Keskiviikkoklassikko: Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Vähän vinksahtanut kuva vinksahtaneesta kirjasta.

Tammi 1969. 159 s.
Alkuteos: Le cosmicomiche (1965).
Suom. Liisa Ryömä.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Italialaisen Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on maailmankaikkeutta veitikkamaisesti tutkaileva novellikokoelma. Kahdestatoista tarinasta koostuva novellikokoelma edustaa tieteiskirjallisuutta ‒ kirjaston poistomyynnistä mukaani tarttunut Calvino veikin minut lukijana todella kauas mukavuusalueeltani.

Kaikkia novelleja yhdistävä kertoja on nimeltään Qfwfq, joka on ollut mukana evoluution eri vaiheissa. Minä-kertoja on olento, joka on päässyt tarkkailemaan kosmoksen kehitystä ja joka on siinä matkan varrella saanut ainutkertaisia ystäviä. Lelutkaan eivät olleen hänen lapsuudessaan aivan niitä tavallisimpia.

Vetyatomit tunsin jokaisen, ja kun uusi ilmaantui, olin heti siitä selvillä. Minun lapsuudessani meillä ei koko universumissamme ollut muita leikkikaluja kuin vetyatomit, eikä meillä ollut muuta tekemistä kuin leikkiä niillä, minulla ja toisella samanikäisellä pojalla, Pfwfplla.

Nyt jo vanha Qfwfq muistelee vaiheitaan kaihomielisesti ja pilkettä silmäkulmassaan. Hän muun muassa kertoilee, miltä tuntui, kun planeetat alkoivat muodostua kaasusumusta: vuosisadat vierivät ohi kuin minuutit, mikä aiheutti inhottavaa kutinaa. Ja miten itsepäinen isosetä oli suvun ainoa jäsen, joka vastusti merestä maalle siirtymistä. Pysyäkseen kertojan matkassa lukijan on hypättävä mukaan Calvinon luomaan ajatusleikkiin, jossa mittasuhteet todella ovat vertaansa vailla.

Tarkastin laskelmiani satatuhatta vuotta ja päädyin lopputulokseen, ettei meidän ratamme sivunnut tuota pistettä kerran galaktisessa vuodessa vaan kerran kolmessa, eli siis joka kuudessadasmiljoonas aurinkovuosi. Jos on odottanut kaksisataa miljoonaa vuotta, voi yhtä hyvin odottaa kuusisataa miljoonaa; ja minä odotin; matka oli pitkä mutta enhän joutunut kulkemaan sitä jalan; ratsastin Linnunradalla halki valovuosien, hypittelin planeettojen ja tähtien ratoja kuin hevonen satulassa kaviot tulta suihkien: innostuin yhä enemmän ‒ ‒.

Sinnikkäästi luin kirjan loppuun, vaikka välillä olisi tehnyt mieli tuikata se saunan pesään. Vanha sanonta piti jälleen paikkansa, sillä lopussa seisoi kiitos ‒ tunnelma oli voitonriemuinen, kun olin saanut luettua viimeisen sivun. Vaikka lukeminen oli paikoitellen tervanjuontia, oli Calvinon lukemisessa hauskakin puolensa. Absurdit tarinat naurattivat, ja avaruuden ja maailmankaikkeuden kokoisten asioiden pohtiminen saa aina ajatuksissa jotakin nyrjähtämään.

Vaikka kirja ei olisi aivan omalla mukavuusalueella, voi kiinnostunut (ja lannistumaton) lukija saada sen lukemisesta jotakin. Tällainen määritelmä sopii useisiin klassikoihin, niin myös kohdallani Calvinoon.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Novellikokoelma. Kirjankansibingossa ruksin kohdan keltainen ja oranssi.