Eeva Kilpi: Sininen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 103 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Eeva Kilven lapsenlapseltaan saama käsinsidottu muistikirja täyttyy lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka ovat kuin mietelauseita tai runoja. Kirjailija tekee merkintöjä muistikirjaan parinkymmenen vuoden ajan; Sohvi antoi sen lahjaksi jouluna 1999 ja tuorein merkintä on viime vuodelta. Aivan kuin muistikirja olisi ollut hukassa välillä, sillä merkintöjen välillä on joskus vuosienkin aikahyppyjä.

Kilpi pohtii teksteissään erityisesti ikääntymistä, perhesuhteita ja rakkautta. Vanhuus on tuonut mukanaan erilaisia kremppoja: milloin paleltaa ja milloin sydämentykytykset kestävät useita vuorokausia. Lapset ovat jo aikuisia ja heihin on hyvät välit, mutta kirjailijan kaipaamiksi keskustelukumppaneiksi heistä ei ole.

Kirjoittaja ikävöi tiivistä ydinperheaikaa ja murehtii vanhuuden yksinäisyyttä. Hän analysoi toistuvasti ikävöinnin ja kaipauksen eroa. Myös kirjailijuuden pohdintoja mahtuu mukaan. Kilpi kertoo, miten kirjailija usein tuomitaan itsekkääksi, mutta hän itse korostaa olevansa havainnoija.

Vuonna 1928 syntynyt Kilpi tunnetaan erityisesti hänen evakkouttaan käsittelevistä kirjoistaan, ja sodan vaikutukset näkyvät tässäkin kirjassa. Sota aikanaan rikkoi jotakin perustavanlaatuista, jota aika ei ole kyennyt korjaamaan. Minäkin olen tähän mennessä tutustunut Kilven tuotantoon lähinnä evakkomuistelmien kautta, mutta nyt aloin kiinnostua muustakin tuotannosta. 

Tämän Sinisen muistikirjan luettuani huomasin, että syksyllä Kilveltä ilmestyy seuraava teos, Punainen muistikirja. Siihen on koottu kirjailijan muistiinpanoja hänen kesäpaikaltaan ja aiheina ovat luonto ja elossa oleminen. Mahtavaa! Näin syksyn lukulista alkaa pikkuhiljaa hahmottua.

Helmet-lukuhaaste: 36. Kirjassa ollaan yksin.

Domenico Starnone: Kepponen

Kannen kuva: Dario Maglionico.

WSOY 2019. 238 s.
Alkuteos: Scherzetto (2016).
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tutustuin italialaiseen Domenico Starnoneen vuosi sitten keväällä Solmut-romaanin myötä, ja viehätyin tuosta väkevästä, vetävästä ja älykkäästä avioliiton kuvauksesta. Vielä kun karismaattinen kirjailija kertoi Kepponen-romaanistaan hauskasti HelsinkiLitissä, niin olihan tähän suomennokseen tartuttava heti tuoreeltaan.

Kepponen kertoo ikääntyneestä taiteilijasta, Daniele Mallaricosta, joka joutuu nelivuotiaan lapsenlapsensa Marion lapsenvahdiksi hieman yllättäen ja erittäin vastentahtoisesti. Danielen tytär ja vävy lähtevät seminaarimatkalle, joten pikku-Mario tarvitsee kaitsijaa. Tytär perheineen asuu isoisän lapsuudenkodissa, joten napolilaisasunto on ikääntyneelle taiteilijalle tuttu, aaveineen kaikkineen.

Isoisä on tehnyt uraa kuvataiteilijana ja kuvittajana, ja nytkin hänellä on meneillään erään Henry Jamesin novellin kuvitustyö. Se ei vain tahdo edetä. Hän alkaa epäillä omia taitojaan, eikä uusi roolikaan istu; Daniele ei oikein tunnista itseään, kun häntä kutsutaan vaariksi.

Kepposessa Starnone luo asuntoon testilaboratorion sukupolvien törmäyksen tarkasteluun. Rajatussa tilassa paikalla ovat isoisä ja poika, ajanjaksoksi on määritelty pari päivää. Isoisän raihnaisuus korostuu, kun rinnalla on kaikkeen ainakin omasta mielestään kykenevä, touhukas lapsi. Kaasuhanankin poika osaa avata eikä aamupalan kattaminen ole juttu eikä mikään. Pojalla on myös nasevia mielipiteitä isoisän töiden laadusta. Mario ottaa isoisältä luulot pois suoruudellaan, mutta pikkuvanhan tärkeilyn takana on kuitenkin vasta taaperoiän ohittanut lapsi.

Tunnelma on kuin katastrofin alla. Lukiessani arvuuttelin koko ajan, mikä on se suuri kepponen, johon tämä kaikki huipentuu. Starnone ripottelee pitkin tarinaa "ladattuja aseita": on joka paikkaan jakkaran kanssa yltävä leikki-ikäinen, jolle kaasuhanat ja liedet ovat tuttuja, on reistailevia lattiakaivoja ja jumittuva parvekkeen ovi sekä lelukasoja ympäri asuntoa. Alakerran naapuritkin ovat riidanhaluisia.

Starnone kuljettaa tarinaa taidokkaasti, ja huomasin lukevani vaarin ja pojan vaiheista jopa jännittyneenä. Kirjassa liikutaan myös kiehtovasti todellisen ja epätodellisen rajamailla, kun vaarin ja Marion leikit saavat miettimään, mikä on totta ja mikä keksittyä. Kun joutuu hevoseksi vaativan ratsastajan alle, saa urautunutkin taiteilija luomisvoimaa ja uutta näkökulmaa.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.