Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2018. 164 s.
Alkuteos: My Name Is Lucy Barton (2016).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin vastikään suomennettu romaani Nimeni on Lucy Barton on samalla tapaa muodoltaan pieni, mutta tarinaltaan suuri ja syvä kuin pari viikkoa sitten bloggaamani Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Julkaisuajankohdissa näillä Keltaisen kirjaston helmillä on reilun kuudenkymmenen vuoden ero. Julkaisusarjassa on Hemingwayn ja Stroutin välissä ehtinyt ilmestyä huikeat yli 400 käännösromaania ‒ Vanhus ja meri on sarjan 14. kirja, Nimeni on Lucy Barton 490:s.

Käsillä oleva kirja on kertomus siitä, miten Lucy Bartonista tuli Lucy Barton. Tämä on hänen tarinansa, jonka hän myös kertoo omalla tavallaan. Oman muistinsa varassa, ehkä jostakin vaieten. Suuri merkitys onkin lopulta sillä, mitä ei sanota. Stroutin romaani on taidokas kuvaus monimutkaisesta äiti-tytärsuhteesta, perhesalaisuuksista, taustan merkityksestä, köyhyydestä, oman elämän valinnoista. Kerronta on punnittua, hiottua, rehellistä ja lukijaa puhuttelevaa.

Kertomuksen keskiössä on aika, jolloin Lucy viettää useita viikkoja sairaalassa vuodepotilaana umpilisäkkeen poistosta johtuneiden komplikaatioiden vuoksi. Eletään 1980-lukua, ja Lucy ikävöi kotona odottavaa miestään ja pieniä lapsiaan. Yllättäen hänen äitinsä saapuu sairaalaan ja istuu tyttärensä luona viisi päivää. Lucylla ja äidillä on viileät välit, eivätkä he ole olleet tekemisissä vuosiin. Ulkona on kesä, ja Chrysler Building siintää sairaalan ikkunassa, kun äiti kertoo tyttärelleen tarinoita kotipaikkakunnalta, Illinoisin Amgashista.

Tarinoiden ohella saamme tietää paljon myös Lucyn omasta elämästä. Siitä, minkälaista oli varttua maissipeltojen huminassa, köyhässä perheessä, jonka kotina oli vuosien ajan kylmä autotalli. Myös tunnepuolella oli kalseaa, eikä itkeä saanut. Sittemmin Lucy on etääntynyt lapsuudenkodistaan omasta tahdostaan. Nyt Lucyn mieleen nousee muistikuvia, osa katkonaisia, jotkin täynnä ahdistusta. Ei kai mitään tuollaista todella tapahtunut? Äidille hän ei tohdi kaikesta sanoa tai kysyä, miten tämä asiat muistaa. Nyt Lucy haluaisi huutaa rakkautensa äidilleen, mutta lääkärikin tuntuu vastaanottavaisemmalta.

Miten paljon Strout saakaan mahtumaan reiluun 160 sivuun! Äidin ja tyttären suhteen lisäksi Lucyn tarina kuvaa kiehtovasti sitä, miten pikkukaupungissa eristäytynyttä elämää viettänyt nuori nainen törmää suurkaupungin vilskeeseen. Miten jokaisella kirjailijalla on vain yksi, oma tarina kerrottavanaan. Ja minkälaisia valintoja on tehtävä, jotta oman tarinansa voi kertoa ja muokata haluamansa kaltaiseksi.

Stroutin tarkka, vihjaileva ja niukka kirjoitustyyli oli niin nautinnollista luettavaa, että aloin harkita myös Pulitzer-palkitun Olive Kitteridge -novellikokoelman lukemista. Myös hänen tuorein teoksensa Anything is possible alkoi kiinnostaa. Stroutilta on suomennettu aiemmin vain romaani Pikkukaupungin tyttö, muuten hänen tuotantoonsa täytyy tutustua alkukielellä. Toivottavasti saamme Stroutia lisää suomeksi jatkossa!

Kirjasta on kirjoitettu ainakin Lumiomenassa, Kirjasähkökäyrässä ja Leena Lumissa.

Helmet-lukuhaasteessa Stroutin teos sopii kohtaan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohtaan 6. New Yorkiin sijoittuva kirja.