 |
| Kansi: Johanna Bruun. |
Otava 2019. 332 s.
Kjell Westön kirjeiden suom. Laura Beck.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.
Viime syksynä ilmestynyt Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtokirja 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä on kulkenut mukanani pidempään kuin kirjat yleensä, syyskuusta tähän päivään. Aloin lukea kirjaa eräänä unettomana yönä mökillä pian sen ilmestymisen jälkeen ja suunnittelin lukevani ajatuksia herättävän teoksen loppuun, kunhan minulla olisi aikaa oikeasti uppoutua. Kiire ei sovi tällaisen pohdiskelevan teoksen lukukaveriksi. Pimenevä syksy vaihtui lumettomaksi talveksi ja vuosikymmenkin seuraavaksi. Työni kirjastossa loppuivat, ja matkustin Espanjaan tammikuuksi. Vihdoin oli aikaa.
Syksyn messuilla en ehtinyt kuuntelemaan kirjailijakaksikkoa ja tähän kirjaan liittyviä haastatteluja, mutta pääsin paikkaamaan tilannetta keskiviikkoiltana Ison Omenan kirjastossa, jossa kirjailijat olivat Magnus Weckströmin haastateltavina. Kirjailijoilla on takanaan pitkä yhteiskiertue, ja he ovat selvästi hitsautuneet yhteen esiintyjinä. Keskustelu eteni vaivattomasti kahdella kielellä.Kustantajan aloitteesta käynnistyneen kirjeenvaihdon aikana kahden eri sukupolven kirjailijat lähenevät ja lopulta ystävystyvät. Kirjeet ovat aluksi tutustumista ja sävyltään tunnustelevia, pikkuhiljaa he uskaltavat haastaakin toisiaan. Kirjeet ovat melko pitkiä, jos vertaa vaikka vastikään ilmestyneeseen Röngän ja Tammisen kirjeenvaihtokirjaan. Ehkä on ollut helpompi varata harvempia ja pidempiä kirjoitussessioita kuin kirjoittaa useammin ja lyhyesti, molemmilla kun on tietysti omat kiireensä.
Yhdessä kirjeessä siirrytään jouhevasti aiheesta toiseen, ja aiheiden kirjo tosiaan on melkoinen. Pienen mittakaavan asioista hypätään pelotta maailmaa syleileviin teemoihin, eikä vaikeista aiheista vaieta. Pohdittavaa riittää isyydestä ilmastonmuutokseen ja mökkeilystä metoohon. Muistojen ja muistamisen tematiikkaa kiehtoo molempia, samoin heitä yhdistää rakkaus kieliimme, suomeen ja ruotsiin.
Yhteisestä ammatista on tietenkin paljon sanottavaa, siitä miten kirjoittamisen tavoissa ja urapoluissa on yhteneväisyyksiä ja eroja. Kirjeiden välityksellä kirjailijat myös keskustelevat saamastaan kritiikistä. Kirjaston tilaisuudessa kirjailijat hieman harmittelivat sitä, miten paljon kirjeissä käyty kritiikkikeskustelu on saanut sijaa kirjan arvosteluissa, vaikka kirjeissä se on vain yksi monista aiheista. Kriitikot ovat (ymmärrettävästi) halunneet puolustaa kantojaan. Taiteilija kun ei perinteisesti saisi kommentoida saamaansa kritiikkiä, se on tabu.
Bloggaajana kritiikkiaihe kiinnostaa, joten joudun tarttumaan siihen minäkin. Minulla ei ole tarvetta puolustella, vaan aiheen kiinnostava puoli on juuri se yleensä vaiennettu kirjailijan kokemus.
Suomessa kritiikin ääni on keskittynyt, ja viime aikoina on puhuttu paljon kritiikin määrästä ja laadusta. Kirjaston illassa Westö kommentoi aihetta muistuttamalla, että esimerkiksi Tukholmassa on neljä isoa lehteä, jotka julkaisevat painoarvoltaan merkittäviä kritiikkejä. Valta on hajaantuneempi kuin meillä, ja eri näkökannat pääsevät esiin. Yksi teilaus ei vielä tarkoita alamäkeä kirjamyynnille.
Molemmilla kirjailijoilla on laaja tuotanto – ja kokemuksia murska-arvioista lehtikritiikin muodossa. Itkonen kuvaa yhdessä kirjeessään tuntemuksiaan näin:
Mutta totuus on, että Perhosten vastaanotto veti aivoni solmuun, josta edelleen yritän niitä aukoa. Kun yritän edes miettiä mahdollista romaania, muistan tiettyjä arvosteluista mieleeni tarttuneita lauseita, ja nämä lauseet imevät minusta kaiken tarmon ja tulevat mielikuvitukseni tielle. Mitä vittua, minä ajattelen, miksi edes yrittää.
Kriitikon sanat jättävät jälkensä Itkosenkin kaltaiseen, pitkähkön uran tehneeseen kirjailijaan. Tylytyksestä ei välttämättä selviä pitkään aikaan, pahimmillaan se hankaloittaa työn jatkamista. Tuntuu epäreilulta, että kriitikon muutamassa tunnissa kirjoittama arvio voi lytätä kirjailijan monen vuoden työn. Ymmärrän turhautumisen, varsinkin jos kritiikki tuntuu hutaisten tehdyltä ja muusta kuin kirjan ansioista tai puutteista ponnistavalta.
Kritiikkikeskustelu koskettaa myös bloggaajaa, vaikka pienellä kirjablogilla ei ole kuin kourallinen lukijoita. Blogini alkuvuosina en ajatellut, että kukaan kirjailija ikinä eksyisi blogiini, enkä edes osannut ajatella kirjoittamiseni vaikutuksia. Nykyään olen blogien asemasta tietoinen ja harkitsen tarkemmin, mitä kirjoitan. Tätä nykyä jätän herkemmin kesken mielestäni huonot kirjat, mutta toisaalta pelkkä kehuminenkaan ei olisi uskottavaa. Välillä sanojen asetteleminen on vaikeaa. Yritän pitää ohjenuoranani sitä, että tehtäväni on innostaa ihmisiä lukemaan ja kirjoittaa erityisesti hyvistä kirjoista.
Tämä teksti tahtoo venyä jo nyt liian pitkäksi, silti vielä muutama sananen. Kirjeenvaihtokirja muistutti minua siitä, että kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta silti toisen kantaa voi ainakin yrittää ymmärtää. Kirjailijat eivät mitenkään myötäile toisiaan, vaan uskaltavat olla eri mieltä keskenään. Minäkään en aina ollut samaa mieltä kaikesta kirjoittajien kanssa, ja silti kirjaa oli mielenkiintoista lukea.
Kirjaston kirjailta huipentui yllätysohjelmanumeroon: haastattelija Weckstömin aloitteesta kirjailtaan yhdistettiin musiikkia! Kirjailijat ja muutama kirjaston henkilökunnan jäsen esittivät iltaa varten tehdyn kappaleen. Jos kuulin (ja muistan) oikein, sen tekemiseen olivat osallistuneet koko kolmikko Weckström, Westö ja Itkonen. Melankolinen musiikkinumero kokosi hyvin kirjan ja kirjakeskustelun langat yhteen, kaksikielisenä tietenkin. Kotimatkalla mietin, miten suuri ilo on, että omassa kotikaupungissa on maailman paras kirjasto!
 |
| Haastattelija Weckström, kirjastolainen rummuissa ja kirjailijat. Basisti on jossakin Westön selän takana. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti