Suoraa puhetta rahasta – Milja Sarkola: Pääomani

Kansi: Tom Backström.

Teos 2020. 168 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Teatteriohjaajana tunnetuksi tullut Milja Sarkola tarttuu esikoisromaanissaan Pääomani usein vaiettuun aiheeseen, rahaan. Sarkolan äidinkieli on ruotsi, mutta hän on kirjoittanut romaaninsa, mielenkiintoista kyllä, ensin suomeksi. Kirjan pohjalta hän on muokannut samannimisen näytelmän Q-teatterille.

Romaanin minäkertoja ja päähenkilö Cecilia on nelikymppinen teatteriohjaaja ja kirjailija, joka suhtautuu pakkomielteisesti rahaan. Kulttuurityöntekijän leipä on murusina maailmalla, ja nainen päätyy ostamaan kalliin asunnon varakkaan isänsä avulla. Suomenruotsalaisella suvulla on vanhaa rahaa, mutta siitä ei tunnu soveliaalta puhua. Halu pärjätä omillaan on kova.

Teatterityössään menestyneellä Cecilialla on siis paitsi taiteellista pääomaa, myös varallisuutta. Lisäksi naisen pääomaksi voi laskea monipuolisen kielitaidon. Suomenkielisessä kirjassa on pitkiä jaksoja ruotsiksi ja englanniksi, riippuen siitä, kenen kanssa Cecilia kommunikoi. Jos lukijalla ei ole tätä samaa kielipääomaa, jää paljon ymmärtämättä.

Naisen päiväkirjan sivut täyttyvät laskelmista: Kuinka paljon säästötilillä on rahaa? Mikä on tuottoprosentti? Entä asuntolainan tilanne? Laskeminen ja mittaaminen auttavat minäkertojaa pitämään langat käsissään. Turvallisuudentunnetta saa lisättyä ostamalla vakuutuksia ja säästöosuuksia. Työtilanne ja ihmissuhteet ovat epävarmoja, mutta numerot eivät petä.

Maksoimme asunnostamme 6 130 euroa per neliömetri. Se on vain 14 neliömetriä isompi kuin meidän edellinen asuntomme mutta minusta se vaikuttaa isommalta. Päätän mitata ja tarkistaa. Olen kuullut, että joissain vanhemmissa kerrostaloissa osakkeiden neliömetreihin ei ole laskettu komerojen pinta-aloja mukaan, ja siksi vanhempien talojen asunnot voivat todellisuudessa olla huomattavasti isompia kuin yhtiöjärjestyksessä on ilmoitettu. 

Cecilian laskelmallisuus ulottuu myös ihmissuhteisiin. Sosiaaliset suhteet ovat monelta osin vaihtokauppaa, mutta toisista hyötyminen suunnitelmallisesti ja sen esille tuominen luovat viileää, jopa kylmää vaikutelmaa. Suhde omaan poikaan ja mieheen kuvastuvat etäisinä.

Cecilia tuntee itsensä usein vääränlaiseksi alallaan. Taiteilijathan perinteisesti eivät saisi piitata rahasta, vaan työtä tehdään kutsumuksesta. Romanttisia mielikuvia taiteilijaelämästä elää varmasti yhden jos toisen ajatuksissa, mutta kukapa oikeasti haluaisi koko uransa elää kädestä suuhun? Vaikka tuntisi luomisen paloa, niin rahan puute vaikeuttaa elämää ja tilin tyhjeneminen stressaa.

Pääomani on varsin ajankohtainen kirja. Kirjailijoiden toimeentulosta olen lukenut viime aikoina paljon, teatterimaailma on minulle vieraampi. Raha puhuttaa kirja-alalla, kun äänikirjojen suosio kasvaa ja kirjojen elinkaari kauppojen hyllyllä lyhenee. Nyt koronakeväänä esiintymiset on peruttu ja kulttuurialan väki laajasti ilman työtä.

Sarkolan omaääninen esikoinen purkaa taiteilijamyyttiä ja nostaa esiin taiteilijoiden toimeentulon ongelmakohtia. Realismi puree ja kylmyys vetää vakavaksi. Nopealukuinen kirja jättää pohdittavaa ja sulateltavaa pitkäksi aikaa viimeisen sivun jälkeen.

Helmet 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera.

Sattumusten spiraalissa – Paul Auster: Leviatan

Kansi: Hannele E. Vanha-aho.

Tammi 1994. 265 s.
Alkuteos: Leviathan (1992).
Suom. Jukka Jääskeläinen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: Ostin käytettynä.


Koronakevät on sulkenut kirjastot, joten olen alkanut etsiä luettavaa omista hyllyistäni ja e-kirjoista. Vaikka tilanne on harmillinen, haluan nähdä siinä jotain hyvääkin: nyt on aikaa lukea myös vuosikausia omassa hyllyssä lukuvuoroaan odottaneita kirjoja. Ja niitähän riittää! Ensimmäisenä katseeni kohdistui Paul Austeriin, jonka lukemisesta olen pitänyt aivan liian monta vuotta taukoa.

Leviatanista en tiennyt etukäteen mitään, tosin hyvin pian tunnistin siinä austermaisia piirteitä. Minäkertoja on Austeria muistuttava keski-ikäinen kirjailijamies Peter Aaron, joka on joutunut kummallisen tapahtumaketjun osapuoleksi. Mukana on ihmissuhdesotkuja, mielikuvituksellisia sattumuksia – ja tietenkin palasia Austerin omasta elämästä, kuten päähenkilön ammatti ja puoliso Iris (vrt. Siri), joka on metri kahdeksankymmentä pitkä nainen, jolla oli hienostuneet skandinaavin kasvot ja syvimmät, iloisimmat siniset silmät mitä taivaan ja helvetin väliltä löytyy.

Alussa kirjailija Peter Aaron saa kuulla, että hänen ystävänsä Ben Sachs on kuollut. Mies on räjäyttänyt itsensä tienvarressa. Erikoinen tapaus saa Aaronin kelaamaan ajassa taaksepäin, siihen hetkeen, kun hän tapasi Sachsin ensi kertaa. Miten ihmeessä Sachs on päätynyt tuollaiseen tekoon?

Aaron alkaa kirjoittaa tätä käsillä olevaa kirjaa selventääkseen tapahtumien kulkua. Hän kertaa Sachsin elämää, johon myös hänen omansa kietoutuu. Hyvässä ja pahassa. Miesten ystävyys on lujaa tekoa, mutta siinäkin on kipupisteensä. Myös Sachs oli kirjailija, ja Aaron antaa tälle kirjalleen nimen Leviatan kunnioittaakseen Sachsin samannimistä kesken jäänyttä teosta.

Paul Auster on yksi lempikirjailijoistani, koska pidän hänen tavastaan kuljettaa juonta ja käsitellä teoksissaan kirjailijuutta ja elämän mysteerejä. Monet tasot mahdollistavat monipolvisia tulkintoja, mutta aivan ongelmaton suhteeni kirjailijaan ei ole. Leviatanissa hiersivät naishahmot, ja välillä meinasin tukehtua sivuilta uhkuvaan testosteroniin:

Totesin etten ollut yksiavioinen. Tutustumisen arvoitus kiehtoi liikaa, viettelyn draama hurmasi liikaa ja uusien vartaloiden jännittävyys oli liian himottava, enkä pysynyt ajan mittaan luotettavana. Sellaista järkeilyä ainakin käytin silloin, ja se toimi tehokkaana sumuverhona aivojeni ja sydämeni välillä, haarojeni ja älyni välillä. Enhän totta puhuen tajunnut ensinkään mitä puuhailin. Olin menettänyt otteen itseeni ja nussin samasta syystä kuin eräät miehen juovat: hukuttaakseni surut, turruttaakseni aistit ja unohtaakseni oman itseni. Minusta oli tullut homo erectus, amokjuoksuun sortunut pakanafallos. Ennen pitkää olin sekaantunut moneen suhteeseen yhtaikaa, pallottelin tyttöystäviä kuin vanhuudenhöperö jonglööri, pompin vuoteesta toiseen yhtä nopeasti kuin kuu vaihtaa muotoaan.

Melkoista tykitystä, joka kieltämättä kuvailee elävästi päähenkilön silloista elämäntilannetta. Eivät naiset toki Leviatanissa aivan kertakäyttökamaa ole, mutta miesten tarinaa tässä kerrotaan ja sen mukaisesti maailma on miehinen. Päähenkilö hämmästelee naisten vahvoja ratkaisuja ja esimerkiksi sitä, että Iris valmistelee väitöskirjaa. Onpa Iris jopa lukenut enemmän kirjoja kuin Peter, mikä ihmetyksen aihe!

Pienistä hiertymistä huolimatta viihdyin Leviatanin parissa. Lukijana kaipasin uutuuskirjojen väliin jotakin tuttua ja tunnistettavaa näinä epävarmoina aikoina. Austeriin tarttuessani saatoin luottaa siihen, että välillä poukkoilevasti tapahtumien kulkua selvittävä kertoja saa pidettyä homman kasassa. Ei tarvinnut hermostua, vaikka punainen lanka ajoittain katosi lukijan näkyvistä. Lopulta kertojalla on kädessään koko punaisena hohtava lankakerä ja lukijana myhäilin tyytyväisenä.

Helmet 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli.

Vihan ja sukusalaisuuksien jäljillä – Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Kansi: Sigge Eklund.

Nemo 2020. 277 s.
Alkuteos: Bränn alla mina brev (2018).
Suomentaja: Jaana Nikula.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ruotsalainen Alex Schulman on noussut kotimaassaan yhdeksi tunnetuimmista nykykirjailijoista. Myös podcast-juontajana tunnettu Schulman on käsitellyt romaaneissaan lähipiiriään: kirjat kertovat äidistä, isästä, vaimosta. Schulmanin kolmesta aiemmasta kirjasta on suomennettu vain Unohda minut, joka kertoo Schulmanin äidin alkoholismista ja sen vaikutuksista perheeseen.

Schulmanin kirjat ovat herättäneet erityistä mielenkiintoa mediassa, koska hänen on niin kutsuttu toisen polven julkkis: kirjailijan perheenjäsenet ovat julkisuudessa monella tapaa esillä olleita persoonia, niin hänen isänsä Allan ja äitinsä Lisette kuin vaimonsa Amanda. Kaikki he ovat saaneet oman kirjansa, ja nyt keskiöön pääsee Alexin isoäiti Karin, jonka kuva on kirjan kannessa.

Polta nämä kirjeet on kirjailijan tutkimusmatka omaan sukuunsa ja sen pimeisiin kohtiin. Nyt keski-ikäinen Alex on kahden lapsen isä, joka yhtäkkiä ymmärtää vaimonsa ja lapsiensa pelkäävän häntä. Hän ei ole koskaan lyönyt perheenjäseniään, mutta raivo ottaa välillä vallan. Huomio kouraisee syvältä ja saa kysymään, mistä hänen hallitsemattomat tunteenpurkauksensa johtuvat.

Kun terapeutti kehottaa Alexia hahmottelemaan omaa sukupuutaan ja sukulaisten keskinäisiä välejä, kaava alkaa kirkastua: vihanpito ja raivoaminen ovat äidinpuoleiselle suvulle ominaista käytöstä ja sen alullepanija näyttää olevan Alexin isoisä, Sven Stolpe.

Kirja etenee kolmessa aikatasossa. Nykyhetken Alex tekee selvitystyötä ja yhdistelee asioita. 1980-luvulle sijoittuvat luvut kuvaavat pikku-Alexin kokemuksia isovanhempien luona. Mummolassa vapaa-aikaa viettänyt poika tiesi tarkkaan, mitä sai ja mitä ei saanut tehdä, jotta isoisä ei raivostuisi. Pahinta oli parkuminen, se oli ehdottomasti kielletty. Isoisä paukutti patteria kävelykepillään, kun halusi isoäidin paikalle. Isoäiti totteli säpsähdellen.

1930-luvun taso avaa kohtalokasta kolmiodraamaa, jonka osallisina ovat Alexin isovanhemmat ja Olof Lagercrantz. Kesä kirjailijoille tarkoitetussa täyshoitolassa saa kielletyn rakkauden roihahtamaan isoäiti Karinin ja Olofin välillä. Vaaran tuntu on käsin kosketeltavaa, eikä dramaattisilta käänteiltä vältytä. Alex on löytänyt vihan alkulähteelle.

Stolpen ja Lagercrantzin vihanpito jatkui heidän kuolemaansa saakka. Koska he molemmat olivat kirjailijoita ja kirjallisuuskriitikkoja, heidän tulikivenkatkuista sananvaihtoaan saattoi seurata lehtien palstoilta. Molemmilla keskeinen, läpi tuotannon toistuva motiivi on Karin. Lagercrantz kuvaa teoksissaan elämänsä rakkautta ruusuna, aviomiehen teksteissä nainen on aina paatunut petturi, syntinen ja likainen olento.

Mutta minkälainen oli nainen, joka inspiroi kahta merkittävää kirjailijaa vuosikymmenet? On selvää, että Karin on moniulotteisempi kuin hänelle tarjotut madonnan ja huoran roolit. Schulman tekee isoäidistään ja hänen ratkaisuistaan oman tulkintansa, joka pohjautuu lukuisiin päiväkirjoihin ja kirjeisiin.

Schulman kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Niinkin perinteinen tarina-asetelma kuin kolmiodraama imaisee mukaansa – vaikka lopputuloksen tietää ennalta. Schulman antaa äänen vuosikymmeniä vaiennetulle isoäidille.

Helmet 2020: 42. Kirjassa on isovanhempia.

Kirjoja ulapalta – merellinen lukuhaaste 2020

Merellinen lukuhaaste Kirjoja ulapalta on jälleen täällä! Haasteen on tarkoitus inspiroida osallistujia tarttumaan meriaiheisiin kirjoihin. Haaste käynnistyy nyt kolmatta kertaa, ja edellisten vuosien perusteella veikkaan, että luvassa on sukelluksia synkkiin syvyyksiin ja leppoisaa kelluntaa kepeiden kertomusten aalloilla. Ja kaikkea siltä väliltä, sillä meritarinoista on moneksi.

Haasteaika kestää keväästä syksyyn ja mukailee veneily- ja mökkeilykautta. Haaste alkaa tänään 1.4. ja päättyy 31.10.2020.

Haasteeseen voi osallistua lukemalla kirjan tai kirjoja, joissa meri on keskeisessä roolissa. Mukaan voi tulla lukemalla romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia, sarjakuvateoksia, näytelmiä tai tietokirjoja. Määrän voi valita itse: yhdellä kirjalla voi osallistua, eikä ylärajaa ole.

Tässä postauksessa olevaa haastelogoa saa käyttää vapaasti.

Haasteen päätyttyä arvon yllätyspalkinnon kaikkien osallistujien kesken seuraavasti: yhdestä luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen. Jo siis yhdellä kirjalla pääsee mukaan arvontaan.

Tässä tarkemmat osallistumisohjeet:

1. Ilmoita osallistumisestasi tämän tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoittautumiselle ei ole takarajaa.
2. Lue sinulle sopiva määrä haasteeseen soveltuvia kirjoja ja kirjoita niistä blogiisi 31.10.2020 mennessä. Voit käyttää postauksissasi haasteen kuvaa ja somessa tunnistetta #kirjojaulapalta.
3. Jos sinulla ei ole omaa blogia, voit osallistua haasteeseen somessa. Silloin korvaat bloggaamisen somepäivityksellä eli kirjoittamalla kirjasta ja lukukokemuksestasi haluamallasi tavalla Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa haasteen tunnistetta #kirjojaulapalta käyttäen 31.10.2020 mennessä.
4. Julkaisen haasteen koontipostauksen 31.10.2020. Osallistujilla on 3.11. saakka aikaa kuitata haasteen suoritus tuon tekstin kommenttilaatikossa. Ilmoita, kuinka monta kirjaa olet haasteeseen lukenut, jotta tiedän, ketkä ovat saaneet haasteen valmiiksi. Bloggaajat voivat halutessaan tehdä koostepostauksen haastekirjoista ja ilmoittaa linkin.
5. Keskiviikkona 4.11. julkaisen yhteenvedon haasteesta ja arvonnan voittajan.

Tervetuloa mukaan – tutustutaan yhdessä merikirjoihin! 

Alla on päivittyvä lista haasteeseen sopivia kirjoja. Listalla on kaikki aiempien vuosien osallistujien haastekirjat ja muita lukuvinkkejä.

Meriaiheisia kirjoja

Dekkareita

Ann Cleeves: Mykkä vesi
Clive Cussler: Merenpinta nousee

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Otto Hyyrynen: Murtumispiste

M. J. McGrath: Jään muisti

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Ann Rosman: Sukellus Syvyyksiin

Pauliina Susi: Seireeni

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Kauhukirjoja

Mats Strandberg: Risteily

Romaaneja, novelleja

Johan Bargum: Syyspurjehdus
Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (sis. 5 kirjaa)
John Boyne: Kapina laivalla
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Johanna Holmström: Sielujen saari
Khaled Hosseini: Meren rukous
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Olli Jalonen: Merenpeitto
Olli Jalonen: Taivaanpallo
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Milla Keränen: Kapteeni
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Tapio Koivukari: Luodetuulen maa (Saaristolaistrilogia #1)
Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat (Saaristolaistrilogia #2)
Tapio Koivukari: Sumun lokikirja (Saaristolaistrilogia #3)
Marianna Kurtto: Tristania
Leena Lander: Tummien perhosten koti
Nam Le: Merimatka
Ursula Le Guin: Maameren tarinat 1–3
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna
Ulla-Lena Lundberg: Leo
Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa
Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan
Maja Lunde: Sininen
Henning Mankell: Syvyys
Yann Martel: Piin elämä
Pirjo Mellanen: Hemskäriin, verkot on laskettava
Herman Melville: Billy Budd
Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas

Helen Moster: Hylky
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Iris Murdoch: Meri, meri
Inka Nousiainen: Mustarastas
Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa 

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Annie Proulx: Laivauutisia
Eira Pättikangas: Meri sininen kuin taivas
Pirkko Saisio: Lokikirja
Sally Salminen: Katrina
Sjón: Argon lastu

Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu
Nicholas Sparks: Viesti mereltä
Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja. Romaani seikkailja Seppo Murajasta
Pete Suhonen: Poikani ja meri
Lars Sund: Onnellinen pieni saari
Petri Tamminen: Meriromaani
Katja Törmänen: Karhun morsian
Ina Westman: Henkien saari
Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille : novelleja merestä ja rakkaudesta
Janina Örtendahl: Under glittrande yta

Runoja

Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton
Viljo Kajava: Hyvä on meri
Helena Kallio: Kalarakastaja

Anna-Mari Kaskinen: Meren laulua kuuntelen
Anna-Mari Kaskinen: Runomeri: runoja suuresta merestä ja maailman rannoilta
Jaan Kaplinski: Sama meri kaikissa meissä
Hannu Mäkelä: Musta on meri
Pablo Neruda: Maremoto
Amos Oz: Meri on sama
Kirsti Simonsuuri: Meri, ei mikään maa
Göran Sonnevi: Valtameri
Elina Vaara: Lokikirja: laivan ja meren poljennoin

Sarjakuvia

Hergé: Rakham Punaisen aarre

Hergé: Seikkailu punaisella merellä
Hergé: Yksisarvisen salaisuus

Tietokirjoja

Daniel Besace: Valtameri
Eskil Engdal & Kjetil Sæter: Salakalastajien jäljillä
Pamela Eriksson & Ulla-Lena Lundberg: Herttuatar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina
Monika Fagerholm: Meri: neljä lyyristä esseetä

Thor Heyerdahl: Kon-Tiki: lautalla yli Tyynenmeren
Tove Jansson: Haru, eräs saari
Liisa Kallio: Liisan meri: purjevene kesäasuntona
Göran Schildt: Daphnen lokikirja: läntisellä Välimerellä 1949
Morten A. Strøksnes: Merikirja

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja
Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat

Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen

Lastenkirjoja, nuortenkirjoja

Henry Aho: Paluu Uppelukseen

Henry Aho: Tutkimattomilla vesillä

Enid Blyton: Seikkailujen meri

Enid Blyton: Seikkailujen saari
Jenni Erkintalo: Mato ja meri
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kat Falls: Vastavirta
Kat Falls: Veden alla
Filippi - Gamboni: Mikki ja hukkunut meri

Lena Frölander-Ulf: Isä, minä ja meri
Satu Heinola: Mirkka ja meri
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Nina LaCour: Välimatkoja
Astrid Lindgren: Saariston lapset

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

Charlotte Milner: Ihmeellinen meri
Rick Riordan: Salamavaras

Laura Ruohonen: Merimonsterit : kun maailma oli litteä ja meri kuhisi hirviöitä

Annika Thor: Näckrosdammen

Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika