Katriina Huttunen: Surun istukka

Kansi: Jussi Karjalainen.

Kustantamo S&S 2019. 319 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Katriina Huttusesta tuli kirjailija traagisesta syystä: hänen tyttärensä teki itsemurhan ja suomentajana työskentelevä Huttunen alkoi käsitellä suruaan kirjottamalla. Teksteistä syntyi Surun istukka, pakahduttavan rehellinen esikoisteos. Knausgårdin suomentajana Huttunen on asiantuntija autofiktiossa, jota hänen kirjansakin edustaa.

Huttunen liittää tyttärensä kuolemaan vahvoja häpeän ja syyllisyyden tunteita; hän on mielestään epäonnistunut äitinä.

Minä petin hänet.
     Sitä syyllisyyttä kannan lopun ikäni. Se ei ole kaupan enkä voi lahjoittaa sitä kenellekään. Se on minun, vain minun.

Syyllisyys on ylitsepääsemätöntä, aivan kuten suru. Päähenkilö ei pyri eteenpäin, vaikka aikaa kuluu ja ympäristö tuntuu häntä siihen patistavan. Hän haluaa olla surunsa kanssa rauhassa, elää sen, tuntea kaiken.

Huttunen kirjoittaa itseään säästelemättä, mutta silti hän ei kerro aivan kaikkea, vaan jättää itselleen ja tyttärelleen salaisuuksia. Kirjan nimi kuvastaa äidin ja lapsen vaihtuneita rooleja. Istukalla äiti ruokkii syntymätöntä lastaan, mutta surun istukka toimii toiseen suuntaan, suru ruokkii nyt äitiä.

Elän surun sisällä, elän kuolemasta. Lapseni kuolema on riistänyt elämältäni muun merkityksen ja samalla antanut sille uuden merkityksen ja tehtävän, tyhjyyden täyttämän sisällön. Olen kuori ja sisältä tyhjää täynnä.

Suru tuo mukanaan myös turhautumisen byrokratiaan ja terveydenhuoltoon sekä kyllästymisen ihmisiin − kovin moni lohduttaja haluaakin vain kertoa omista murheistaan. Hautausmaasta ja sen kolumbaariosta tulee kirjan minälle tärkeä paikka.

Hakeudun vaistomaisesti sinne missä on hiljaista ja missä minun ei tarvitse kohdata ketään. Hietaniemen hautausmaa ottaa minut mykkään syliinsä eikä vaadi minulta mitään. Hautakivien ja puiden keskellä saan olla.

Tällaisen kirjan minkäänlainen arviointi tuntuu mahdottomalta. Huttunen on kirjoittanut kirjan aiheesta, josta ei voi kirjoittaa, ja minusta tuntuu, että bloggaan kirjasta, josta en voi sanoa mitään. Samankaltaisia mietteitä tuo esiin Omppu tekstissään.

Sen voin ainakin sanoa, että minulle Huttunen ei ole "vain suomentaja", kuten hän itseään vähättelevään sävyyn kutsuu, vaan juuri se ihminen, jonka ammattitaidon ansiosta olen päässyt tutustumaan esimerkiksi Naja Marie Aidtiin, Kim Leineen ja Ströksnesin Merikirjaan sekä rakastumaan Knausgårdiin. 

Olen kiitollinen, että Huttunen on kirjoittanut tämän kirjan, ja toivon pääseväni lukemaan hänen omia tekstejään myös jatkossa. Huttusen taidokas kieli, napakat lauseet ja kirkas, arastelematon ääni vangitsevat kirjan äärelle. 

Helmet 2019: 29. Kirjassa nähdään unia.