirjasta, mutta myös Lindstedt kiinnostaa. Oneiron oli muutama vuosi sitten kiehtova lukukokemus, enkä ole koskaan tainnut nähdä häntä esiintymässä missään. Festarin odotus jatkuu Kirjakimarassa jälleen huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Kansi: Martti Ruokonen.
Kirjaston kirja vain kuvitusapuna; kuuntelin
teoksen äänikirjana suoratoistopalvelusta.

WSOY 2018. 8 t 47 min.
Alkuteos: Pobeda 1946 (2016).
Suom. Jouko Vanhanen.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Pojat ja autot. Siinä on yhdistelmä, johon usein liittyy jotakin maagista. Monille pikkupojille, ja miksei tytöillekin, moottoroiduissa ajoneuvoissa on niin suurta vetovoimaa, että leikeistä kuuluu jatkuvasti pientä pärinää. Tätä ajoneuvojen lumoa hyödyntää mainiosti virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946. Romaanissa pikkupojan kiinnostus autoihin on kohtalokasta.

Eletään sodanjälkeisessä Neuvosto-Virossa. Poika näkee ystävällisen oloisen sedän ajamassa kotikadullaan kermanvärisellä Pobeda-autolla. Poika rakastaa autoja ja leikkii usein linja-autonkuljettajaa. Sen vuoksi hän ei malta noudattaa äidin kieltoa olla puhumatta vieraiden kanssa. Setä esittelee autoa pojalle, jonka silmät kiiluvat innostuksesta. Poika tulee lipsauttaneeksi vähän liikaa perheensä asioista, erityisesti isästä. Ei mene kauaa, kun isä viedään pois. Pobeda-setä on hyvä lohduttaja niin pojalle kuin äidillekin, tosin paikalla vähän liiankin sopivasti.

Totuus Pobeda-sedästä valkenee äidille lopulta. Äiti ja poika lähtevät pakoon Johanna-tädin luo, mutta kilpajuoksu koneiston kanssa ei pääty siihen. Se on oikeastaan vasta kaiken alku. Pojan ja äidin vaiheisiin kietoutuu myös Johanna-tädin ja englantilaisen BBC:n uutistenlukijan Alanin rakkaustarina. Jännitteitä luovat toistuvat katoaminen, karkaaminen ja etsiminen.

Taska onnistuu vangitsemaan pelon ja epävarmuuden ilmapiirin kirjan sivuille. Lukija voi tuntea värvättyjen ilmiantajien uhan. Heillä on valtaa muuttaa elämiä. Kuka on kansanvihollinen? Entä kenessä on piirteitä maanpetturuudesta? Rautaesirippu halkoo Eurooppaa ja eristää neuvostomaat. Reikiä esirippuun tekevät radioaaltojen lisäksi lentokentät, joilta matkaan tosin voivat lähteä vain tarkkaan valitut henkilöt.

Taska kertoo elävästi ja koskettavasti yhden perheen tarinan. Kurkkua kuristaa erityisesti pojan kohtalo. Toistuvat hylkäämisen kokemukset raastavat myös lukijaa. Pojan lapsenuskon ja naiiviuden rinnalla väkivaltaisen neuvostokoneiston kylmyys on hyytävää. Tarinassa on vahvasti mukana myös tulevaisuudenusko, ja niin minäkin lukijana (tai siis kuuntelijana) jaksoin pitkään uskoa ja toivoa, että tässä kävisi hyvin.

Pobeda 1946 vaihtui minulla painetusta kirjasta lopulta äänikirjaksi, koska näin saatoin jatkaa tarinan parissa myös puutarhahommissa. Jukka Pitkäsen tasainen ja selkeä ääni mahdollistivat kuuntelemisen työn touhussa. Loppuratkaisun häämöttäessä oli kyllä pakko vain istua ja kuunnella.

Tämä Ilmar Taskan esikoisromaani päätyi lukulistalleni tämän viikon perjantaina alkavan Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin ansiosta. Taska keskustelee festareilla perjantaina Sofi Oksasen kanssa. Edellisten vuosien tapaan olen yrittänyt ehtiä lukea mahdollisimman monen tilaisuudessa esiintyvän kirjailijan kirjoja etukäteen, koska näin keskusteluista saa enemmän irti. Festarin lähestyessä lukuvauhtini on kiihtynyt, mutta bloggaustahti puolestaan hiipunut. Otankin nyt pienen loppukirin, jotta saisin useamman festarikirjailijan teoksen tuotua blogiin näin tapahtumaviikolla. Seuraava bloggaus on tulossa heti huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Taskan romaanin kohtaan 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Yhteenvetoni 1918-lukuhaasteesta

1918-haasteessa tutustuttiin Suomen sisällissodasta kertovaan kirjallisuuteen. Ompun blogista peräisin oleva haaste on ollut käynnissä jo keväästä 2017 lähtien, ja haasteaika päättyy tänään, sisällissodan päättymisen 100-vuotispäivänä.

Haasteeseen saattoi lukea niin kauno- kuin tietokirjallisuutta. Suunnitelmissani oli osallistua haasteeseen sekä kaunolla että tiedolla, mutta lopulta luin haasteajan puitteissa kolme romaania:

Heidi Köngäs: Sandra

Kim Leine: Kuilu

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Leine ja Tuuri ovat jonkinlaisia luottokirjailijoitani ja Köngäskin alkaa pikkuhiljaa lukeutua suosikkeihini. Nämä heidän romaaninsa avasivat kolme hyvin erilaista näkökulmaa sisällissotaan.

Köngäksen romaanin nimihenkilö Sandra on köyhä torppari, jonka mies joutuu puolipakolla rintamalle, punaisten puolelle. Rintamalinja kulkee halki pihapiiriin. Nostin Köngäksen isoäidin tarinaan löyhästi perustuvan romaanin yhdeksi viime vuoden kovimmista kotimaisista romaaneista, koska siinä kuvataan taidokkaasti ja koskettavasti naisen kokemusta sodasta ja sitä, minkälaista on arki sodan keskellä.

Taisteluja ja tykinjylyä sen sijaan tarjoaa Kim Leinen Kuilu, jossa tanskalaiset kaksoset Kaj ja Ib tulevat taistelemaan Suomen sisällissotaan vapaaehtoisina. Innokkaat veljekset asettuvat valkoisten puolelle ja pelkäävät etukäteen ehkä enemmän pakkasta kuin luoteja. Rankoiksi yltyvät sotakokemukset varjostavat veljeksiä lopun elämää. Leine kirjoittaa suoraan, kaunistelematta, inhorealismin puolelle poiketen.

Etäisimmäksi tästä kolmikosta minulle jäi Antti Tuurin Tammikuu 18, joka on dokumentaarinen ja napakka kuvaus sotaa edeltäneistä tapahtumista ja sodan alkuvaiheista. Minä-kertojana toimii suojeluskuntajohtaja, joten näkökulma on valkoisten. Taistelujen sijaan Tuuri keskittyy sodan taktikoinnin ja valmistelevien toimien kuvaamiseen. Henkilöistä ei tahdo saada otetta, kun keskiössä ovat toiminta ja liike.

Lukusuunnitelmia minulla oli haastetta varten vaikka kuinka, olihan haasteaikakin ruhtinaallisen pitkä. No, suoritukseni jäi sitten lopulta näihin kolmeen kirjaan. Sekin on ihan mukava haastesaldo siihen nähden, että joskus olen ilmoittautunut johonkin lukuhaasteeseen enkä ole saanut yhtäkään sopivaa kirjaa luettua.

Tällä kertaa omat odotukseni olivat kuitenkin korkeammalla ja kolmeen jäänyt haaste hieman kaihertaa. Melkein jo kirjoitin tähän, etten tiedä, miksen saanut kasaan useampia kirjoja. Etten ymmärrä, mitä oikein tapahtui. Oikeasti tiedän syyn oikein hyvin, mutta sen myöntäminen ei ole helppoa: kyllästyin vähän koko aiheeseen. Sisällissota on ollut niin paljon esillä, että en saanut tartuttua Leinen Kuilun jälkeen yhteenkään aihetta käsittelevään kirjaan. Mielestäni on hienoa, että aiheesta puhutaan, mutta oma kiinnostukseni lopahti tuolloin alkuvuodesta. Kirjastosta lainassa ovat olleet sen jälkeen ainakin Anneli Kannon Lahtarit (useaan otteeseen) ja Laura Lähteenmäen Yksi kevät. Omassa hyllyssäni makoilee muhkea tietokirja Vankileirihelvetti Dragsvik.

Pieni tauko aiheesta teki tehtävänsä, sillä tätä koostetta kirjoittaessani on jälleen alkanut tuntua siltä, että voisin jatkaa aiheen parissa. Ehkä seuraavaksi lukuvuoroon pääsee Anna Lindholmin vastikään ilmestynyt Ines 1918: Viisi naista sisällissodassa. Sen kerrotaan tuovan sotaan naisnäkökulmaa, joka minua aiheessa tällä hetkellä eniten kiinnostaa. Ja ehkä lainaan Kannon Lahtaritkin jossakin vaiheessa neljännen kerran...

Omppu on tänään julkaissut blogissaan koostepostauksen, johon kaikki haasteeseen osallistuneet voivat linkittää omat yhteenvetonsa. On mielenkiintoista päästä näkemään, mitä kaikkea muut ovat haasteeseen lukeneet. Ja tietenkin jännittämään, kenellä on arpaonnea loppuarvonnassa. Kiitos vielä antoisasta haasteesta, Omppu! 

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2018. 164 s.
Alkuteos: My Name Is Lucy Barton (2016).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin vastikään suomennettu romaani Nimeni on Lucy Barton on samalla tapaa muodoltaan pieni, mutta tarinaltaan suuri ja syvä kuin pari viikkoa sitten bloggaamani Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Julkaisuajankohdissa näillä Keltaisen kirjaston helmillä on reilun kuudenkymmenen vuoden ero. Julkaisusarjassa on Hemingwayn ja Stroutin välissä ehtinyt ilmestyä huikeat yli 400 käännösromaania ‒ Vanhus ja meri on sarjan 14. kirja, Nimeni on Lucy Barton 490:s.

Käsillä oleva kirja on kertomus siitä, miten Lucy Bartonista tuli Lucy Barton. Tämä on hänen tarinansa, jonka hän myös kertoo omalla tavallaan. Oman muistinsa varassa, ehkä jostakin vaieten. Suuri merkitys onkin lopulta sillä, mitä ei sanota. Stroutin romaani on taidokas kuvaus monimutkaisesta äiti-tytärsuhteesta, perhesalaisuuksista, taustan merkityksestä, köyhyydestä, oman elämän valinnoista. Kerronta on punnittua, hiottua, rehellistä ja lukijaa puhuttelevaa.

Kertomuksen keskiössä on aika, jolloin Lucy viettää useita viikkoja sairaalassa vuodepotilaana umpilisäkkeen poistosta johtuneiden komplikaatioiden vuoksi. Eletään 1980-lukua, ja Lucy ikävöi kotona odottavaa miestään ja pieniä lapsiaan. Yllättäen hänen äitinsä saapuu sairaalaan ja istuu tyttärensä luona viisi päivää. Lucylla ja äidillä on viileät välit, eivätkä he ole olleet tekemisissä vuosiin. Ulkona on kesä, ja Chrysler Building siintää sairaalan ikkunassa, kun äiti kertoo tyttärelleen tarinoita kotipaikkakunnalta, Illinoisin Amgashista.

Tarinoiden ohella saamme tietää paljon myös Lucyn omasta elämästä. Siitä, minkälaista oli varttua maissipeltojen huminassa, köyhässä perheessä, jonka kotina oli vuosien ajan kylmä autotalli. Myös tunnepuolella oli kalseaa, eikä itkeä saanut. Sittemmin Lucy on etääntynyt lapsuudenkodistaan omasta tahdostaan. Nyt Lucyn mieleen nousee muistikuvia, osa katkonaisia, jotkin täynnä ahdistusta. Ei kai mitään tuollaista todella tapahtunut? Äidille hän ei tohdi kaikesta sanoa tai kysyä, miten tämä asiat muistaa. Nyt Lucy haluaisi huutaa rakkautensa äidilleen, mutta lääkärikin tuntuu vastaanottavaisemmalta.

Miten paljon Strout saakaan mahtumaan reiluun 160 sivuun! Äidin ja tyttären suhteen lisäksi Lucyn tarina kuvaa kiehtovasti sitä, miten pikkukaupungissa eristäytynyttä elämää viettänyt nuori nainen törmää suurkaupungin vilskeeseen. Miten jokaisella kirjailijalla on vain yksi, oma tarina kerrottavanaan. Ja minkälaisia valintoja on tehtävä, jotta oman tarinansa voi kertoa ja muokata haluamansa kaltaiseksi.

Stroutin tarkka, vihjaileva ja niukka kirjoitustyyli oli niin nautinnollista luettavaa, että aloin harkita myös Pulitzer-palkitun Olive Kitteridge -novellikokoelman lukemista. Myös hänen tuorein teoksensa Anything is possible alkoi kiinnostaa. Stroutilta on suomennettu aiemmin vain romaani Pikkukaupungin tyttö, muuten hänen tuotantoonsa täytyy tutustua alkukielellä. Toivottavasti saamme Stroutia lisää suomeksi jatkossa!

Kirjasta on kirjoitettu ainakin Lumiomenassa, Kirjasähkökäyrässä ja Leena Lumissa.

Helmet-lukuhaasteessa Stroutin teos sopii kohtaan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohtaan 6. New Yorkiin sijoittuva kirja.

Huhtikuun kirjat ja kuulumiset

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Patti Smith: Just kids

Toukokuu on jo hyvässä vauhdissa, mutta teen vielä pikaisen kurkistuksen huhtikuun kirjoihin ja kuulumisiin. Huhtikuu alkoi Kirjakimarassa uuden haasteen julkistuksella, kun käynnistin merellisen lukuhaasteen nimeltä Kirjoja ulapalta. Haasteen tavoitteena on innostaa lukemaan kirjoja, joissa meri on keskeisessä roolissa. Haaste on auki lokakuun lopulle asti, ja jo yhdellä luetulla kirjalla pääsee mukaan loppuarvontaan. Ilahduttavan moni on ilmoittautunut haasteeseen mukaan! Jos et vielä ole, mutta merikirjat kiinnostavat, voit tehdä sen tässä haastepostauksessa, josta löydät tarkemmat osallistumisohjeet ja lukuvinkkejä.

Omalta osaltani sain haasteen ensimmäiset osumat huhtikuussa. Aloitin Morten A. Strøksnesin Merikirjalla, joka on vetävästi kirjoitettu tarinallinen tietokirja. Kehystarinan muodostavat kahden miehen hainpyyntiretket Norjan Lofooteilla, mutta kirjassa on monipuolisesti tietoa merestä muutenkin. Tällaisten tietokirjojen lukeminen on antoisaa ja koukuttavaa: hyvin rakennettu tarina vie mennessään, ja kirjaa lukee kuin dekkaria.

Huhtikuun lukemistoon mahtui myös toinen kirjallinen kalastusreissu. Otin uusintalukuun Hemingwayn klassikon Vanhus ja meri, josta kymmenen vuoden takainen lukukerta oli jättänyt suuhuni puisevan maun. Arvelin, että uusi lukukierros saattaisi muuttaa mielipidettäni kirjasta, ja niin myös kävi. Pieni, suuri kirja hurmasi minut! Hemingwayn lauseet ja vähäeleinen kerronta tekivät niin syvän vaikutuksen, että aloin heti perään lukea Jäähyväisiä aseille. Minähän pidän Hemingwaystä! Vanhus ja meri oli blogissani huhtikuun Keskiviikkoklassikko, vaikka yhtä hyvin olisin voinut kirjoittaa kirjasta myös Kuukauden nobelistin paikalla. Seuraava bloggaus Hemingwaystä on jo työn alla, joten hän ehtii saada tuon toisenkin roolin. 

Huhtikuun lopulla päättyi kaksi lukuhaastetta. Taiteilijaromaanit-haasteesta tein koosteen, jossa ilmoitin lukeneeni yhdeksän teosta haasteeseen. Vasta tekstiin tulleita kommentteja lukiessani huomasin, että tulin kiertäneeksi haaste-emäntä Tuijan laatimia sääntöjä: kyseessä oli romaanihaaste, ja laskin mukaan myös Ishiguron novellikokoelman. No, onneksi tämä ei ole niin vakavaa! Kahdeksan tai yhdeksän haastekirjaa ‒ ei sen niin väliä, koska joka tapauksessa tulin lukeneeksi haastetta ajatellen hurjan hienoja kirjoja, joihin tuskin olisin muuten tarttunut.

Naisen tie -lukuhaasteen saldoni jäi hieman laihemmaksi: luin neljä haasteeseen sopivaa teosta haasteaikana. Kolme näistä oli autofiktiivisiä romaaneja, ja vain yksi, huhtikuussa bloggaamani Patti Smithin Just kids, varsinainen elämäkerta. Haaste muistutti elämäkertojen olemassaolosta ja jätti muistiinpanoihini pitkän listan mielenkiintoisen oloisia teoksia.

Lähestyvä Helsinki Lit näkyi Kirjakimarassa jo huhtikuussa kahden kirjan verran, kun bloggasin Anyurun ja Hashemzadeh Bonden uutuuksista. Toukokuussa tarkoitukseni on esitellä festivaalivieraiden kirjoja laajemmin ‒ katsotaan, mihin aikani riittää.

Huhtikuisen illan väriloistoa.

Toukokuussa luku- ja bloggausaikaani nimittäin verottavat pihapuuhat. Nyt alkaa mielestäni vuodenkierrossa se kivoin kolmannes, ja vapaa-ajastani vietän valtaosan mökillä ulkona. Tämänkin tekstin julkaisu venyi, kun sormeni syyhysivät toukotöihin enkä malttanut rauhoittua koneen ääreen. Kasvihuone on nyt siivottu, kasvilavoja korjailtu talven jäljiltä ja varhaisperunat istutettu lavoihin harsojen alle. Poskeni punoittavat kevätauringon jäljiltä ja mieleeni pulpahtelee suunnitelmia, projekteja, unelmia...

Nyt otan kirjan ja kahvikupin ulos ja etsin tuulettoman lukupaikan mökin seinustalta. Pihasuunnitelmat saavat hautua ja seuraavat kylvöt odottaa ensi viikonloppuun. Keväisen kepeissä tunnelmissa toivottelen kaikille rentouttavaa sunnuntaita!