Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2019. 189 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kirkkohistorialliseen traditioon lukeutuu kertomus naisesta, joka olisi hypännyt korkealta kukkulalta, selvinnyt ilmalennosta ja sittemmin julistettu pyhimykseksi ihmetekojensa vuoksi. Klassisten kielten yliopisto-opettaja käynnistelee uudelleen keskenjääneitä kirkkohistorian opintojaan ja lähtee useaksi viikoksi luostariin Pyreneillä selvittääkseen tämän niin kutsutun Adèlen mysteerin.

Mies perehtyy mysteeriin luostarin arkistojen avulla. Minkälaisten tosiasioiden pohjalta tarina Adèlesta oikein on syntynyt? Mitä 1100-luvulla mahtoi tapahtua? Onko Adèlen kysymykseen edes olemassa vastausta, onko se tulkitsijasta riippuvainen?

Tutkijankammion kylmyys yltää luihin ja ytimiin, mutta aihe vie miestä. Hän setvii Adèlen kanonisaatioprosessin vaiheita muun muassa aikalaistodistajien lausuntojen avulla. Tehtävä ei ole helppo, koska yhdeksänsataa vuotta sitten ihmisillä ei ollut tarvetta merkitä asioita pakonomaisesti muistiin niin kuin meillä, jotka kauhistumme jokaista tallentamatonta hetkeä. Mysteerin taustalta hahmottuu tarina kaltoin kohdellusta ja kurjia kokeneesta nuoresta naisesta.

Tutkimuksensa ohella mies osallistuu luostarin arkeen ja saa tutkimustyöhönsä apua luostarissa asuvalta Veli Paulilta. Mies käy useasti Adèlen kukkulalla, jolta moni on vuosien saatossa hypännyt ihmeen toivossa:

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeellä. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut? Pyyhkikö tuuli sillä hetkellä pois hänen entisen elämänsä ja putosiko hän ilman halki uuteen itseensä?

Miehen matkan taustalla on jonkinlainen keski-iän kriisi; avioliitto on hiipunut ja parikymppinen poika kipuilee ahdistuksensa kanssa. Miehessä on myös lapsuudesta saakka kumpuavaa surumielisyyttä. Adèlen tarinan rinnalla mies käy läpi oman elämänsä tarinoita: avioliittonsa, poikansa, äitinsä. Pyreneiltä hän saa mukaansa keskeisiä lauseita omaan elämäntarinaansa.

On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.

Uskonnottomana en yleensä kiinnostu tarinoista, joissa on näin selkeä uskonnollinen sävy. Tällä kertaa kuitenkin huomasin lukevani uskontoon linkittyvää tarinaa lähes ahmien; sivut kääntyivät kuin itsestään ja pian pienoisromaani jo loppuikin. Viimeistään tässä kohtaa olin varma siitä, että Haahtelan kirjoitustyylissä ja taidossa luoda tunnelma on jotakin ainutlaatuista, sillä paljon vähemmän kiinnostavaa aihetta en osaisi keksiä. Suhteeni Haahtelan teoksiin on ollut hieman ailahteleva, mutta jo hänen edellinen teoksensa, taiteilijaromaani Mistä maailmat alkavat voitti minut puolelleen.

Mikä kirjassa sitten kiehtoi kauniiden lauseiden ja tunnelman lisäksi? Olen pureskellut lukemaani nyt useamman viikon yrittäessäni sanoittaa viehätystäni. Ainakin luostariyhteisön kuvaus on luomassa mielenkiintoa, sillä tuollaisissa suljetuissa elinpiireissä on mielestäni jotakin kiehtovaa. Voin myös jollakin tapaa samastua päähenkilön päähänpinttymään, sillä jonkin ongelman äärellä olen itsekin väsymätön.

Adèlen tarina saa myös ajattelemaan tarinoiden kerrontaa arkisesta, nykypäiväisestä näkökulmasta. Vaikka niin paljon nykyään tallennammekin omasta elämästämme, tapahtumien kulusta on silti usein monia näkemyksiä ja tulkintoja.


Sopivasti kun olin puolivälissä kirjaa, postiluukusta kolahti tuore Parnasso, jonka kansikuvassa komeilee Haahtela. Artikelissa kirjailija kertoo muun muassa kirjoittamisestaan ja esikuvistaan. Psykiatrina toimiva Haahtela kertoo olevansa väsymättömän kiinnostunut elämän mysteeristä, jota Adèlen kysymyskin käsittelee. Niukan ilmaisun taustalla on harmonian tavoittelu.

Aina vain paisuvalle lukulistalleni kipusivat Parnasso-jutun perusteella vanhempaa Haahtelaa ainakin Elenan ja Katoamispisteen verran – ja Raija Siekkistä.

Joel Haahtela pääsee kuulemaan toukokuussa Helsinki Litissä, missä hän keskustelee Kai Aareleidin kanssa lauantaina festivaalin päätöskeskustelussa klo 17.10.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.