Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Luin suomennoksen yhdeksännen painoksen;
 ensimmäinen painos julkaistiin 1961.

Gummerus 2005. 411 s.
Alkuteos: To Kill a Mockingbird (1960).
Suom. Maija Westerlund.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Viime kuukausina olen lukenut useita yhdysvaltalaisten kirjailijoiden teoksia, mikä ei ole aivan sattumaa. Painotuksen taustalla ovat Yhdysvallat-lukuhaaste ja lähestyvät Helsingin kirjamessut, joiden teemamaa Yhdysvallat tänä vuonna on. Amerikka-postausten jatkumoon asettuu luontevasti tämä Harper Leen Pulitzer-palkittu klassikkoteos, jolla osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Haaste järjestetään nyt seitsemättä kertaa, minä olen mukana toista kertaa. Viime kerralla bloggasin Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta.

Haasteen idea on innostaa kirjabloggaajia lukemaan ja kirjoittamaan klassikkoteoksista, ja yhteinen juttujen julkaisupäivä on aina puolivuosittain. Tällä kertaa haastetta emännöi Unelmien aika -kirjablogi, ja tästä linkistä pääset haasteen koontipostaukseen katsomaan, mitä klassikoita bloggaajat ovat tällä kertaa selättäneet.

Toni Morrisonin Jazzin jälkeen mökin kirjahyllystä osui silmiini Harper Leen klassikko Kuin surmaisi satakielen. Siirryin 1920-luvun New Yorkista 1930-luvun Alabamaan. Molemmissa kirjoissa orjuuden kaiut ovat vahvasti kuultavissa, ja tässä Leen kirjassa rotuerottelu on vielä keskeisemmässä roolissa. Kuin surmaisi satakielen -romaani kattaa noin kolmen vuoden mittaisen ajanjakson alabamalaisessa Maycombin kaupungissa. Tarinaa kertoo lapsuuttaan muisteleva kertoja, joka on tarinan alkuvaiheessa vain 6-vuotias. Pikkulapsen näkökulma tarkoittaa melko yksioikoista ja selittävää kerrontaa. Helteen pehmittämälle ymmärrykselleni tämä oli sopivaa luettavaa, koska en joutunut kamppailemaan näkökulma- ja aikahyppyjen kanssa, kuten Morrisonin kirjassa. Pikkuvanha kertoja saattaisi tuoda tarinaan opettavaisen ja osoittelevan sävyn, mutta nyt en sellaiseen kompastunut.

Kertojana toimii Scout, oikealta nimeltään Jean Louise Finch. Scout on villi ja omapäinen poikatyttö, joka viettää aikaansa neljä vuotta vanhemman isoveljensä Jeremyn eli Jemin ja kaverinsa Dillin kanssa. Kolmikon kesät täyttyvät seikkailuista, kepposista ja naapuruston salaperäisen Boo Radleyn härnäämisestä. Scoutille ensimmäiset kouluvuodet ovat pitkästyttävää piinaa, koska hän osaa jo lukea. Sisarusten äiti on kuollut, ja he elävät isänsä Atticus Finchin kanssa. Hyvin toimeentuleva perhe asuu kaupungin hienoimman kadun varrella, kun taas kaupungin laidalla kaatopaikan tuntumassa asuu valkoista roskaväkeä, vielä kauempana on mustien asuinalue.

Scout pukeutuu mielellään housupukuun, mitä ei katsota hyvällä, kuten ei sitäkään, että Scout ja Jem usein kutsuvat isäänsä Atticukseksi, eivät isäksi. Isä antaa lastensa kuitenkin olla sellaisia kuin ovat ja kasvattaa heitä lempeän jämerästi. Lakimiesisä kuulee kiistatilanteissa kaikkia osapuolia ja rangaistukset ovat punnittuja. Perheen keittäjänä on musta Calpurnia, joka on korvaamaton apu perheen arjen pyörittämisessä.

Eräs isän toimeksianto ravistuttaa perheen elämää. Atticus puolustaa Tom Robinsonia, nuorta mustaa miestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Kaupungissa isän työtä paheksutaan, ja paheksunnasta saavat osansa myös lapset. Atticus paneutuu tehtäväänsä yleisestä vastustuksesta huolimatta. Seuraa oikeudenkäynti, jolla voi olla vain yhdenlainen lopputulos.

Kuin surmaisi satakielen on Scoutin kasvutarina ja riipaiseva ajankuva 1930-luvun Alabamasta, missä rotuerottelu oli arkipäivää. Vaikka Atticus kasvattaa lapsistaan oikeudentuntoisia ja empaattisia, elävät he kuitenkin yhteisössä, jossa rotuerottelu on normi. Finchien sukukin on hankkinut varallisuutensa orjien avulla perustetulla maatilalla Alabama-joen varrella. He ovat valkoinen perhe, jolla on palvelijana musta nainen. Kun Scoutista pitäisi kasvattaa "hieno nainen", apuun saapuu Alexandra-täti.

Kuin surmaisi satakielen tarjosi vangitsevan lukukokemuksen. Klassikon lukeminen oli nautinto, ja mietin usein lukiessani, miksen ole lukenut tätä aiemmin. Jotakin tuttua tarinassa kuitenkin oli, joten saattaa olla, että olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan joskus televisiossa. Suomennoksen kömähdykset kyllä pistivät välillä silmään, mutta ne eivät merkittävästi häirinneet lukemista.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea myös Leen toinen teos Kaikki taivaan linnut, joka oikeastaan alunperin oli ensimmäinen käsikirjoitus, jota Lee työsti ja josta hän muokkasi tämän käsillä olevan romaanin. Kuin surmaisi satakielen jäi pitkäksi aikaa kirjailijan ainoaksi julkaisuksi, kunnes vuonna 2015 tuo käsikirjoitus Kaikki taivaan linnut julkaistiin. Vuonna 1926 syntynyt kirjailija kuoli seuraavana vuonna.

Elli osallistui kirjan kannen kuvaukseen.

Leen kirjalla saan ihanan monia osumia meneillään oleviin haasteisiin! Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Klassikko, Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta, Kirjankansibingossa taas tulee osuma ruutuun kesä. Ja mikä mainiointa, saan pitkästä aikaa edistettyä myös Rory Gilmore -lukuhaastettani tällä kirjalla.

Kuukauden nobelisti: Toni Morrison: Jazz

Kannet: Mistral / Markko Taina.

Tammi 1993. 233 s.
Alkuteos: Jazz (1992).
Suom. Seppo Loponen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuukauden nobelistina on heinäkuussa Toni Morrison, joka sai Nobel-palkinnon vuonna 1993, vuosi Jazz-romaanin ilmestymisen jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto myönnettiin. Morrison kuvaa teoksissaan usein mustien amerikkalaisten elämää, niin myös tässä 1920-luvun New Yorkin Harlemiin sijoittuvassa kirjassa.

Monitahoinen, erään kolmiodraaman ympärille kietoutuva romaani alkaa näin:

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään ja lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."

Tämä on väkevin hetkeen lukemani aloitus romaanille. Ensimmäinen kappale esittelee koko romaanin ytimen. Muu kirja avaa dramaattisten tapahtumien seurauksia ja sitä, miten tähän on päädytty.

Aviopari Violet ja Joe Trace ovat kotoisin Virginiasta, jonka puuvillapellot he jättivät taakseen 1900-luvun alussa. Joe kauppaa työkseen naisten kosmetiikkaa, ja Violet toimii kotikampaajana. Nyt viisikymppisenä Violet on alkanut haikailla lasta, jota he eivät koskaan saaneet. Nuoren Dorcasin ampumisesta ei koidu Joelle oikeudellisia seuraamuksia, mutta tapahtuma vaikuttaa syvästi sekä Violetin että Joen elämään. Joe ei pysty työhön surun murtamana, Violet taas yrittää selvittää, miksi hänen miehensä ryhtyi suhteeseen Dorcasin kanssa. Nuori Dorcas asui tätinsä Alicen luona, joka teki parhaansa orvon tytön kanssa.

Alice Manfred oli yrittänyt yksityistää sisarentytärtään, mutta hän ei mahtanut mitään Kaupungille, jonka tihkuma musiikki anoi ja haastoi jokaikinen päivä. "Tule", se sanoi. "Tule ja tee väärin." 

Sykkivä kaupunki on kuin yksi romaanihenkilö ihmisten rinnalla. Kaupungissa haaveillaan huimia ja tunnetaan syvästi. Eletään aikaa kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule. Edessä on avoin, toiveikas tulevaisuus. Paremman elämän perässä kaupunkiin on saapunut aikoinaan myös Tracen pariskunta. Morrison valottaa henkilöidensä taustoja välähdyksinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja vaihtuvat kertojat tuntuvat tietävän, miten asiat menivät. Mitä oikeasti tapahtui, se onkin hyvä kysymys.

Toni Morrisonin Jazz on kovakantisena odottanut lukemista omassa hyllyssäni hyvän aikaa. Nyt kuitenkin luin kirjan kesälomalaisen käteen paremmin istuvana pokkarina. Keltainen pokkari maksoi antikvariaatissa vain euron, joten pitihän se ostaa. Olen huomaamattani alkanut kerätä varsinaisen Keltaisen kirjaston rinnalle myös Keltaisia pokkareita...

Ihan vain kokeilumielessä aloin lukea pokkari-Jazzia, sillä seuraava Morrison saisi olla Hyllynlämmittäjät-pinossani odottava Minun kansani, minun rakkaani. Lukeminen ei kuitenkaan jäänyt vain muutamaan sivuun, sillä jo ensimäinen kappale vangitsi minut. Harmi vain, että tarinan lumo ei aivan kantanut loppuun saakka. Näkökulmatekniikka sai tarinan tuntumaan poukkoilevalta, ja koin vaikeaksi tarkentaa kulloisenkin kertojaäänen näkymään.

Aiemmin olen lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Koti, eikä Jazz takuulla jää viimeiseksi. Vuoden loppuun mennessä yritän saada ainakin tuon Hyllynlämmittäjät-pinosta löytyvän luettua.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa Jazz sopii ainakin kohtaan 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos. Kirjankansibingossa taas ujutan kirjan musiikki-ruutuun.

Michael Chabon: Kuunkajo

Alkuperäiskansi: Adalis Martinez.

Tammi 2018. 492 s.
Alkuteos: Moonglow (2016).
Suom. Aleksi Milonoff.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Michael Chabonin Kuunkajo on kirjallinen sukellus Yhdysvaltojen lähihistoriaan ja kirjailijan suvun vaiheisiin. Romaanissaan Chabon sekoittaa omaelämäkerrallisia elementtejä historiallisiin faktoihin. Teoksen alkusivuilla on kirjailijan kommentti, joissa Chabon tekee selväksi, että hän on näitä muistelmiaan kirjoittaessaan ottanut vapauksia asiaankuuluvan vallattomasti. Lopputulos on eräänlainen monitahoinen autofiktio, jonka äärellä merkityksellistä ei lopulta ole se, mikä on totta ja mikä ei. Lukijalle tärkeää on, että käsissä on taidokkaasti rakennettu ja toimiva tarina.

Päähenkilö on kirjailijaa kovin muistuttava Mike Chabon. Miken isoisä alkaa kerrata vaiheitaan sairaalavuoteella, ja Kuunkajo on kirjailijan keino täyttää yksi kuolevan isoisänsä viimeisistä toiveista.

Kirjoita kaikki ylös kun olen kuollut. Selitä kaikki. Tee kaikesta merkityksellistä. Käytä paljon niitä hienoja kielikuviasi. Kerro kaikki täsmällisessä kronologisessa järjestyksessä, ei tällaisena sillisalaattina kuin minä. Aloita siitä yöstä kun synnyin. Toinen maaliskuuta 1915. Silloin oli kuunpimennys, tiedätkö mikä se on?

Kirjailijan vapaus jyrää toiveen kronologisuudesta. Isoisän vaiheikkaan elämän muistelot muodostavat tarinoiden sikermän yhdessä Miken omien muistojen kanssa. Eri vuosikymmenille sijoittuvat tarinat lomittuvat. Lukija pääsee vuoroin seuraamaan isoisän vaiheita toisessa maailmansodassa, minkälainen totuus on rakettiteollisuuden takana, isoisän ja isoäidin ensitapaamista vuonna 1947, isoäidin mielen järkkymisen seurauksia ja isoisän kypsällä iällä kokemaa rakkaussuhdetta. Ja monia muita elämänvaiheita.

Vaikka tarinoiden pääasiallinen lähde on isoisä, oli isoäiti merkittävä henkilö Miken elämässä. Isoäiti opasti Miken tarinoiden kiehtovaan maailmaan sepittämällä ennustuskorttien inspiroimana mielikuvitusta ruokkivia tarinoita. Isoäidiltä Mike myös oppi, mitä tarkoittaa eloonjääneen syyllisyys. Ranskanjuutalainen isoäiti nimittäin selviytyi Auschwitzistä, mutta keskitysleirikokemus jätti syvät arvet naisen mieleen. Eikä isoisäkään sotatraumoistaan vähällä selvinnyt; ne purkautuivat aggressioina, joiden seurauksena oli vankilareissu.

Suvun vaiheisiin nivoutuu ihmiskunnan "tähtihetkiä" ja mustimpia kausia kuulennosta holokaustiin ja maailmansotaan. Tarinaan tuo tarttumapintaa inhimilliset keskeishenkilöt rosoineen ja virheineen. Aika on toki muokannut isoisän muisteloita ja niitä on edelleen muokannut ne muistiin kirjoittanut lapsenlapsi. Romaanissa ja usein vaikkapa omasta perheestä kertovissa anekdooteissa tiukka faktoissa pitäytyminen ei ole aina keskeistä, vaan tähdellisempää on mehevä ja muistettava tarina.

Välillä ihmettelin, miten kaukaa Chabon oikein tarinassaan ponnistaa ‒ ehkä odotin tarinan sijoittuvan enemmän nykyaikaan. Kun vain pääsin yli tästä itse kehittelemästäni oletuksesta, aloin nauttia isoisän vaiheista niin toisessa maailmansodassa kuin käärmettä metsästävänä seniorina. Otin paremman asennon ja annoin Chabonin viedä. Sillä viekkaana tarinankertojana Chabon todella vie lukijaa.

Chabon oli minulle miellyttävä uusi tuttavuus, jonka muu tuotanto alkoi tämä uutuuden myötä kiinnostaa. Kuunkajo on Chabonin neljäs suomennettu romaani, aiemmin suomeksi ovat ilmestyneet Pittsburghin mysteerit, Kesämaa ja Telegraph Avenue. Useita kirjailijan teoksia on suomentamatta, kuten vuonna 2001 Pulitzer-palkittu The Amazing Adventures of Kavalier & Clay.

Kuunkajo heinäkuisessa aurinkokylvyssä.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena. Kirjankansibingossa ruksaan kohdan mökkeily kansikuvan tulitikkujen vuoksi.

Kuunkajosta ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Keskiviikkoklassikko: Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Vähän vinksahtanut kuva vinksahtaneesta kirjasta.

Tammi 1969. 159 s.
Alkuteos: Le cosmicomiche (1965).
Suom. Liisa Ryömä.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Italialaisen Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on maailmankaikkeutta veitikkamaisesti tutkaileva novellikokoelma. Kahdestatoista tarinasta koostuva novellikokoelma edustaa tieteiskirjallisuutta ‒ kirjaston poistomyynnistä mukaani tarttunut Calvino veikin minut lukijana todella kauas mukavuusalueeltani.

Kaikkia novelleja yhdistävä kertoja on nimeltään Qfwfq, joka on ollut mukana evoluution eri vaiheissa. Minä-kertoja on olento, joka on päässyt tarkkailemaan kosmoksen kehitystä ja joka on siinä matkan varrella saanut ainutkertaisia ystäviä. Lelutkaan eivät olleen hänen lapsuudessaan aivan niitä tavallisimpia.

Vetyatomit tunsin jokaisen, ja kun uusi ilmaantui, olin heti siitä selvillä. Minun lapsuudessani meillä ei koko universumissamme ollut muita leikkikaluja kuin vetyatomit, eikä meillä ollut muuta tekemistä kuin leikkiä niillä, minulla ja toisella samanikäisellä pojalla, Pfwfplla.

Nyt jo vanha Qfwfq muistelee vaiheitaan kaihomielisesti ja pilkettä silmäkulmassaan. Hän muun muassa kertoilee, miltä tuntui, kun planeetat alkoivat muodostua kaasusumusta: vuosisadat vierivät ohi kuin minuutit, mikä aiheutti inhottavaa kutinaa. Ja miten itsepäinen isosetä oli suvun ainoa jäsen, joka vastusti merestä maalle siirtymistä. Pysyäkseen kertojan matkassa lukijan on hypättävä mukaan Calvinon luomaan ajatusleikkiin, jossa mittasuhteet todella ovat vertaansa vailla.

Tarkastin laskelmiani satatuhatta vuotta ja päädyin lopputulokseen, ettei meidän ratamme sivunnut tuota pistettä kerran galaktisessa vuodessa vaan kerran kolmessa, eli siis joka kuudessadasmiljoonas aurinkovuosi. Jos on odottanut kaksisataa miljoonaa vuotta, voi yhtä hyvin odottaa kuusisataa miljoonaa; ja minä odotin; matka oli pitkä mutta enhän joutunut kulkemaan sitä jalan; ratsastin Linnunradalla halki valovuosien, hypittelin planeettojen ja tähtien ratoja kuin hevonen satulassa kaviot tulta suihkien: innostuin yhä enemmän ‒ ‒.

Sinnikkäästi luin kirjan loppuun, vaikka välillä olisi tehnyt mieli tuikata se saunan pesään. Vanha sanonta piti jälleen paikkansa, sillä lopussa seisoi kiitos ‒ tunnelma oli voitonriemuinen, kun olin saanut luettua viimeisen sivun. Vaikka lukeminen oli paikoitellen tervanjuontia, oli Calvinon lukemisessa hauskakin puolensa. Absurdit tarinat naurattivat, ja avaruuden ja maailmankaikkeuden kokoisten asioiden pohtiminen saa aina ajatuksissa jotakin nyrjähtämään.

Vaikka kirja ei olisi aivan omalla mukavuusalueella, voi kiinnostunut (ja lannistumaton) lukija saada sen lukemisesta jotakin. Tällainen määritelmä sopii useisiin klassikoihin, niin myös kohdallani Calvinoon.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Novellikokoelma. Kirjankansibingossa ruksin kohdan keltainen ja oranssi. 

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Harper Collins Nordic 2017. 12 t. 

Alkuteos: Märkta för livet (2014).
Suom. Hanna Arvonen.

Lukija: Jukka Pitkänen.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Ruotsalaisen Emelie Scheppin Jana Berzelius -sarjan aloitusosa päätyi mieheni ja minun kesädekkariksi, kun selailimme BookBeatin äänikirjavalikoimaa. Aiempina kesinä olemme kuunnelleet Jo Nesbøn Harry Hole -kirjoja, mutta nyt kaipasimme jotakin uutta. Valinta osui Scheppin Ikuisesti merkittyyn, koska se aloittaa sarjan ja lukijana on Nesbøn kirjoista tuttu, turvallinen ja taitava Jukka Pitkänen. 

Maahanmuuttoviraston johtaja murhataan kotonaan, ja talosta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka johtajalla ja hänen vaimollaan ei ole lapsia. Muutaman päivän kuluttua rannalta löytyy pojan ruumis, ja sen vierestä molempiin murhiin täsmäävä murha-ase. Syyttäjä Jana Berzelius saa vastuulleen tämän rikosvyyhden, jonka selvittämiseen Janalla on myös henkilökohtainen motiivi. Kuolleen pojan niskaan on nimittäin viilletty nimi, ja tuon arven näkeminen herättää Janassa epämiellyttäviä tunteita. Ovatko häntä piinaava unet sittenkin muistoja? Jana alkaa tehdä omia tutkimuksiaan poliisitutkimusten rinnalla ja ajautuu lain toiselle puolelle.

Ikuisesti merkitty on jouhevasti etenevä jännäri, johon Schepp on kehitellyt mielikuvituksellisen ja karmean juonikuvion. Tarinaan mahtuu ihmiskauppaa, lapsiuhreja ja manipulointia. Raakuuksia on ja ruumiitakin kasoittain, ja välillä huomasin ajattelevani, olisiko vähempikin riittänyt. On ehkä epäreilua verrata esikoisromaania konkari-Nesbøn teoksiin, mutta näin kuitenkin päädyimme mieheni kanssa tekemään, koska niitä olemme aiemmin yhdessä kuunnelleet. Scheppin tekstissä ei ole samanlaista imua kuin kollegallaan ja juonta vaivaa paikoin ennalta-arvattavuus, mikä tiputti arviotamme.

Mielenkiintoisesta päähenkilöstä Schepp saa meiltä pisteitä. Jana Berzelius on kaikkea muuta kuin niin usein dekkareissa seikkaileva alkoholisoitunut, naisseikkailuissa ryvettynyt renttumies: hän on urheilullinen, kylmäpäinen ja tarvittaessa häikäilemätön nuori nainen. Janan kaksoisrooli syyttäjänä ja itsenäisenä rikollisten jahtaajana saattaa toki olla kriittisimmän lukijan mielestä epäuskottava. Meitä tämä ei suuremmin haitannut. Janan hahmossa en tosin niellyt sitä, että hän ei olisi aiemmin yrittänyt selvittää omaa menneisyyttään.

Kirja toimii hyvin äänikirjana: henkilöt erottuvat toisistaan, juonta on helppo seurata ja lukija Jukka Pitkänen on selkeä ja rauhallinen. Ikuisesti merkitty oli meille mainiota kesäviihdettä. Jana Berzeliuksen tulevat vaiheet kiinnostavat meitä pienestä nurinastamme huolimatta niin paljon, että aloitimme jo sarjan seuraavan osan, Valkoiset jäljet. Kolmaskin osa, Hidas kuolema, on jo suomennettu. 

Osallistun tällä bloggauksella Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, onhan tämä naisen kirjoittama dekkari ja päähenkilökin on nainen. 

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Kansi: Anna Lehtonen.

Otava 2016. 358 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää naistenviikkoa ja onnea kaikki Riikat! Tänään alkaa naistenviikko ja sen myötä Tuijata-blogin Tuijan vuosittainen Naistenviikko-haaste. Haaste kannustaa kirjabloggareita lukemaan ja kirjoittamaan naisnäkökulmasta, ja yksi tapa osallistua on blogata nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta.

Haaste antoi minulle kimmokkeen tarttua Riikka Pulkkisen pari vuotta sitten julkaistuun romaaniin Paras mahdollinen maailma. Kirjailijan kaksi ensimmäistä romaania Raja ja Totta luin ennen blogiaikaa, ja ne saivat minut fanittamaan Pulkkista. Vuonna 2012 Pulkkisen Vieras oli mielestäni vuoden paras kotimainen romaani ja kepeämpi Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän viihdytti äänikirjana pari vuotta myöhemmin. Jokin tässä uusimmassa romaanissa kuitenkin harasi vastaan heti kirjan alkusivuilla, kun aloitin sen ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä. Uusi yritys oli hieman onnekkaampi.

Päähenkilö Aurelia on Teatterikorkeakoulun kasvatti, joka saa kiinnityksen uutuusnäytelmän keskeiseen rooliin. Kuuluisan ohjaajan näytelmän on tarkoitus käsitellä elämää jo hajonneessa DDR:ssä ja Berliinin historian käännekohtaa, muurin murtumista. Näytelmä ei tahdo valmistua, ja Aurora joutuu harjoituksissa koville toteuttaessaan ohjaajan kokeiluja. Aurelia ei halua vastata äitinsä puheluihin, vaan keskittyy täysillä näytelmän työstämiseen. Isä on juuri saanut sairaskohtauksen, jota ennen hän yritti kertoa jotakin tärkeää tyttärelleen.

Aurora on sattumoisin syntynyt samana päivänä, kun muuri murtui, ja Berliinillä on keskeinen osa nuoren naisen henkilökohtaisessa historiassa muutenkin. Samaan tahtiin näytelmän mahdottomuuden kanssa alkavat paljastua Auroran menneisyyden salat. Mitä tapahtui Berliinissä parikymmentä vuotta sitten? Mitä Aurora ei muista?

Pulkkinen on ladannut kirjaan niin paljon kaikkea, että se tuntuu ylipursuavalta. Vielä kun kieli on kirjailijalle ominaiseen tapaan tarkkaan hiottua, niin happi loppuu kesken lukiessa. Auroran perheen tarina on mielenkiintoinen ja vetävä, varsinkin historiallisen Berliinin kuvaukset luin uppoutuen. Mutta mutta. Tarinan uskottavuus kärsii sattumista ja sattumuksista. Vielä jaksoin sulattaa Auroran symbolisen syntymäpäivän, mutta minulle oli hieman liikaa esimerkiksi se, miten perhettä varjostavaan salaisuuteen on suhtauduttu.

Pulkkisen seuraava romaani Lasten planeetta ilmestyy syyskuussa. Se kertoo kustantajan mukaan perheen hajoamisesta, rakkaudesta ja maailmasta ‒ eivät pieniä ja yhdentekeviä seuraavankaan romaanin teemat. Toivottavasti siinä on muistettu antaa lukijalle enemmän tilaa hengittää.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.

Kurkistus syksyn uutuuksiin

Näin heinäkuun helteiden aikaan syksy tuntuu kovin kaukaiselta. Lämpö hellii ja kesätaukoni töistä on vasta aluillaan, mutta uskaltadun silti ajattelemaan hitusen jo lähestyvää syksyä. Tai ainakin syksyn kirjoja. Elokuun alkuun ei nimittäin ole kuin muutama viikko, ja elokuussa ilmestyvät syyskauden ensimmäiset kirjat.

Oikeastaan olen liikkeellä aika myöhään syksyn kirjojen esittelyn kanssa. Kustantajien syyskatalogit ilmestyivät jo hyvissä ajoin keväällä, ja useat bloggarit ovat julkaisseet omia syyskirjojen listauksiaan pitkin loppukevättä ja alkukesää.

Melko lailla puoli vuotta sitten tein katsauksen kevään kutkuttavimpiin uutuuksiin, ja silloin listasin kolmekymmentä kirjaa. Nyt olin tiukempi ja pudotin määrän puoleen: listalla on yhteensä viisitoista suomennettua ja kotimaista kaunokirjaa ‒ ja bonuksena yksi tietokirja. Listan lyhentämisellä yritän hillitä uutuuskirjojen aiheuttamaa lukustressiä. Tämä vuoden puolella olen lukenut yhteensä 48 kirjaa, mutta luen uutuuksien lisäksi muutakin. Lukutahtini puolesta siis ehtisin lukea vaikka sen kolmekymmentä uutuutta syksyllä, mutta haluan antaa aikaa myös klassikoille ja muille vähän vanhemmille kirjoille. Kevään listan kolmestakymmenestä kirjasta olen lukenut tähän mennessä puolet, ja useita aion vielä lukea tässä kesällä tai myöhemmin.

Nyt siis katse tulevan kirjasesongin kiehtovimpiin uutuuksiin! Luonnehdintani perustuvat kustantajien esittelyteksteihin.

Suomennettu kauno

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (elokuu / Gummerus)

Kesäkuussa arvostetun Women's Prize for Fiction -kirjallisuuspalkinnon voittanut romaani on Shamsien seitsemäs. Ajankohtainen romaani kertoo perheestä, jonka jäsen lähtee terroristien riveihin. Miten pojan ratkaisu vaikuttaa muuhun perheeseen? Viime viikolla Hesarissa oli Taika Dahlbomin Shamsie-haastattelu, joka nostatti kiinnostustani kirjaa kohtaan entisestään. Aiemmin olen lukenut Shamsielta romaanit Kartanpiirtäjä ja Jumala joka kivessä. 

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (syyskuu / Aula)

Oi oi, lisää Berlinin novelleja! Nostin Berlinin viime vuonna ilmestyneen Siivoojan käsikirja -kokoelman vuoden 2017 parhaaksi käännöskirjaksi kirjabloggareiden äänestyksessä, joten odotukseni ovat korkealla.

Rachel Cusk: Ääriviivat (syyskuu / S&S)

Olen törmännyt Rachel Cuskin kirjojen kehuviin arvioihin niin usein eri somekanavissa, että kiinnostus on kasvanut polttavaksi. Ääriviivat on ensimmäinen Cuskilta suomennettu teos, ja sen lupaillaan olevan omaääninen, proosan taidetta uudistava teos. Iskeekö Ääriviivat kuten Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto, se nähdään syksyllä.

Jennifer Egan: Manhattan Beach (syyskuu / Tammi)

Olen lukenut Eganilta aiemmin Aika suuri hämäys -romaanin, ja se on jäänyt mieleeni rakenteella leikittelevänä, nykyaikaa kuvaavana romaanina. Uusi suomennos on ilmeisesti aivan toista maata: Manhattan Beach on laaja historiallinen romaani, joka sijoittuu New Yorkiin. Toisen maailmansodan ajasta Brooklynin satamassa kertovan tarinan päähenkilö on Anna, sataman ensimmäinen naispuolinen sukeltaja. 

Aris Fioretos: Nelly B:n sydän (syyskuu / Teos)

Vaikutuin vuosi sitten Fioretoksen Mary-romaanista, joka on hurja tarina erään naisen vaiheista 1970-luvun Kreikassa, kun opiskelijaliike tukahdutettiin väkivalloin. Tällä kertaa Fioretoksen päähenkilö on Nelly Becker, ensimmäinen saksalainen naislentäjä, jonka sydän vain ei kestä lentämistä. 

Karl Ove Knausgård: Poissa päiväjärjestyksestä (syyskuu / Like)

Tämä kirja olisi ollut syksyn odotetuimpien listalla, vaikka olisin supistanut sen kuinka lyhyeksi. Koska Knasu. Nyt suomennettava teos on Knausgårdin esikoisteos, josta kirjailija on kirjoittanut paljon Taisteluni-sarjassaan. Tarinan keskiössä on opettajan ja alaikäisen oppilaan suhde, ja se on saanut vaikutteita kirjailijan omasta elämästä.


Haruki Murakami: Komtuurin surma (syyskuu / Tammi)

Maagista Murakamia, mitä herkkua! Murakami-fani hyrrää. En malta odottaa, että pääsen uppoutumaan Murakamin surrealistiseen maailmaan, jossa tällä kertaa seikkailee muotokuvamaalari. Juha Mylläri suomentaa Murakamin vuonna 2017 ilmestyneen romaanijärkäleen suoraan japanista. 

Elena Ferrante: Kadoneen lapsen tarina (lokakuu/ WSOY)
Neliosaisen Napoli-sarjan viimeinen osa saadaan suomeksi. Kirja kuvaa päähenkilöiden keski-ikää ja vanhuutta, ja Elenakin palaa kotikaupunkiinsa Napoliin lastensa kanssa. Miten päättyy Lenún ja Lilan tarina?

Kotimainen kauno

Tommi Kinnunen: Pintti (elokuu / WSOY)
Kinnusen kolmas romaani sijoittuu sodanjälkeiseen Suomeen, pienelle tehdaspaikkakunnalle. Neljäntienristeyksen ja Lopotin perusteella odotan osuvaa ja taidokasta ihmiskuvausta ja vaivatonta tarinankuljetusta. Seuraan Kinnusta Twitterissä, ja on ollut mielenkiintoista lukea juttuja kirjan syntyvaiheista.

Taina Latvala: Venetsialaiset (elokuu / Otava)
Kolme sisarta, kesän viimeinen yö. Kesäkauden päättäjäisissä jännitteet purkautuvat. Latvalaakin seuraan somessa, ja hänen päivityksistään olen saanut intoa lukea elokuussa ilmestyvä kirja. Aiemmin olen lukenut Latvalalta Välimatkan.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin (syyskuu / Siltala)
Syyskuussa ilmestyy runoilijana ja lastenkirjailijana tunnetun Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Tarina sijoittuu erääseen kouluun yhtenä keväisenä päivänä. Liikuntasalissa on joukko aseistautuneita oppilaita, ja poikkeuksellinen tilanne saa oppilaat ja opettajat näyttäytymään uudessa valossa.

Katja Kettu: Rose on poissa (syyskuu / WSOY)
Suomalainen Ettu herää minnesotalaisessa intiaanireservaatissa ja huomaa rakkaan Rosen olevan kateissa. Etulta on kadonnut Rosen lisäksi myös 35 vuotta, hän muistaa vain menneen ajan. Ketun Kätilö on jäänyt mieleeni väkevänä lukukokemuksena, niinpä odotan Ketun uutukaiselta persoonallista kieltä ja arastelematonta kerrontaa.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (syyskuu / Otava)
Romaani perheen hajoamisesta, rakkaudesta ja maailmasta ‒ eivät mitään pieniä ja yhdentekeviä nämä Pulkkisen viidennen romaanin teemat. Juuri sain luettua Pulkkisen edellisen kirjan Paras mahdollinen maailma, josta bloggaan naistenviikolla. Pulkkisen Vieras oli minulle kirjavuoden parhaimmistoa vuonna 2012.

Minna Rytisalo: Rouva C. (syyskuu / Gummerus)
Rytisalon esikoisteos Lempi oli pari vuotta sitten minulle niin sykähdyttävä lukukokemus, etten saanut siitä kirjoitettua tänne blogiin mitään. Halusin pitää lukukokemuksen itselläni, koska kaikki sanat tuntuivat liian valjuilta kuvaamaan kirjaa. Syyskuussa ilmestyvä uutuusromaani kertoo nuoresta Minna Canthista. Se on rakkaustarina, avioliittokuvaus ja kannanotto naisten oikeuksien puolesta.

Henriikka Tavi: Tellervo (lokakuu / Teos)
Runoilijana tunnetun Tavin ensimmäinen romaani kertoo parisuhteen etsinnästä ja ystävyydestä. Se on kustantamon esittelyn mukaan "kiusallinen aikalaisromaani". Tavin esikoisteos Esim. Esa lukeutuu mieleenpainuvimpiin runokokemuksiini, joten on kiehtovaa nähdä, minkälaisen romaanin Tavi on luonut.

Tietokirjat

Risto Isomäki: Viiden meren kansa (syyskuu / Into)

Isomäki vie lukijan aikamatkalle Suomen historiaan. Reilut kymmenentuhatta vuotta kattava katsaus alkaa siitä, kun ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen, ja jatkuu aina 1200-luvulle asti. Isomäen kirja on syksyllä yhtenä lukupiirikirjana Helsingin kirjamessuilla. Lukupiireihin ilmoittautuminen on jo avattu messujen kotisivuilla.

Huh, miten paljon mielenkiintoisia kirjoja on jälleen ilmestymässä! Kesän taittuminen syksyyn ei tunnu yhtään niin julmalta, kun luvassa on näin monia kirjallisia herkkuja. Mutta nyt nautitaan vielä kesän lämmöstä!

Kesäkuun kirjat ja kuulumiset

James Joyce: Ulysses

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

Kesäkuussa sain mukavasti putsattua pöytää bloggaamista kauan odottaneista kirjoista. Eräänlainen voimainponnistus minulle oli vihdoin saattaa julkaisukuntoon teksti James Joycen Ulysseksesta vuosi kirjan lukemisen jälkeen, sopivasti Bloomsdaynä. Päädyin keskittymään jutussani lukukokemuksen ja lukupiirin reflektointiin. Rima oli pakko laskea matalalle, muuten postaus olisi muhinut luonnoksissa kenties vielä seuraavan vuoden.

Eilen julkaisin ensimmäisen jutun otsikolla Lauantain lyhärit. Tässä juttusarjassa tarkoitukseni on hieman teemoitellen kirjoitella lyhytarvioita kirjoista, joista ei oikein tahdo syntyä omaa postausta. Eilisessä jutussa esittelin neljä kaunokirjaa ja yhden tietokirjan, ja näiden uutuuskirjojen joukossa oli muuten lukuhistoriani ensimmäinen e-kirja!

Kesäkuussa huomasin, että kirjoittaminen työnä on vaikuttanut bloggaamiseeni kahdella tavalla. Jos koko päivän on naputellut ahkerasti, ei usein enää vapaa-ajalla jaksa istua näppiksen ääressä. Tekee mieli tehdä jotakin muuta. Toisaalta kirjoittamisesta on tullut helpompaa. Nopeus on luonnollisesti kasvanut, mutta muutenkin vapaa-ajan kirjoittaminen tuntuu rennommalta kuin aiemmin. Vaikka toki pyrin välttämään virheitä ja kirjoittamaan mahdollisimman asiallista tekstiä myös täällä blogissa, ei näihin blogiteksteihin kohdistu samankaltaisia paineita kuin työssä tuotettuun tekstiin. Blogi on lukupäiväkirjani, joten täällä voin lopulta kirjoittaa, mitä haluan ja mitä ajattelen kirjoista, ja tämän muistaminen on tuntunut vapauttavalta.

Heinäkuun bloggaussuunnitelmissa on osallistua jollakin tapaa Tuijan järjestämään Naistenviikkohaasteeseen naistenviikolla. Kuukausi päättyy näyttävästi Kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen 31.7., jolloin kaikki haasteen seitsemänteen osaan osallistuvat bloggaajat julkaisevat postauksensa valitsemastaan klassikkokirjasta. Minulla on tällä hetkellä työn alla useampi klassikko, joten haastetta ajatellen olen hyvissä ajoin liikkeellä.

Työjutuissa on nyt useamman viikon kaivattu tauko, ja sitten työt jatkuvat rytinällä elokuun alussa. Nyt tiedossa on lomailua lähinnä mökkimaisemissa. Kirjapinot huojuvat, kuten aina, ja lukemisen lisäksi aion ainakin sup-lautailla, joogata, nähdä kavereita, hoitaa puutarhaa, syödä paljon mansikoita, kuunnella äänikirjoja, lukea kevään Parnassot ja vierailla mökkipaikkakunnan kirjastossa ahkerasti. Eniten odotan sitä, että saan olla ja mennä fiiliksen mukaan, se on lomassa parasta! Ihanaa heinäkuuta kaikille!