Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen koontipostaus

Huhtikuussa käynnistin Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, nyt jo toistamiseen. Vuoden 2018 haaste keräsi kivasti osallistujia, ja halusin edelleen kannustaa lukijoita tarttumaan meriaheisiin kirjoihin. Tämän vuoden haasteaika päättyy tänään, joten on koonnin aika.

Tämän postauksen kommenttilaatikossa voit ilmoittaa, miten osallistuit haasteeseen. 

Bloggaajat voivat tehdä koostepostauksen ja ilmoittaa linkin, mutta koostepostaus ei ole pakollinen ‒ teosten listaaminen tuonne kommentteihin riittää. Jos osallistuit Twitterissä, Facebookissa tai Instagramissa, kerro kommentissa, mitä luit. Jokaisesta yhdestä luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen.

Omasta haasteosallistumisestaan ehtii kertoa kommenteissa sunnuntaihin 3.11. asti. Maanantaina 4.11. julkaisen postauksen, johon listaan kaikki tietooni tulleet haasteosallistumiset ja ilmoitan pienen yllätyspalkinnon voittajan.

Lauantain lyhärit: Merikirjojen kolmikko

Tämän vuoden Kirjoja ulapalta -haaste lähenee loppuaan. Lokakuun loppuun asti on aikaa lukea ja blogata tai muuten esitellä somessa meriaiheisia kirjoja. 

Haaste-emäntänä olen ollut luvattoman laiska postailemaan lukemistani merikirjoista, joten nyt on korkea aika ottaa loppukiri! Tässä siis lyhyehkösti ajatuksiani kolmesta tämän vuoden haasteaikana lukemastani kirjasta. 

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri: neljä lyyristä esseetä

Alkuteos: Havet. Suom. Asko Sahlberg.

Teos 2012. 170 s.

Kansi: Maria Appelberg.
Luin ensin kirjaston kirjan,
sitten ostin oman kappaleen.

Heinäkuun alussa osallistuin Kustavissa Volter Kilpi -kirjallisuusviikolle, ja yksi eniten odottamistani esityksistä oli Monika Fagerholmin puheenvuoro otsikolla "Merestä". Tuo esitelmä sai minut ymmärtämään tämän Meri-kirjan luonnetta paremmin, lyyrinen essee kun oli minulle ennestään vieras lajityyppi.

Meren lyyriset esseet ovat eräänlaisia genrehybridejä: teksteissä on mukana faktaa ja fiktiota esimerkiksi kirjailijahaastattelujen, tarinoiden ja muistojen muodossa. Jokaisessa neljässä tekstissä on nämä osa-alueet mukana, eikä tekstistä voi erottaa, kumpi kirjailija on sanat tuottanut.

Esseissä merta tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja niissä kietoutuvat yhteen pohdinnat ihmisen ja meren suhteesta. Meri antaa esimerkiksi taiteilijalle paljon, mutta hetkessä se voi myös ottaa. Kirja on mitaltaan maltillinen, mutta se sisältää laajalle kurottelevia pohdintoja. Esseet kestävät monia lukukertoja, oikeastaan vaativat niitä. Lopun lähdeluettelo antaa mahdollisuuden jatkaa löytöretkiä.

Lyyriset esseet Peterzensin vierassatamassa.

Helmet-lukuhaaste: 26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan. Ostin kirjan Kustavista, ja niin teki moni muukin, niinpä näin kirjan lukijoitakin.

* * *

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Otava 2018. 461 s.

Kansi: Anna Lehtonen.

Eletään 1600-luvun viimeisiä vuosikymmeniä. Nuori Angus varttuu Saint Helenan saarella ja päätyy saarella piipahtaneen Edmond Halleyn oppipojaksi. Tähtitieteilijän neuvojen ohjaamana Angus merkitsee muistiin tähtiä öisin ja laskee lintuja päivisin. Angus suhtautuu tehtäviinsä vakavasti.

Saaren pastori on pojan mentori ja käy yhä läheisemmäksi muunkin perheen kanssa. Angus on tiedonjanoinen, utelias ja rohkea. Hän haluaa innolla oppia lukemista, kirjoittamista, filosofiaa, tähtitiedettä. Kun tilanne Saint Helenalla kiristyy ja aukeaa mahdollisuus lähteä vaaralliselle merimatkalle viemään sanaa tapahtumista Englantiin, Angus on valmis. Seuraa vellova merimatka salamatkustajana, jonka jälkeen vielä pitäisi löytää herra Halley Lontoosta.

Lukija saa tietää tapahtumista minäkertoja-Anguksen kokemusmaailman kautta. Ajallisesti lähestytään valistuksen aikaa, ja mukana on paljon uskon, tiedon ja tietämisen pohdintoja:

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi vielä mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamiseen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille. 

Nuori ja naiivi poika kokee kolauksia matkallaan, mutta koko ajan hän imee tietoa itseensä. Onnekaskin hän on, monissa käänteissä hän melkein pääsee hengestään, mutta vain melkein. Tänä syksynä Anguksen tarina sai jo jatkoa Merenpeitto-romaanilla, jonka aion lukea sopivan hetken tullen. Jatko-osan lisäksi Taivaanpallo houkuttelee tutustumaan Saint Helenan historiaan tarkemmin. Lukiessani mieleeni palasi Marjaana Kurton Tristania, joka sijoittuu Tristan da Cunhalle, niin ikään Britannian merentakaiselle hallintoalueelle.

Helmet-lukuhaaste: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.

* * *

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Alkuteos: Seglats i september. Suom. Marja Kyrö.

Tammi 2011. 120 s.

Kirja oli yksi matkakirjoistani
syksyisellä Itämeren ylittävällä laivamatkalla.

Syksy on jo pitkällä, kun Olof ja Harald lähtevät purjehtimaan Olofin Alkyone-purjeveneellä. Miehillä on kipeä, yhteinen menneisyys, johon liittyy purjeveneitä, nainen nimeltä Elin ja selvittämättömiä asioita. On siis outoa, että Harald soittaa juuri Olofille ja pyytää päästä purjehtimaan vielä yhden kerran. Purjehdukselta palaa kotisatamaan vain toinen miehistä. 

Ensin versionsa tapahtumista kertoo Olof, sitten ääneen pääsee Harald kirjeen muodossa. Arvoituksellinen pienoisromaani herättää lukijan mielessä jatkuvasti uusia kysymyksiä, kun tiedonmurusten perusteella tapahtumien kulku hahmottuu ja hämärtyy vuorotellen. Oliko se sittenkin Harald, joka ehdotti matkaa? Miten asiat oikeastaan menivät Elinin kanssa, mitä hän todella halusi? Myös veneessä mukana ollut ase ja lääkkeet herättävät kysymyksiä. Joihinkin kysymyksiin Bargum tarjoaa vastauksen, mutta ei kaikkiin. 

Bargum kuvaa vähäeleisen kauniisti merta, luontoa ja ihmisten välisiä suhteita. Minimalistinen mysteeri pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Kirja jättää jälkeensä syksyisen haikeuden.

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua.

Inka Nousiainen: Mustarastas

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2019. 73 s. e-kirjana.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4½/5.


Eletään vuotta 1989, kun 17-vuotias Juha lähtee kahden kaverinsa kanssa risteilylle Vaasasta Ruotsiin. Tunnelmaa on kohotettu koko edellinen viikko, vaatteet valittu huolella. Reissulta palaa kotiin vain kaksi poikaa ja Juhan keltainen reppu. Juha on kadonnut.

Alkaa läheisten vuosia kestävä piina. Mitä on tapahtunut? Onko Juha pudonnut laivalta mereen vahingossa, entä jos hän onkin hypännyt tahallaan? Onko joku tehnyt Juhalle jotakin pahaa? Erilaisia skenaarioita on loputtomasti.

Ajan jäsennys muuttuu, on aika ennen katoamista ja aika sen jälkeen. Tapahtumia kertoo Eeva, nyt jo aikuinen pikkusisko. Hän osoittaa sanansa kadonneelle Juhalle:

Kun meren kohtaa ensimmäisen kerran, sen kyllä muistaa. Mä kohtasin meren ensimmäisen kerran kun sun katoamisesta oli kulunut yli vuosi. Mietin sitä nyt kun katson merta ikkunassa. Tuo meri tuossa yhdistyy siihen mereen, jonka mä kohtasin, ja se yhdistyy siihen mereen, johon sä katosit.

Nousiainen kuvaa koskettavasti perheenjäsenten reaktioita. On hetkiä, jolloin sisällä tuntuu kuolleelta, on hetkiä, jolloin itketään kuorossa. Eeva pohtii paljon, miksei mennyt Juhan lähtöaamuna hyvästelemään, vaan vain loikoi sängyllään, kun veli lähti kohtalokkaalle reissulle. Tällaisia kysymyksiä voi kelata läpi tuhansia kertoja, eikä oikeaa vastausta löydy.

Juha katosi risteilyllä, joten merellä on suuri merkitys tarinassa. Onhan meri mitä ilmeisimmin Juhan hauta.

Meren kanssa ei leikitä, se oli selvää. Meri tekee niin kuin tahtoo ja pitää itsellään sen, minkä haluaa. Tuntui huimalta ajatella, millainen voima sillä oli. Ja miten vanha se oli ja miten kauas se jatkui ja mitä kaikkea se syliinsä kätki, sinutkin jossain.

– – –

Onkohan olemassa ketään, joka ei merta katsoessaan ajattelisi vakavia? Ketään, koka ei tuntisi kaipuuta tai jonka ajatukset eivät jotenkin eksyisi äärettömyyteen? 

Kun vuosien kuluttua rannalta löytyy ihmisen leukaluu, toiveet heräävät. Saadaanko vihdoin tietää, mitä Juhalle kävi?

Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on nopealukuinen. Silmäkulmat kostuvat, mutta kurkkua ei kurista. Ehkä tekstin puhekielisyys osaltaan hieman keventää lukukokemusta. Ja onhan tapahtuneesta aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Kertoja ei ole enää vereslihalla, vaikka muistot ovatkin tärkeitä. Aika loiventaa surua, tekee siitä kaipausta.

Kirja pohjautuu Eeva Soivion perhetragediaan. Näyttelijänä työskentelevä Soivio esitti veljen katoamisesta kertovaa monologia pari vuotta sitten näyttämöllä, ja nyt kirjailija Inka Nousiainen on muokannut tarinasta tämän romaanin. Tämä kuvio selvisi minulle vasta lukemisen jälkeen. Lukiessani mietin, kirjoittaako Nousiainen omista kokemuksistaan, koska tarina tuntui alusta asti niin aidolta. Samalla muistelin, että olisin kuullut veljen katoamisesta laivalla ennenkin – varmaankin pari vuotta sitten luin lehdestä Soivion monologista.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi, sillä tarinassa seurataan Eevan varttumista suuren surun kanssa. Meren keskeisen roolin vuoksi kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2019. 6 t 29 min.
Lukija: Sari Haapamäki
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 5/5.

Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Ensimmäinen nainen on hienovireinen historiallinen romaani naisesta, joka on yleensä jäänyt sivurooliin. Sylvi Kekkonen oli kirjailija, äiti ja presidentin puoliso, ja näistä määreistä viimeisin ohjasi hänen elämäänsä eniten. Nyt Sylvi Kekkonen nostetaan päähenkilöksi, pois miehensä varjosta.

Kirja alkaa vuodesta 1966, jolloin Urho Kekkonen on ollut presidenttinä kymmenen vuotta. Pesti on kestänyt paljon pidempään kuin Sylvi ikinä osasi kuvitella. Lukija tietää, että vielä ei olla edes puolivälissä.

Omapäinen Sylvi ajaa ajokortin keski-ikäisenä, ja vapauden hänelle tuo kuningatar Margaretalta lahjaksi saatu Morris Mini. Minillään Sylvi lähtee mökille ja nimenomaan yksin, sillä tilanne vaatii yksinoloa: takana on vaikea kesä, johon mahtuivat muun muassa ystävä Marjaliisan hautajaiset. Suomusjärvellä Katerman kylässä sijaitseva mökki on Sylville turvasatama. Siellä hänen ei tarvitse pelätä mitään. Ja onhan hänellä koira turvanaan.

Muistellen Sylvi käy läpi keskeisiä elämänvaiheitaan. Kohtaamisen, rakastumisen, lasten syntymän, sotavuodet, presidentiksi valinnan. Sylvi osoittaa sanansa menehtyneelle ystävälleen Marjaliisalle. Päiväkirjojen selailu tukee muistelutyötä. Mukana on myös muotokuvaa Sylvistä työstävän taiteilija Essi R.:n näkökulma. Miten syntyykään muotokuva naisesta, joka on ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä?

Sylvi Kekkonen on valtakunnan ensimmäinen nainen, mutta miehensä ainoa hän ei ole. Urho Kekkonen tunnetaan lukuisista naissuhteista, joista myös vaimo on tietoinen. Naissuhteiden lisäksi Urho purkaa stressiään viinalla ja urheilemalla. Puoliso on Sylvin onni ja onnettomuus. Sylvi tietää asemansa olevan vankkumaton sivusuhteista huolimatta, onhan mies uskottavampi poliitikkona, jos tällä on vaimo. Perhe pönkittää valtaa.

Myös kirjailijuuteen liittyy jatkuva epävarmuus ja alemmuuden tunteita. Sylvi epäilee, kutsutaanko hänet kirjailijaesiintymisiin vain puolisonsa vuoksi vai pääseekö hän mukaan omien ansioidensa vuoksi.

Ääni on siis ikääntyneen rouvan, joka on nähnyt miehensä rinnalla kaikenlaista, myös lukuisia pettymyksiä. Kaksospojat Taneli ja Matti ovat jo aikuisia. Sylvi kutsuu Tanelia päiväpojaksi, Mattia yöpojaksi. Ensin mainitusta äidin ei ole tarvinnut kantaa huolta, mutta jälkimmäisestä senkin edestä. Äitiyteen liittyy myös synkkiä sävyjä, sillä Sylvi toivoi kovasti kolmatta lasta, mutta lääkärin kehotuksesta yritykset jätettiin. Vai tuliko kehotus sittenkään lääkäriltä?

Ensimmäinen nainen on taidokas faktan ja fiktion kudelma, jonka päähenkilöstä piirtyy yhtä aikaa vahva ja hauras kuva. Sylville on pedattu rooli, joka on kahlitseva, mutta hän ei tyydy vain siihen.

Kirjan päähenkilö on kirjailija Johanna Venhon fiktiivinen näkemys Sylvistä. Mukana on joukko todellisia historiallisia henkilöitä, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio, Kekkosen rakastajattaret Anita Hallama ja Anne-Marie Snellman sekä kuvanveistäjä Essi Renvall. Tai siis fiktiiviset versiot heistä. Venho on rakentanut henkilöhahmonsa taustatyön avulla: kirjailija on perehtynyt muun muassa presidentin vaimon päiväkirjateksteihin, kirjeisiin ja muuhun aikalaismateriaaliin.

Viimeaikaisista lukukokemuksista kirja toi mieleeni Mila Teräksen Jäljet ja Minna Rytisalon Rouva C:n.

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Turun messuilla koettua

Vietin Turussa jo perinteeksi muodostunutta syksyistä kaupunkiviikonloppua kirjamessujen aikaan viime viikonloppuna. Viihdyin messuhulinassa kaksi päivää, perjantain ja lauantain. Nyt on aika palata hetkeksi messumuistojen pariin. 

Lämpöä ja vilskettä

Turun kirjamessut ovat minulle syksyn odotetuin kirjallisuustapahtuma. Pidän messujen lämpimästä tunnelmasta, ja onhan pienempi messukeskus helpompi hahmottaa ja kulkea kuin jättimäinen vastineensa Pasilassa. Lavalta toiselle pääsee ainakin useimmiten liikkumaan kätevästi, pahimmat ruuhka-ajat ovat tietenkin poikkeus. 

Ohjelmajohtaja Jenni Haukio
tervehtimässä bloggaajia.

Tänä vuonna messuilla vieraili reilut 23 500 kävijää, joten eivät nämäkään messut mitenkään pienimuotoiset ole. Suosituimmat ohjelmanumerot vetävät väkeä paikalle enemmän kuin tiloihin mahtuu. Esimerkiksi avajaisiin eivät kaikki halukkaat mahtuneet, samoin monia haastatteluja jouduin seuraamaan tiiviin ihmismuurin takaa. Tervon ja Loirin keskustelun jätin suosiolla väliin, osin tungoksen vuoksi. Näin kirjanystävän näkökulmasta tämä on tietenkin positiivinen ongelma!

Teatterin pyörteissä

Tänä vuonna messuohjelmassa näkyi merkittävä uudistus: maakohtaisista teemoista on luovuttu ja tilalle ovat tulleet poikkitaiteelliset teemat. Nyt messujen teema oli teatteri, jonka innoittamana lavoilla haastateltiin monipuolisesti dramaturgeja, näyttelijöitä ja muuta teatteriväkeä. 

Jenni Haukio haastatteli Seela Sellaa.

Seela Sella kertoi elämänsä kirjoista, joista yksi keskeisin on Viktor Franklin Ihmisyyden rajalla. Sella on ilmeisen sinnikäs lukija, sillä hän ei kuulemma ole koskaan jättänyt yhtäkään kirjaa kesken! Runot ovat Sellalle rakas kirjallisuuden laji, ja ne myös jäävät helposti mieleen, koska rytmi on runoissa keskeinen tekijä. Keskustelussa Haukio ja Sella nostivat esille, miten maailma muuttuu: räppi on nuorten runoutta.

Nähtiin lavoilla myös pienimuotoisia esityksiäkin, kuten Turun ylioppilasteatterin katkelma Eeva Kilven tekstin pohjalta tehdystä Poltettu oranssi -näytelmästä.

Tähtiä läheltä ja kaukaa

Yksi odotetuimmista kansainvälisistä messuesiintyjistä minulle oli ruotsalainen Jonas Hassen Khemiri. Haastattelussa hän kertoi uusimmasta kirjastaan Isän säännöt, josta hän myös luki katkelmia. Lukuhetki toi kaivattua vaihtelua hektiseen messupäivään. Oli ihana vain kuunnella kirjailijan lukevan omaa tekstiään teoksen alkukielellä. 

Jonas Hassen Khemiri.

Hieman sattumalta jäin kuuntelemaan brittiläistä Ruth Warea, joka on miljoonamyynteihin yltänyt dekkaristi. Hän kertoi, miten sai kehitettyä rakkaasta kirjoitusharrastuksestaan ammatin ja miten arkista elämää myös bestseller-kirjailija viettää. Waren Rouva Westaway on kuollut oli minulle miellyttävä äänikirjakokemus viime talvena, sillä tällaiset psykologiset jännärit kiinnostavat minua enemmän kuin väkivaltakuvaukset. 

Ruth Ware.

Messuilla kuultiin Heli Laaksosta, värikästä Lounais-Suomen murteella runoilevaa sanamaijaa. Laaksoselta on ilmestynyt tänä syksynä uusi aikuisille suunnattu runokirja nimeltään Aurinko. Porkkana. Vesi. monen vuoden tauon jälkeen. Ihailen Laaksosen sanankäyttöä ja messuesiintymisen aikana mietin, että ehkä pitäisi joskus mennä hänen keikalleen, nytkin on kuulemma alkamassa uusi kiertue.

Heli Laaksonen.

Kotimaisen runotaiturin jälkeen sopii siirtyä romaaneja kirjoittavaan kotimaiseen tähtikirjailijaan, Pajtim Statovciin. Hänen haastattelunsa oli sijoitettu aivan liian pienelle lavalle: Kuisti-lavan ympärys oli tupaten täynnä. En aina istumapaikkaa kaipaakaan, ja onneksi äänentoisto toimi niin, että vähän kauemmaskin kuuli Statovcin aatoksia. Aiheena oli luonnollisesti hänen uusin romaaninsa Bolla, jolle veikkaan ja toivon menestystä, kun kirjallisuuspalkintojen ehdokkaita nimetään.

Pajtim Statovci.

Palkintoja ja paneeleja

Kirjamessuilla jaetaan perinteisesti monenlaisia palkintoja. Tänä vuonna iloitsin erityisesti Tuija Takalalle selkokirjallisuuden edistämisestä myönnetystä Seesam-palkinnosta. Opettaja-kirjailija-kirjabloggaaja Tuija on työskennellyt uutterasti selkokielen parissa. Tuija on kirjoittanut useita selkokirjoja ja tuo selkokirjallisuutta esiin myös kirjablogissaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Vielä kerran onnittelut Tuijalle!

Tuija Takala.

Kirjabloggaajissa on myös sometähtiä! Kirsin kirjanurkka -blogia kirjoittava Kirsi Hietanen osallistui somelukutaitoon keskittyneeseen paneeliin yhdessä suosittua Twitter-tiliä pitävän Pekka Saurin, somea tutkivan yliopistonlehtorin Janne Matikaisen ja Mmiisas-kanavaa ylläpitävän Miisa Rotola-Pukkilan kanssa.

Keskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, miten hyvätkin aikeet saattavat kääntyä joskus itseään vastaan, kuten Saurin Rakentava twiittaaja -kohu osoitti. Kirsi toi mainiosti esiin sitä, miten olisi tärkeä miettiä, miten aikuisten somelukutaitoa voitaisiin kehittää – lapset ja nuoret kun oppivat sitä nykyään koulussa, mutta vanhemmat ikäpolvet eivät sellaisessa opetuksessa ole olleet.

Pekka Sauri, Kirsi Hietanen, Janne Matikainen ja Miisa Rotola-Pukkila.

Kiehtovia pohdintoja sisälsi myös Anna-Riikka Carlsonin vetämä keskustelu, jossa valotettiin kirjailijan ja kustantajan suhdetta. Pajtim Statovci, Matti Rönkä ja Tuomas Kyrö jakoivat kokemuksiaan työskentelystä kustantajan kanssa. Mieleeni jäivät Röngän toiveet kustantajan panostuksesta kirjan markkinointiin ja Statovcin kaipuu ajatuksia haastaviin kommentteihin – ne vievät kirjoittamista eteenpäin.

Anna-Riikka Carlson, Pajtim Statovci, Matti Rönkä ja Tuomas Kyrö.

Iltaohjelmaa

Messupäivien jälkeen jalat huutelivat jo hotellia, mutta perjantai-iltana päätin osallistua uuden kokemuksen perässä kirjalliseen ohjelmaan muutaman bloggaajakollegan kanssa. Suuntasimme kohti ylväässä iltavalaistuksessa kylpevää Tuomiokirkkoa...

Uskonnottomana en kovin usein vieraile kirkoissa, mutta kirjailijoiden kuunteleminen oli hyvä syy tehdä poikkeus. 

Lukuillassa kuultiin vuoroin Bachia sellolla ja kirjailijoita, jotka lukivat joko omia tekstejään tai lainamateriaalia. Erityisesti mieleeni jäi Heidi Köngäksen lukemat otteet uudesta Mirjami-romaanistaan. Köngäksen luentaa oli ilo kuunnella. Miljöö toi kaikkien esityksiin arvokkuutta ja mahtipontisuutta, mutta kaikuvassa tilassa äänet myös välillä puuroutuivat.

Kohti ensi vuotta

Turun tunnelmasta voi huumaantua jälleen ensi vuonna lokakuun alussa 2.–4.10.2020. Tuolloin pääteema on musiikki. Jos ja kun toivottavasti pääsen viettämään Turku-viikonloppua myös ensi vuonna, niin aion pakata mukaan uuden kameran. Huomaan, että aika on tehnyt tehtävänsä vanhan puhelimeni kanssa, kun kuvat ovat paikoin niin sumuisia ja rakeisia.

Lämmin kiitos messujen järjestäjille bloggaajapassista! Oli ilo olla mukana!