Toden ja illuusion rajamailla – Taina Latvala: Torinon enkeli

Kansi: Emma Virtasalo.

Otava 2021. 330 s.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Taina Latvalan Torinon enkeli kuljettaa lukijan Torinon kaduille ja (naisen) elämän suurten kysymysten äärelle. Minkälaista elämää haluan elää? Mitä saan tai mistä jään paitsi, jos teen nämä valinnat?

Nimettömäksi jäävä naispäähenkilö on kirjailija, joka lähtee Torinoon kirjailijaresidenssiin työstämään näytelmää. Oikeastaan residenssimatka on hyvä tekosyy olla viettämättä joulua kotimaassa. Takanaan naisella on pitkä, eroon päättynyt suhde, jonka kipupisteitä valotetaan takaumin. Keskeiseksi on noussut lapsikysymys, johon nainen ei vieläkään tiedä vastausta.

Jouluisessa Torinossa riittää nähtävää ja residenssiasunnossa kummasteltavaa. Netti ei toimi, puhelimen laturikin reistaa. Residenssissä aiemmin majailleet kirjailijat ovat kuvailleet kohtaamiaan outouksia vieraskirjaan, jota nainen vuokraisännän kielloista huolimatta lukee. Yksi aiemmista asukeista on Karl Ove Knausgård, naisen syvästi ihailema kirjailija. Nukkuapa samassa sängyssä kuin Knausgård!

Kun nainen eräänä päivänä Torinon kadulla kohtaa yksinäisen lapsen ja ottaa tämän luokseen turvaan, alkaa kaikki kieppua kohti tuhoa. Lapsi ei puhu ja tuntuu hajoavan käsiin. Kaiken hoivan ja hellyyden rinnalla kulkevat kauhun elementit. Ei ihme, sillä Torino tunnetaan hyvän ja pahan risteyskohtana, naiselle kerrotaan. 

Torinosta tulee Knausgårdia mukaillen naisen taistelu, vastavoiminaan hänellä ovat kaupungin maagiset voimat ja neljääkymmentä ikävuotta lähestyvään naiseen kohdistuvat paineet. Latvala rakentaa romaaniin moniulotteisen tarinan, joka leikittelee jossakin toden ja illuusion välimaastossa. Jää lukijan tulkittavaksi, mikä on faktaa, mikä fiktiota, mikä naisen mielikuvitusta, mikä todellista.

Torinon enkelissä yhdistyvät vaivattomasti eri tekstilajit ja genret. Mukana on otteita residenssi-isäntä Lorenzon teoksesta Hyvän ja pahan voiman kaupunki ja huoneiston vieraskirjasta. Päähenkilö hakee neuvoa tilanteeseensa Sheila Hetin romaanista Motherhood ja Raamatusta, jota hän käyttää kuin kaikki vastaukset tuntevaa Taskuoraakkelia.

Löysin kirjasta samastuttavaa: kertoja on samanikäinen kuin minä, eivätkä hänen pyörittelemänsä kysymykset ole aivan vieraita. Aluksi mietin, onko kirja jollakin tasolla autofiktiivinen, mutta Latvala onkin kirjoittanut itsensä tarinaan hauskasti entisenä residenssivieraana. Eräänlainen kirjallinen cameorooli! 

Aiemmin olen lukenut Latvalalta romaanit Venetsialaiset ja Välimatka, ja pidän hänen kerrontatyylistään kirja kirjalta enemmän.  

Torinon enkelistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Hemulin kirjahyllyn Henna, Tuijatan Tuija ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

Helmet 2021: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

Siirtolaispojan tie preerian tuntijaksi –JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2021. 467 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Joskus lukijalle käy niin onnekkaasti, että kirjan tarina imaisee maailmaansa pyörteisellä voimalla. Silloin siirtymät fiktiomaailmasta arkielämään vaativat pyristelyä, ja autossa harmittaa, ettei voi lukea pelkääjän paikalla matkapahoinvoinnin vuoksi. Illalla on haikein mielin sammutettava valot, jotta seuraava päivä ei menisi aivan sumussa. Töissä odottaa joka hetki, että pääsisi jo kotiin lukemaan kirjan loppuun. Tällainen lukutornado oli JP Koskisen Haukansilmä. 

Nuori Yrjö-poika muuttaa perheineen Suomen suuriruhtinaskunnasta Amerikkaan, New Yorkiin. Eletään 1860-lukua ja uudessa kotimaassa möyryää sisällissota. Yrjöstä tulee George, isoveli Veikosta William ja perheen sukunimikin vaihtuu Kuurasta Frostiksi. Uusi kotikaupunki Nyy Joork opettaa tulokkaille nopeasti, että tärkeää olisi kehittää oma pisnes, pieniä jobeja on tarjolla myös lapsille. 

Vastoinkäymisiäkin sattuu, mutta maailma on avoinna ja kaikki on mahdollista. Niinpä perhe lähtee kokeilemaan onneaan uudisraivaajina länteen halpojen maaeekkereiden perässä. Perheen ja Georgen elämä mullistuu jälleen, kun intiaanit hyökkäävät perheen tilalle ja vievät Georgen mukanaan. 

Tasangoista tulee Georgen koti, pitkistä taipaleista ratsailla arkea. Hän oppii lukemaan maisemaa, puhumaan intiaanien kieltä ja hiipimään äänettä. Koti-Suomessa opitusta ampumataidosta on hyötyä ja pian intiaanit huomaavat, että pojalla on ilmiömäinen näkö. Hänestä tulee Haukansilmä, myöhemmin myös Mies Jota Hevoset Kuuntelevat. Hevosille George puhuu suomea. 

Myöhemmistä juonenkäänteistä ei parane paljastaa kuin sen verran, että niitä riittää. Koskinen punoo juonta ilkikurisesti: aina kun lukija erehtyy kuvittelemaan, että vuorossa on seesteistä eloa, niin pian jo räsähtää. Taas mennään. 

Haukansilmä on seikkailuromaani, jossa vauhtia ja välienselvittelyjä riittää. Se on myös Georgen kasvutarina – nuori mies selviytyy hämmästyttävistä paikoista, mutta ei ilman kolhuja ja suruja. Vuodet intiaanien parissa muuttavat paitsi häntä itseään, myös perheen suhtautumista poikaansa.

Lisäksi Haukansilmä on historiallinen romaani, joka näyttää Georgen silmin Yhdysvaltojen huiman kehitysvauhdin ja intiaanien elämäntavan väkivaltaisen nujertamisen. George ei voi kuin lohduttomana seurata, miten biisoninmetsästyksellä elävät intiaanit pakotetaan reservaatteihin. Kun pyritään kasvuun ja rikastumiseen, aina joku jää jalkoihin. Tarinaan mahtuu pyrkyreitä, takinkääntäjiä, välistävetäjiä. 

Kirjan kannet suljettuani oloni oli pökertynyt, elin Georgen tarinassa niin vahvasti mukana. Ruudin katku ja epäilyttävästi värähtelevät heinikot saivat kääntämään sivun toisen jälkeen kuin transsissa. Vaikutuin, miten luontevasti Koskinen on nivonut fiktiivisen tarinansa historiallisiin kehyksiin.

Helmet 2021 -haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. Georgen isä on ammatiltaan satulaseppä, joka ei enää nykyään ole kovin yleinen ammatti. Myös muita harvinaisia tai kadonneita ammatteja vilahtelee, kuten intiaaniasiamies ja sirkuksen ampuja. 

Haukansilmän tarina sijoittuu ajallisesti aikaan ennen pari vuotta sitten ilmestynyttä Tulisiipeä, mutta kirjat voi hyvin lukea itsenäisinä teoksina ja missä järjestyksessä haluaa. 

Haukansilmästä ovat kirjoittaneet ainakin Kirsi Kirsin kirjanurkassa ja toimittaja Kai Hirvasnoro Kirjoja hyllystäni -blogissa.

Muutosten viikko lintusaarella – Maisku Myllymäki: Holly

Kansi: Anna Makkonen.

WSOY 2021. 255 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Kirjasyksyn uutuuksista tartuin ensimmäisenä Maisku Myllymäen esikoisromaaniin Holly. Siinä luontotoimittaja Eva matkustaa kaukaiselle saarelle tapaamaan Hollya, saarta asuttavaa naista, joka on havainnut saarellaan harvinaisen linnun, vihermehiläissyöjän. Eva viipyy saarella viikon ja tarkoituksena on saada aikaan lehtijuttu: lukijoita kiinnostaa toimittajaäidin ohjeiden mukaisesti jopa enemmän Hollyn tarina kuin lintu.

Eva katselee ympäristöään biologin silmin. Hänen  silmissään Holly kukoistaa kuin pallohortensia. Teksti vilisee erityisesti lintusanastoa, ja Hollyn talossa, jossa Evakin majoittuu, on jotakin viidakkomaista. Mutta missä luuraa se lintu, joka toi Evan saarelle?

Holly ja Eva ovat kaksi erilaista naista suljetussa miljöössä. Holly on viisissäkymmenissä, Eva 35. Toinen on vaalea, ulottuvainen kuin haikara, toinen taas tumma ja fasaanimaisen pyöreä. Holly on koko ajan jotenkin valtoimenaan, kaftaani liehuu ja kainaloissa on tuuheat pöheiköt. Hollyn nauru on rehevää, häpeilemätöntä, se on yhtä aikaa kaiken paljastavaa ja torjuvaa. Eva on sulkeutuneempi ja varautunut asiallisesti leikatussa polkkatukassaan, kompleksinenkin.

Hollyn aviomies on kuollut nuorena, minkä jälkeen hän erakoitui saarelleen seikkailuvaiheen jälkeen. Evan vierailun aikana saaressa piipahtaa Hollyn entisestä elämästä Roberto, joka avaa Evalle Hollyn taustoja. 

Hollyn tähti teatteritaivaalla on himmennyt, mutta nyt hän työstää artikkelia ohjaajan ja näyttelijän välisestä dynamiikasta. Hollyn suulla kommentoidaan kirjoittamista:

Olen kirjoittanut jo sivutolkulla, kuten näet, mutta en ole löytänyt vielä ydintä, sitä mitä oikeasti haluan sanoa. Minä kirjoitan aina näin, järkyttäviä määriä, kokonaisia romaaneja, ennen kuin tajuan, mistä minun pitäisi oikeasti kirjoittaa, ja ehkä juuri siksi minä vihaan kirjoittamista, se on niin laajaa ja avaraa, se vaatii koko maailman haltuun ottamista, vaikka lopullisessa tekstissä olisikin vain pieni viipale siitä kaikesta.

Saari muuttaa Evaa, jolle himo ja halu olivat saarelle tultaessa vieraita. Tai oikeastaan se on Holly, joka häntä muuttaa, ja osansa on myös jokailtaisilla viinipulloilla. Viikon aikana Evan muodonmuutos etenee ja samalla tunnelma tihenee. 

Myllymäen kirjalliset esikuvat vilahtelevat näkyvinä ja rivien väleissä. Omalaatuinen nainen lintujen keskellä – täytettyjen, elävien, printeissä kukertavien – tuo mieleen Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut. Teoksen motto ”Minusta on vastenmielistä ajatella että minä olen syyllinen ja olen varma että en ole" on peräisin Iris Murdochin Meri, meri -romaanista. Murdochin kirjan kohdalle Holly myös asettaa viinipullon kirjahyllyssä naisten ensimmäisenä iltana. Murdochin romaani nousee myöhemmin keskeiseksi, se on Hollylle eräänlainen peili elämään.

Holly on joka sivullaan nautinnollista ja palkitsevaa luettavaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja samalla siinä on kaikki, mitä tarvitaan. Kirjassa yhdistyvät monet minua kiehtovat elementit: on meri, saari, värikästä henkilökuvausta, kirjallisia viittauksia ja arvoituksellinen tunnelma. Kerronta on yhtä aikaa täyteläistä ja kuulasta, lukijan havaittavaksi on jätetty tasoja ja koukkuja. 

Kirjan lopussa on kirjailijaa inspiroineen kirjallisuuden lähdeluettelo – rakastan tällaisia listauksia, on ihana antaa kirjojen johdattaa toisten kirjojen luo!

Meri on niin vahvasti läsnä, että kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Helmet-haasteessa ujutan Hollyn kohtaan 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi, vaikka keskeisiä henkilöitä on kaksi.

Poimintoja syksyn uutuuksista

Tykkään venyttää syysuutuuksien esittelyä tänne alkusyksyyn, vaikka kustantajien katalogit ovat olleet saatavilla jo useita kuukausia. Kesäkirjat on nyt luettu, kevätuutuudet sulateltu ja arki aluillaan – nyt tuntuu olevan otollinen aika orientoitua alkavaan kirjasesonkiin. Ja sehän on oikeastaan jo alkanut: muutamat tässä jutussa mainitut kirjat ovat ilmestyneet tällä viikolla. 

Voisin helposti koostaa viidenkymmenen kiinnostavan uutuuden listan, mutta pidin käsijarrua päällä ja karsin, karsin, karsin... Jäljelle jäi tällä kertaa 16 kirjaa: 6 kotimaista romaania, 7 käännösromaania, 3 tietokirjaa.

Poimi alta kiinnostavimmat teokset syksyn lukulistallesi! Esittelyni pohjautuvat kustantajien katalogitietoihin.

Kotimainen kauno

JP Koskinen: Haukansilmä (elokuu/Like)

Jo ilmestynyt jatko-osa huikean hienolle Tulisiipi-romaanille, joka ylsi Finlandia-ehdokkaaksi. Haukansilmä kertoo ajasta ennen Tulisiiven tapahtumia, kun Kuuran perhe muuttaa Suomesta Amerikkaan ja yrittää löytää paikkansa sisällissodan jakamassa maassa.

Taina Latvala: Torinon enkeli (elokuu/Otava)

Viehätyin Latvalan edellisen Venetsialaiset-romaanin pahaenteisestä tunnelmasta, joten huomioni oli taattu, kun esittelyteksti lupailee uutuudelle vangitsevaa, intensiivistä tunnelmaa. Kirjailija lähtee Torinoon kirjailijaresidenssiin, takana on ero ja kipeitä äitiyteen liittyviä kysymyksiä. Kirjailija löytää kadulta eksyneen lapsen, mistä alkava tapahtumaketju pakottaa hänet kohtaamaan oman menneisyytensä.

Maisku Myllymäki: Holly (elokuu/WSOY)

Olen seurannut Maiskun matkaa esikoiskirjailijaksi Instagramissa, ja aiemmin hän piti myös mainiota kirjablogia, joten Holly lukeutuu minulla syksyn odotetuimpiin kirjoihin. Hollyssa luontotoimittaja Eva saapuu saarelle harvinaisen lintuhavainnon tehneen Hollyn vieraaksi. Saaressa vietetyn viikon aikana Eva tekee havaintoja linnuista ja luonnosta, mutta myös itsestään.

Matti Rönkä: Surutalo (syyskuu/Gummerus)

Rönkä piti mieleenpainuvan esityksen Masalan kirjaston Dekkariviikoilla pari vuotta sitten, ja siitä lähtien olen halunnut lukea häneltä jotakin. Dekkareita saan harvoin luetuksi, joten iloitsin, kun Rönkä kertoi syysuutuudestaan Gummeruksen etäpressitilaisuudessa. Jukka perii rintamamiestalon ja palaa kotiseudulleen. Talon mukana tulevat remonttivaateet ja muistot. Mies joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä ja ylisukupolvisen häpeän.

Rosa Liksom: Väylä (syyskuu/Like)

Tarina sijoittuu vuoteen 1944 ja Pohjois-Suomeen. Pienen kylän tyttö pakenee Lapin sodan kauhuja mukanaan kotitilansa karja. Perhe on hajonnut, äiti hukassa, elämän ja kuoleman rajalinjana on joki. Vuoden mittaiselta kasvukertomukselta odotan liksomilaista suoruutta, verevää kieltä ja elävää pohjoisen kuvausta. 

Johanna Venho: Syyskirja (syyskuu/WSOY)

Jos minun pitäisi valita syysuutuuksista vain yksi, se olisi Syyskirja. Rakastin Venhon Finlandia-ehdokkaaksikin noussutta romaania Ensimmäinen nainen, joka nosti Sylvi Kekkosen miehensä varjosta eläväksi romaanihenkilöksi. Nyt päähenkilö on Tove Jansson, joten uskallan odottaa suuria! Myös Venhon kirjan syntyä on voinut seurata Instassa.

Käännetty kauno

Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä (elokuu/Siltala)

Romaanien vyöryn keskellä kaipaa välillä jotakin napakkaa. Amerikkalaisen Davisin novellit ovat vähäeleisiä ja niukkojakin, jotkin vain muutaman virkkeen mittaisia. Tarinoita värittävät musta huumori ja surrealismi, ja ne usein paljastavat jotakin ihmisyydestä.

Iris Hanika: Menneisyydenhallintalaitos (elokuu/Siltala)

Saksalainen Hans Frambach työskentelee holokaustin historiaa tallentavassa Menneisyydenhallintalaitoksessa. Mies kantaa harteillaan holokaustin kollektiivista syyllisyyttä, vaikka hän itse ei ole millään tavoin osallinen hirmutekoihin. Voiko menneisyyden kahleista koskaan päästä vapaaksi? Kiinnostuin Hanikan kirjasta, koska sen lupaillaan käsittelevän tuttua ja raskasta aihetta lempeällä ironialla ja huumorilla.

Maria Broberg: Veden varjot (syyskuu/Atena)

Kaikki luulevat, että Nilas-poika on hukkunut Vindeljokeen. Kuluu vuosikymmeniä ennen kuin totuus huuhtoutuu esiin kevättulvaan myötä. 1960-luvulla tapahtunut Nilaksen katoaminen on nykyaikaan kurottavia tarinalinjoja yhdistävä tekijä. Pohjois-Ruotsi, menneisyyden salaisuudet ja jopa kirjan kansi tuovat mieleen alkuvuodesta lukemani Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo, joka on toistaiseksi ollut kirjavuoteni kohokohtia (ja josta en silti vielä ihme kyllä ole blogannut).

Miriam Toews: Naiset puhuvat (syyskuu/S&S)

Tositapahtumista inspiraationsa saanut tarina kertoo kahdeksasta naisesta, jotka kokoontuvat öisin keskustelemaan. He kuuluvat uskonnolliseen yhteisöön, ja nyt on tapahtunut jotakin kauheaa, josta ei voi päästä yli, jota on pakko käsitellä. Miten käy yhteisöelämän? Keskeisiksi teemoiksi nousevat rohkeus ja naisten välinen lojaalius.

Haruki Murakami: Vieterilintukronikka (lokakuu/Tammi)

Mystinen ja koukuttava Murakami ei sivuja säästele! Vieterilintukronikassa on hurjat tuhat sivua, ja se on kustantajan mukaan kirjailijan puhutuin teos. Päähenkilö Toru ajautuu kissan katoamisen vuoksi yliluonnollisia sävyjä saavalle matkalle.

David Foster Wallace: Tennisesseet (lokakuu/Siltala)
Hauskaa, mutta ei koskaan enää hurmasi minut kahdeksan vuotta sitten enkä voi käsittää, miksi en ole lukenut Wallacen sittemmin ilmestyneitä suomennoksia. Korjausliike on paikallaan! Kustantaja lupaa uuden kirjoituskokoelman olevan lukijalle herkkua, vaikka ei tennistä lajina läpikotaisin tuntisikaan.

José Luis Peixoto: Saramago & José (lokakuu/Aviador)

Portugalilaisen Peixoton romaanin idea on kutkuttava: nuori kirjailija José saa tehtäväkseen kirjoittaa elämäkerran kirjailija José Saramagosta, joka on kirjoittanut romaanin José-nimisestä toimistoapulaisesta. Suuren kirjailijan kohtaaminen arveluttaa nuorta Joséta. Mitä jos hän saakaan tehtävänantoa täytettyä, entä jos lopputulos onkin romaani?

Tietokirjat

Annie Ernaux: Vuodet (elokuu/Gummerus)

Ranskalaisen Ernaux'n muistelmateos punoo yhteen hänen omat muistonsa ja ajatuksensa populäärikulttuurin ja historiallisten tapahtumien kanssa. Sotienjälkeistä eurooppalaista elämäntapaa tarkastelevaa ja kritisoivaa teosta on kutsuttu moderniksi klassikoksi, vaikka se ilmestyi vain 13 vuotta sitten.

David Sedaris: Calypso (syyskuu/Art House)

Sedaris on yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja, jolta saamme vihdoin ensimmäisen tekstikokoelman suomeksi. Omaelämäkerrallisten tekstien aihevalikoima on laaja, mutta niitä yhdistää hauska ja koskettava käsittelytapa.

Helen Macdonald: Iltalentoja (lokakuu/Gummerus)

Viisi vuotta sitten Macdonald raivasi tiensä kiinnostavien kirjailijoiden listalleni Helsinki Lit -esiintymisellään ja kirjallaan H niin kuin haukka. Iltalentoja käsittelee ihmisen luontosuhdetta, ilmastonmuutosta ja lajikatoa – luotan, että hän tekee sen tutulla, lämpimän viisaalla äänellään.

* * *

Hyvää kirjasyksyä! Toivotan antoisia lukuhetkiä lempikirjailijoidesi ja uusien tuttavuuksien parissa!