Stefan Zweig: Shakkitarina

Kansi: Matti Jalava.

Germania 2017. 78 s.
Alkuteos: Die Schachnovelle (1942).
Suom. Marja Wich.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: kirjastosta lainattu.


Itävaltalaisen Stefan Zweigin pienoisromaani Shakkitarina on kertomus Tohtori B:stä. Hän on joutunut olemaan pitkään eristysvankina toisen maailmansodan aikana; hän on kokenut tiukan eristämisen ja kuulustelut. Saadakseen ajan kulumaan sellissään hän opetteli kuuluisimpien shakkipelien kulkua ja pelasi kuukausitolkulla shakkia itse itseään vastaan. Nyt kun maaniseksi yltynyt shakinpeluu on vain muisto, sattuu Tohtori B laivalle shakin maailmanmestarin kanssa. Mies on jälleen vaarassa ajautua pelimanian valtaan.

Zweigin kirja on nopealukuinen suupala, jonka tihenevä tunnelma imaisee lukijan shakin maailmaan. Tapa, jolla Tohtori B on shakkitaitonsa oppinut ja miten sitä kuvataan, on eriskummallisuudessaan kiehtovaa luettavaa. Lukijan ei tarvitse olla aiheesta erityisen kiinnostunut tai oikeastaan tietää koko pelistä mitään, sillä kuumeinen pelaaminen vertautuu oikeastaan mihin tahansa pakkomielteiseen tekemiseen. Minäkään en shakista tiedä juuri mitään. Joskus lapsena olen kokeillut sitä pelata, mutta en koskaan innostunut opettelemaan lajin saloja kunnolla. Muistan myös aikoinaan ihmetelleeni kryptisen näköistä shakkipalstaa Hesarissa. Nyt kirjan lukemisen jälkeen ymmärrän paremmin, että nämä pelikuviot todella kertovat peliä osaavalle paljonkin. Shakkitarinassa pelin salat opetellaan juuri tällaisten kuvioiden avulla.

Zweig herättelee pohtimaan, onko shakki vain peli vai onko loukkaus kutsua sitä "vain peliksi"? Zweig juoksutta ajatustaan pelin olemuksesta:

Eikö se ole myös ‒ ‒ kaikkien vastaparien ainutkertainen side; ikivanha ja ikuisesti nuori, mekaaninen laitteistonsa puolesta, tehokas vain mielikuvituksen avulla, rajoitettu geometrisen jäykässä tilassaan ja samalla kombinaatioissaan rajaton, jatkuvasti kehitettävissä ja kuitenkin steriili ajattelussaan, joka ei johda mihinkään, matematiikka, joka ei laske mitään, taidetta ilman luomista, arkkitehtuuria ilman substanssia, eikä todistettavasti sen vähemmin kestävä olemisessaan ja olemassaolossaan kuin kaikki kirjat ja teokset, ainoa peli, joka kuuluu kaikille kansoille ja kaikkiin aikoihin ‒ ‒.

Missä on sen alku ja loppu; jokainen lapsi oppii pelin ensimmäiset säännöt, jokainen poropeukalo voi yrittää taitojaan sen parissa ja voi luoda siitä huolimatta vertaansa vailla olevan, erityisen mestarien lajin muuttumattoman tiukan neliön sisällä...

Melko demokraattinen peli tuo shakki, kun sitä näin ajattelee!

Vuonna 1942 ilmestynyt pienoisromaani julkaistiin postuumisti kirjailija Stefan Zweigin (1881‒1942) kuoleman jälkeen. Viime vuonna ilmestynyt suomennos on teoksen toinen suomennos. Tämä tuoreempi suomennos on Marja Wichin käsialaa, ja aiemmasta vuoden 1952 suomennoksesta vastasi Aina Oksala. Hienoa, että kääntäjä on kerrankin saanut nimensä kirjan kanteen ‒ surullista vain on se, että nimi on kannessa väärin kirjoitettu.

Tutustuin tähän kiehtovaan pienoisromaaniin Helmet-lukuhaasteen innoittamana. Kuittaankin kirjalla haastekohdan 44. Kirja liittyy johonkin peliin.