Katsaus vuoteen 2021

Kuluneeseen vuoteen mahtuu monia hetkiä ja asioita, jotka haluan blogata muistiin, sillä olihan vuosi 2021 muutakin kuin rajoituksia, tartuntalukuja ja rokotuksia.

Helmikuussa oli häikäisevää.

Vuosi alkoi muuttopuuhissa. Kerrostaloelämä Espoossa jäi taakse, ja asetuimme Kirkkonummelle. Tämä on ensimmäinen kerta miehelleni ja minulle, kun asumme taajaman ulkopuolella, joten innostamme huolimatta hieman jännitimme, miten viihtyisimme.

Kohta vuosi on kulunut, eikä hyppyä tuntemattomaan ole tarvinnut katua. On ihanan hiljaista, oma rauha. Menemisiä täytyy suunnitella enemmän, kun kaikkialle on matkaa, mutta ei sekään ole ongelma. Bussikin kulkee, ainakin välillä. Tärkeämpää on, että metsään ja hiihtoladulle pääsee kotipihalta.

Keltainen kirjastoni täydentyi
muuton jälkeen uudella tulokkaalla.

Uuteen kotiin muutti myös Keltainen kirjastoni. Aiemmin säilytin sitä mökillä, mutta muuton yhteydessä varasin sille tilaa lukunurkkauksestani. Enää ei tarvitse miettiä, menevätkö aarteeni pilalle kosteassa ja kylmässä. Ja onhan se kiva, että nämä ovat aina saatavilla, mökillä kun ei (yleensä) talvella käydä.

Lopputalven aurinko jo lämmitti terassilla.

Nyt kun koti on rauhallisemmassa ympäristössä, ei täältä ole niin kiire mökille saareen. Kotonakin voi nauttia ulkona lukemisesta, lähteä metsälenkille.

Elli, Hanna Haurun Viimeinen vuosi ja ulkokahvit.

Loppukeväästä jäin kolmeksi kuukaudeksi opintovapaalle tekemään kirjoittamisen aineopintoja, vapaan vietin lähinnä saaressa. Tein draaman ja runouden kurssit sekä laajemman tekstikokonaisuuden, jossa kokeilin historiallisen proosan kirjoittamista. 

Taustatyöhön uppoutuminen oli antoisaa, mutta myös petollista: siihen saa menemään loputtomasti aikaa. Olikin hyvä harjoitella sitä, mitä kaikkea otan tausta-aineistosta mukaan, milloin on paras vain antaa tarinan viedä. 

Lukuhetki huvimajassa.

Varsinkin laajan tekstin kirjoittaminen tarkoitti istumista ja kirjoittamista, ja kun ajatukset kaipasivat lepoa, tein kierroksen puutarhassa. Sieltä löytyy kesällä aina harvennettavaa, perattavaa, poimittavaa. 

Aineopinnoistani puuttuu vielä pari kurssia, jotka toivottavasti ehdin ja jaksan tehdä tulevana vuonna.

Heinäkuussa puutarha jo ihanasti rehottaa.

Kirjoittamisen opiskeluun kuuluu myös lukeminen, koska se ruokkii kieltä. Opiskelu sai janoamaan taitavia romaaneja, ja niiden perässä käväisin kirjastossa useampaan kertaan ihan vain asiakkaana. Saattaa tosin olla, että vierailuillani vähän suoristelin kirjarivejä ja ujutin kirjoja henkilökunta suosittelee -pöydälle.

Fyyrin aikuistenosastoa.

Syksy tarkoitti paluuta kirjaston tiskin toiselle puolelle. Meniere-korvani ei tästä tykännyt, ja huonon alkusyksyn jälkeen aloin tehdä nelipäiväistä työviikkoa. Tähän sisäkorvan sairauteen liittyy esimerkiksi kiertävää huimausta, huonokuuloisuutta ja erilaisia ääniä korvassa. Hurjat huimauskohtaukset ovat nyt rauhoittuneet, mutta tinnitus ja oireiden aiheuttama loputon väsymys eivät ole lähteneet mihinkään. Eivätkä koskaan ehkä lähdekään, näiden kanssa täytyy vain luovia eteenpäin. Samaa tautia sairastava Seela Sella on todennut jotenkin näin "Ei siihen kuole, mutta ei siitä pääse eroon."

Syyssumua aamulenkillä.

Syksyn tunteiden vuoristoradassa oli vuorossa ilon kiljahduksia, kun töissä Fyyrissä pääsimme riemuitsemaan Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnosta. Voitto tarkoitti paljon uusia asiakkaita ja turisteja, vaikka moni varmasti on lykännyt kirjastotalossa vierailua jonnekin tulevaisuuteen koronan vuoksi. 

Näkymä Fyyrin lukuportailta lastenosastolle.

Välivuoden jälkeen suuntasin innoissani syksyisille kirjamessuille. Piipahdin Turun ja Helsingin messuilla useampana päivänä, ja ehdin nähdä ja kokea monenlaista ennen kuin korvani pakotti poistumaan hälinästä. Sitä ei aina uskoisi, mihin kaikkeen yksi sairas korva voi vaikuttaa, mutta viime vuodet ovat opettaneet, että ihan joka asiaan.  

Yleisnäkymää Helsingin messuilta.

Lokakuussa pääsimme vihdoin pitämään ensimmäisen lukupiirin kirjastossa pitkän tauon jälkeen. Osallistujat ja me vetäjät olimme innoissamme: kirjoista keskusteleminen on parasta! Ehdimme kokoontua syksyllä kolmesti, nyt seuraava tammikuun tapaaminen ainakin on jätettävä väliin uusien rajoitusten vuoksi.

Tuolipiiri odottaa lukupiiriläisiä.

Marraskuussa saimme kirjastoon kirjailijavieraita Kirjanummi-viikoille. 

Johanna Venho lukee otteita kirjastaan. 

Johanna Venhon ja Mia Franckin esiintymisiä olin kuuntelemassa, Joel Haahtelan iltana en harmikseni päässyt paikalle.

 

Mia Franck ja Galanterna,
joka on suomennettu nimellä Keikarit.

Joulun alla ilahdutimme kirjaston asiakkaita perinteisillä lahjapaketeilla, joilla on lainausoikeus ja palautusvelvollisuus. Älä luota joulupukkiin, luota kirjastonhoitajaan!

Paketteihin on kääräisty muutama kirjaston kirja,
päällä on vihje sisällöstä.

Noudatin tätä ohjetta myös kotona, ja ostin itse kirjalahjani. 

Täydennystä Keltaiseen kirjastooni:
Yoko Ogawan Muistipoliisi ja Brit Bennettin Mikä meidät erottaa.

Ja loppuun vielä hieman numeroita.

Seuraan lukemistani Goodreasissa, ja saavutin asettamani 80 kirjan vuositavoitteen. Viime vuosina lukemismääräni on osunut tuohon 80 tienoille, joten se on varmaan hyvä tavoite myös alkavalle vuodelle.

Helmet 2021 -lukuhaasteessa on 50 kohtaa, joista viimeisen täytin tänään. Hilkulle meni, ja muutamasta haastekirjasta bloggaaminen jää ensi vuoden puolelle.

Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen järjestin tänä vuonna neljättä kertaa ja sain houkuteltua mukaan seitsemän osallistujaa. Yhdessä keräsimme haasteaikana yhteensä 38 meriaiheista lukukokemusta. Merikirjahaasteesta on tullut jo perinne, jota luultavimmin jatkan tulevana vuonna.

 

* * *

Että sellainen vuosi!

Tammikuussa blogini täyttää 10 vuotta, ja sen kunniaksi olen suunnitellut pientä ulkoasun muutosta. Saa nähdä, ehdinkö toteuttaa sitä vielä juhlapäiväksi vai jääkö se myöhempään ajankohtaan juhlavuonna.

✨Oikein hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni! Toivottavasti uusi vuosi tuo monia antoisia lukukokemuksia!✨

Kolme ässää Ruotsista: Schulman, Smirnoff & Swärd

Kuluneen vuoden aikana luin kolme ruotsalaista romaania, jotka ravistelivat, koskettivat ja saivat iloitsemaan kaunokirjallisuuden voimasta. Nämä kolme ässää, Schulman, Smirnoff ja Swärd, melkein jäivät vaille bloggausta siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus erityisen hyvistä kirjoista on vaikea kirjoittaa. Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi päätin kuitenkin yrittää.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Kansi: Sara R. Acedo.

Nemo 2021. 288 s. 

Alkuteos: Överlevarna. Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Alex Schulman tunnetaan tarkkanäköisenä ja uskaltavana perhesuhteiden kuvaajana, eikä Eloonjääneet tee poikkeusta. Aiemmin lukemani Unohda minut ja Polta nämä kirjeet pohjautuvat Schulmanin omien sukulaisten vaiheisiin, mutta tällä kertaa tarina on kirjailijan kertoman mukaan täysin fiktiivinen. 

Kolme veljestä joutuu pohtimaan keskinäisiä välejään ja suhdettaan vanhempiinsa. Veljekset kerääntyvät mökille, mukana on äidin tuhkauurna. Nykyhetken tarinalinja kerrotaan takaperin, eli alku on kaiken päätepiste. Äidin kuolema vapauttaa muistot, joissa piipahdetaan. 

Kesäpaikkaan kiteytyy paljon perheen dynamiikasta, eivätkä kaikki muistot ole auvoisia. Kun vanhemmat joivat ja vetäytyivät viettämään siestaa viinipäissään, kuulivat pojat lähimetsän kutsun. Oli seikkailuja ja rajojen kokeilemisia, jotka veljekset muistavat jälkikäteen kukin omalla tavallaan. Metsä kätkee myös koko perhettä koskevan salaisuuden. Kirjan nimi Eloonjääneet on monitulkintainen, eikä sitä parane avata tässä tarkemmin.

Helmet 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, sillä Schulman on hurmannut myös monet kollegani.

* * *

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Kansi: Lukas Möllersten.

Tammi 2021. 294 s.

Alkuteos: Jag for ner till bror (2018). Suom. Outi Menna.

Oma arvioni 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta & ostin uutena.

Karin Smirnoffin esikoisteos Lähdin veljen luo aloittaa Jana Kippo -trilogian, ja siinä päähenkilö janakippo palaa synnyinseuduilleen pohjoisruotsalaiseen kylään. Kaksoisveli bror asuttaa sisarusten kotitaloa ja juo itseään hitaasti hengiltä. Kylä on täynnä omalaatuista väkeä, kaikkia puhuttaa erään marian kuolema. 

Jana ajautuu vimmaiseen ja repivään suhteeseen johnin kanssa, joka elää talossaan ilman sähköjä. Jana saa töitä kotihoidosta, asettuu ja tekee samalla tiliä menneisyytensä kanssa. Hiljalleen salaisuuksia keriytyy auki. Smirnoff pelaa koko ajan sillä, mitä lukija tietää tai aavistaa, mikä meneekin toisin. Tarinaan mahtuu monia karuja ja kauheita piirteitä. 

Smirnoffin lauseet ovat lyhyitä, tekstin rytmi on tykittävää. Kirjassa ei ole pilkun pilkkua ja nimetkin kirjoitetaan pienellä ja yhteen pötköön. Tämä "kippokieli" vaatii totuttelua, mutta tukee tarinan maailmaa, näin näistä asioista kuuluukin kertoa. Trilogian kakkososa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi jo kuukauden kuluttua, ja se on minulle yksi tulevan kevään odotetuimmista käännöskirjoista.

Helmet 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä.

* * *

Anne Swärd: Jackie

Kannen kuva: Lorenzo Castore.

Otava 2021. 345 s.

Alkuteos: Jackie (2020). Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Aiemmin olen lukenut Swärdiltä romaanin Kesällä kerran, jonka kirjoitin kertovan mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Samoissa teemoissa pysyttelee Jackie, Swärdin tuore suomennos. 

Eletään 1980-luvun loppua. Päähenkilö, 19-vuotias nuori nainen, nousee junaan tuoreena ylioppilaana. Sydämessä sykkii vapaudenkaipuu, mieli pursuilee taiteilijaunelmia. Halu irrottautua menneestä on suuri, ja hän alkaa kutsua itseään Jackieksi. Junamatkalla Jackie tapaa 10 vuotta vanhemman miehen, ja kiertelyn ja kaartelun jälkeen heille kehkeytyy suhde. Juuri sitä Jackie janoaa.

Suhde kehittyy väkivaltaiseksi. Uhka leijuu ilmassa kauan ennen ensimmäistä lyöntiä, mutta ensimmäisen jälkeen tulee aina se seuraava. Tunnelma on piinaava, tässä ei voi käydä hyvin. Erityisen ahdistavan tarinasta tekee tieto, että se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaani on kuitenkin fiktiota, joten hieman venytän sääntöjä, kun sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. 

Jackie oli niin vaikuttava ja väkevä kirja, että se aiheutti lukujumin. Kärsin siitä nykyisin harvoin, mutta tämän kirjan jälkeen en pystynyt lukemaan pariin viikkoon mitään. 

Japanilaista tunnelmaa: Kawabata, Golden & Natsukawa

Joulukuussa sukelsin japanilaisiin tunnelmiin. Ensin lukupiirimme luki Nobel-voittaja Yasunari Kawabatan Lumen maan, joka sai minut kiinnostumaan geishakulttuurista. Metsästin luettavakseni Arthur Goldenin elokuvaksikin taipuneen Geishan muistelmat, ja vielä jouluviikolla Helmet-haasteen kissa-kohta johdatti kuuntelemaan Natsukawan kirjan Kissa joka suojeli kirjoja. Tässä jutussa esittelen kirjat siinä järjestyksessä, jossa ne luin.

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2012 (1. p. 1958).
Alkuteos: Yukiguni (1947). Suom. Yrjö Kivimies.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Odotukseni olivat lumihuippuisen vuoren korkuiset, kun aloin lukea Kawabata Lumen maata – niin runollinen kirjan nimi, kaunis kansi, nobelisti. Huonostihan tällaisten odotusten kanssa usein käy.

Päähenkilö Shimamura tuntee vetoa lumiseen seutuun, jonka kylpylään hän palaa vuosi vuoden jälkeen uudelleen. Tai oikeastaan se on Komako-niminen geisha, joka miestä vie, vaikka tällä on perhe Tokiossa.

Vuoriston ja lumisen maiseman kuvaukset ovat kauniita, niiden konkretiasta sain kiinni. Lunta sataa metritolkulla, kaduilla se läpi kaivetaan tunneleita liikkumisen helpottamiseksi. On taianomaista, miten jäätyvän lumen ääni tuntui kaikuvan maan sisuksista, samoin ihmisen ja luonnon yhteys tulee hienosti esiin:

Valo liikkui kasvojen poikki niitä valaisematta. Se oli kaukaista, kylmää valoa. Kun sen hieno säde tunkeutui tytön silmäterään, kun silmä ja valo risteytyivät, silmä hohti taianomaisen kauniina fosforipisteenä iltavuoriston meressä.

Kielikuvat ovat välillä jopa hupaisia: hänen kosteat huulensa suipistuivat hauskaksi iilimatorenkaaksi.

Lisäväriä kirjaan tuovat japaninkieliset sanat, tutummat ja vieraammat: kimonot, obit, samisenit, kotatsut. Lukupiirissä geishojen asema herätti vilkasta keskustelua. Nykylukijan silmissä kuvattu geishan rooli yöpalveluksineen tuo mieleen prostituution, vaikka geishat on perinteisesti erotettu jyrkästi ilotytöistä.

Kawabatan kerronta on utuista ja vertauksellista, ja tunsin usein olevani ulkokehällä. Monet lukupiiriläiset jakoivat tunteen: kompurointimme johtui varmaankin pääosin japanilaisen kulttuurin ja kirjallisen perinteen vieraudesta. Takkuamisesta syytän hieman myös käännöstä. Hän oli asemalla odottamassa häntä. Valtaosa Kawabatan teoksista on suomennettu välikielten kautta; tässäkin taustalla ovat englanninnos ja saksannos.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja. Selvitin lukupiiriä varten kirjailijan taustaa, ja kävi ilmi, että Kawabata toimi yliopisto-opettajana ja toimittajana kirjailijanuransa rinnalla. Nobelistin tausta oli surullista luettavaa: hän jäi orvoksi lapsena, isovanhemmatkin kuolivat tämän ollessa teini-ikäinen, ja vaimonsa kanssa he menettivät ainoan lapsensa vauvaikäisenä. Kawabatan kuolemaa on epäilty itsemurhaksi, mutta asiasta ei ole varmuutta.

* * *

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Luin kansipaperittoman kappaleen.

SSKK 1998 (1. p. WSOY 1997)
Alkuteos: Memoirs of a Geisha (1997). Suom. Irmeli Ruuska.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Chiyon lapsuus kalastajakylässä loppuu tylysti, kun isä myy tytön ja hänen siskonsa Kiotoon äidin sairastuttua vakavasti. Kun tyttöjen koskemattomuus on varmistettu, Chiyo päätyy geishataloon eli okiyaan, sisar ilotaloon.

Chiyon etuina ovat kauniit silmät ja nokkeluus, vastuksena samassa okiyassa asuva kateellinen geisha Hatsumomo. Taloa pyörittävät Äiti ja Täti, jotka eivät ole niin sydämellisiä kuin kutsumanimet antaisivat olettaa, vaan bisnesnaisia, joille geishat ovat kauppatavaraa.

Chiyo joutuu ensin työskentelemään palvelijana, kunnes pääsee opiskelemaan tanssia, laulua, samisen-soittimen soittoa ja viihdyttämistä. Vihdoin teini-ikäisenä haave toteutuu, ja hänestä tulee geisha Sayuri. Ensiesiintymisen jälkeen virstanpylväitä ovat mizuage eli neitsyyden menetys eniten tarjoavalle asiakkaalle ja varakkaan dannan eli rahoittajan löytäminen.

Kirjan lukeminen oli kiinnostavaa, mutta kylmäävää. Lapset myydään kuin orjat, heistä tulee geishatalojen omaisuutta, ja he maksavat velkojaan työllään pitkään. Työnä on miesten viihdyttäminen, eikä se aina ole pelkkää saken juontia ja tanssia. Sayuria opastava geisha Mameha sanoo:

Ei kenestäkään tule geishaa siksi, että hänen elämänsä tuottaisi tyydytystä. Meistä tulee geishoja siksi, ettei meillä ole muuta vaihtoehtoa.

Kirjailja Arthur Goldenin kirjoittamisprosessia kohtaan on esitetty kritiikkiä: hän teki kirjaa varten taustahaastatteluja ja tuli kirjassa paljastaneeksi liikaa, niin että lähde paljastui. Tuo geishalähde oli Mineko Iwasaki, joka nosti Goldenia vastaan oikeusjutun ja joka on sittemmin julkaissut oman vastinekirjansa Geisha of Gion.

Myös Goldenin oikeus kirjoittaa valkoisena länsimaalaisena miehenä japanilaisesta perinteestä ja naisnäkökulmasta on kyseenalaistettu. Kirjan lähtökohdat on hyvä tiedostaa sitä lukiessaan, mutta kuitenkin ajattelen, että kirjailijalla on oikeus eläytyä ja ottaa fiktioonsa vaikutteita muista kulttuureista. Muuten kävisi kirjoittajan tie aika kapeaksi.

Luin kirjaa kuin tarinallista tietokirjaa, geishatietous edellä. Tällä erää tiedonjanoni geisha-aiheeseen on sammutettu, mutta jossakin vaiheessa ajattelin lukea Minna Eväsojan Melkein geishan.

Helmet 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan.

* * *

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

Kansi: Ilja Karsikas.

Tammi 2021. Äänikirjan kesto 5 t 24 min.

Alkuteos: Hon o mamarō to suru neko no hanashi (2017). Suom. Raisa Porrasmaa.
Lukija: Jalmari Savolainen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.



Lukiolaispoika Rintarō on elänyt isoisänsä huomissa, ja nyt isoisän kuolema ajaa pojan elämän kriisiin. Koulu ei maistu, mieluummin hän hoitaa isoisältä jäänyttä kirjakauppaa. Eräänä päivänä kauppaan ilmestyy juovikas ja juonikas kissa, joka vetää Rintarōn seikkailuun.

Kissa johdattaa pojan labyrintteihin, joissa vastuksena on eri tavoin kirjoja kaltoin kohtelevia ihmisiä. Yksi ahmii kirjoja vain ahmimisen vuoksi, yksi lyhentää paksut teokset yhdeksi lauseeksi. Rintarōn neuvokkuus ja syvä rakkaus kirjoja kohtaan auttavat ongelmien ratkaisemisessa.

Kirja käsittelee surua ja ystävyyttä, ja se jättää toiveikkaan olon. Murakami-fanille ja kirjanystävälle maagisen realismin sävyttämä seikkailu oli mieluisaa kuunneltavaa samalla kun neuloin joulupukin konttiin kissasukkia. Sukat tein Lumi Karmitsan Kissimirrit-ohjeella, joka löytyy kirjasta Villit vanttuut & vallattomat villasukat. 

Helmet 2021: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

Lempikirjailijoideni kynästä: Andersson, Auster & Venho

Loppuvuoden pöydän putsaus on käynnissä eli käyn läpi huojuvaa kirjapinoa, jossa monet luetut kirjat ovat odottaneet bloggaamista liian pitkään. 

Kuluneen vuoden aikana olen julkaissut joistakin kirjoista jutut vain Instagramissa, mutta nyt huomaan, että haluan saada ne myös blogin puolelle. Sellaisia ovat esimerkiksi alla esitellyt Austerin ja Venhon kirjat. 

Yhdistävien tekijöiden keksiminen tällaisiin yhteispostauksiin on aina hauskaa: tänään näitä kirjoja yhdistävät niiden tekijät, jotka lukeutuvat lempikirjailijoihini. Myöhemmin viikolla on luvassa muutamia toisenlaisia teemapostauksia. 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa & Seuraavaksi Jätkäsaari

Kannet: Anders Carpelan. Lainasin kirjat kirjastosta.

Hiljaiseloa Meilahdessa. WSOY 2016. 223 s. 

Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016). Suom. Liisa Ryömä.

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Seuraavaksi Jätkäsaari. WSOY 2019. 224 s.

Alkuteos: Busholmen nästa (2019). Suom. Laura Jänisniemi.

Helmet 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Claes Andersson lunasti paikkansa lempikirjailijoideni joukossa viime kesänä. Luin ensin kirjoitusoppaan Luova mieli, sitten omaelämäkerrallisen romaanin Oton elämä ja vielä omaelämäkerran Jokainen sydämeni lyönti. Kirjoitin näistä kolmesta yhteispostauksen ja jatkoin matkaani Anderssonin teosten parissa Oton elämän jatko-osilla Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari. 

Nyt kun näiden romaanien lukemisesta on vierähtänyt jokunen kuukausi, ne ovat sekoittuneet mielessäni yhdeksi. Aluksi Otolla on vielä työhuoneensa Meilahdessa, ja huoneen ikkunasta näkyvä koivu kertoo vuodenaikojen vaihtelusta. Muistot vievät lapsuuteen, vuosiin psykiatrina ja poliitikkona, varhaisiin rakkauksiin, entisiin ystäviin. 

Ottoa vaivaavat suuret kysymykset elämän tarkoituksesta. Lapset ja lapsenlapset muistuttavat elämästä samalla kun kuolema kurkkii jo kulman takana. Ystäviä kuolee, ja Otto kokee eräänlaisen kuoleman nukutuksessa leikkauspöydällä. Ystävän hylkäämäksi tuleminen on myös kuin kuolema. 

Omakotitalo Espoossa vaihtuu kerrostaloon Jätkäsaaressa. Huolet maailmanpolitiikan käänteistä ja siitä, miten digilaitteet vievät ihmisen ajan ja muuttavat vuorovaikutusta, tuovat mieleen Eeva Kilven ajatukset Valkoisessa muistikirjassa.

Anderssonin kerronta pompahtelee ja assosioi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitkään ja monivaiheiseen elämään on mahtunut kaikenlaista, mistä kertoa. Tarinoinnissa on mukana lämpöä, kokemuksen tuomaa viisautta, itseironiaa, leikkisyyttä.

Anderssonin tuotannosta haluan lukea vielä runoja, myös Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Utelias mieli pääsee lukuun jossakin vaiheessa – nyt on kuitenkin pidettävä pientä taukoa Anderssonista. Psykiatrian historia alkoi niin ikään kiinnostaa, joten luulen, että esimerkiksi psykiatri Ilkka Taipaleen muistelma Mielisairaalassa voisi olla lukemisen arvoinen.

* * *

Paul Auster: Timbuktu

Kansi: Eero Heikkinen.

Tammi 1999. 184 s.
Alkuteos: Timbuktu (1999). Suom. Arto Virtanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Timbuktun päähenkilö on koira nimeltään Mr Bones. Sen isäntä on boheemi runoilija Willy, jonka elämänhallinta on vähän niin ja näin. Kun Willystä aika jättää, Mr Bonesin on pärjättävä omillaan. Se ei jää toimettomaksi, vaan etsii itselleen uuden ihmisen. Ja kun tämäkin joutuu luopumaan koirasta, Mr Bones taivaltaa seuraavaan perheeseen. Bonesin silmin tarkastellaan niin katuelämää kuin puitteiltaan täydellistä ydinperhe-elämää.

Kirja on saanut nimensä paikasta, josta Willy puhuu paljon koiralleen. Se on jonkinlainen kuolemanjälkeinen paikka, jossa vielä kerran kohdataan.

Mr Bonesin näkökulmasta kirjoitettu kirja on eräänlainen aikuisten satu. Koiranomistajan on helppo hypätä ajatusleikkiin mukaan: näinhän koira voisi ajatella. Vaikka Auster kirjoittaa koiralle inhimillisiä ajatuksia ja toimintatapoja, sen koiruutta ei unohdeta. Mr Bones ei aina osaa ajatella tekojensa seurauksia, se ei esimerkiksi ymmärrä, että kun vatsa on huonona, pitäisi syödä ja juoda maltillisesti.

Saduissa on tyypillisesti jokin opetus. Timbuktussa se voisi olla, että ulkoiset seikat eivät ole onnen tae tai että hyväntahtoisuus on tärkeämpää kuin maallinen menestys.

Moni muu Austerin kirja on kolahtanut minuun paremmin, vaikka olihan tämä ihan mainio välipalakirja.

Helmet 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

* * *

Johanna Venho: Syyskirja

Kannen maalaus: Rauha Mäkilä.
Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 280 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Johanna Venhon edellinen elämäkertaromaani – tai biofiktio, kuten täsmällisempi termi kuuluu  –Ensimmäinen nainen hurmasi minut ja oli mielestäni vuoden 2019 paras kotimainen romaani. Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta, tällä kertaa fiktiivisen romaanin päähenkilöksi nostettu todellinen historiallinen henkilö on Tove Jansson. 

Syyskirjassa eletään alkusyksyä 1991. Tove Jansson ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilä eli Tooti viettävät rakkaalla Klovharun saarellaan viimeisiä hetkiä. On tullut aika luopua saaresta. Kaksi vanhaa naista ei enää oikein pärjää liukkailla kallioilla, karuissa olosuhteissa.

Toven lisäksi kirjassa on toinenkin keskeinen henkilö, Maria. Nuori biologian opiskelija on haastattelujen perusteella kirjailija Venhon alter ego, jonka hahmoon hän on kirjoittanut paljon itsestään. Maria ihailee Tovea, ja kiinnostus lähenee välillä pakkomiellettä.

Marian ja Toven jaksot vuorottelevat: Maria on minäkertoja, Toven ajatuksia selostaa kaikkitietävä kertoja. Ehkä johtuu kertojaratkaisusta, että Tove jäi minulle vähän vieraammaksi kuin Ensimmäisen naisen päähenkilö Sylvi.

Saarimökkeilijänä voin ymmärtää kirjassa kuvattua luopumisen haikeutta. Mökkikauden loppuun liittyy aina surua, vaikka seuraava kevät on minulle ainakin vielä tarkoittanut myös seuraavaa saarikesää. Rakkaaseen paikkaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, että viimeinen lähtö on varmasti raastava.

Syyskirja keinuu melankolisissa tahdeissa kuin Janssonin sanoittama Höstvisa. Syksy on symboli luopumiselle, ja Tove käy saaresta luopumisen rinnalla läpi uraansa kuvataiteilijana ja kirjailijana sekä suhdettaan äitiinsä.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Kesällä 2014 pidin Tove Jansson -lukumaratonin, jonka aikana luin muumiromaanien ja -sarjakuvien lisäksi novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär ja Klovharusta kertovan Haru, eräs saari. Ehkä seuraavaksi voisi olla Aurinkokaupungin tai Kunniallisen petkuttajan vuoro.

Helmet 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.

Lauantain lyhärit: Yhden illan kirjoja

Alkutalven aikana luettavakseni on päätynyt useampi kirja, jotka olen hotkaissut yhden illan aikana. Nopea lukija voi toki lukea vaikka monisataasivuisen romaanin yhdessä illassa, mutta siitä ei ole nyt kyse. Alla esittelemäni muistelmat ja satu ovat tavallisen lukijan luettavissa yhdessä illassa – ja vieläpä ilman kiirettä. 

Kilven, Pääskysaaren ja Somersalon teoksista voisi kenties löytää muitakin yhdistäviä tekijöitä kuin pituuden, mutta tällä kertaa nimeän kaikkia yhdistäväksi tekijäksi suppeahkon sivumäärän. Kolmikon kaksi ensimmäistä kirjaa olen postannut Instaan jo aiemmin.

Eeva Kilpi: Valkoinen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.
WSOY 2021. 78 s. Lainasin kirjastosta.

Rakastin Eeva Kilven kahta edellistä muistelukirjaa, Punaista muistikirjaa ja Sinistä muistikirjaa. Nyt kolmikkoa täydentämään on ilmestynyt Valkoinen muistikirja, joka jatkaa muistikirjojen sarjaa samalla aforistisella tyylillä ja tarkalla katseella.

Valkoisen muistikirjan merkinnät ovat loppuvuodelta 1999. Vuonna 1928 syntynyt kirjailija oli tuolloin 71-vuotias. Kilpi kirjaa havaintoja ympärillään olevista ihmisistä, heidän mielipiteistään, maailmanmenosta ja omista tuntemuksistaan. Eletään vielä markka-aikaa, ja Putin on vasta nousemassa valtaan. Tekniset laitteet veivät jo tuolloin liikaa ihmisen huomiota.

Kilpi suree kaksi vuotta aiemmin kuollutta poikaansa, eikä suru äidinkään kuolemasta ole vielä hellittänyt, saati sodan muistot. Mieleen nousee Han Kangin Valkoinen kirja, jossa myös suru saa valkoisen värin.

Iloa elämään tuovat lapsenlapset, eläimet ja rakastettu, jonka kanssa käyty fyysinen kohtaaminen vaatii iänmukaisen toipumisajan.

Minähän alan olla jo pelastunut miehiltä tänne vanhuuteeni – paitsi siltä yhdeltä, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.

Kilpi kirjoittaa terävästi arkisista huomioistaan, joissa on koko elämän kirjo rakkaudesta kuolemaan, surusta toivoon.

Kun en kuollutkaan,
on jatkettava rakastamista,
on jatkettava huolen kantamista,
on jatkettava muuttamista.

Helmet 2021 -haasteessa kirja sopii minulla kohtaan 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi, koska minäkin tykkään kirjata muistikirjaani arkisia havaintoja. 

* * * 

Jenni Pääskysaari: Mielen maantiede

Kansi: Piia Aho.
Otava 2021. 207 s. Arvostelukappale.

Mielen maantiede on Jenni Pääskysaaren huumorin sävyttämä lapsuus- ja nuoruusmuistelo, jonka miljöönä on vantaalainen lähiö Korso.

Nuorten vanhempien snagari-rakkaudesta syntyy ihan onnellinen perhe, ja perheen esikoinen, hyvin kirjailijan kaltainen vuonna 1975 syntynyt tyttö, toimii kirjan minäkertojana.

Kertoja käy läpi discot, ihastumiset, oudot opettajat, ekat kännit, hitaasti kasvavat rinnat. Kasaria kun eletään, on kajalia, otsatukan etuheitot ja pullollinen lakkaa. KISS vie nuoren tytön sydämen.

Lukijalle välittyy teatteriharrastuksen tärkeys, ulkopuolisuuden tunne riparilla ja se, miten raastavaa on erota rakkaasta ystävästä. Nuoruuden kokemuksissa on paljon samastuttavaa, vaikka oman nuoruutensa olisikin elänyt eri vuosikymmenellä ja eri miljöössä.

Kirja saa naurahtelemaan, sillä Pääskysaari katsoo nuorta itseään ja tämän kasvuiän kriisejä pilke silmäkulmassa. Välillä on kuitenkin vakavoiduttava, kun kuvaan tulee väkivaltaa ja turvattomuutta.

Kirja on yhden illan lukutrippi Pääskysaaren varmasti värittämään lapsuuteen ja nuoruuteen, jota lukiessa muistuvat mieleen oma lapsuudenlähiö (joka sijaitsi kertojan parjaamassa Espoossa), koulukaverit ja toilailut.

Helmet 2021: 19. Kirjassa leikitään.

* * * 

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Kansi: Onni Mansnerus.
WSOY:n äänikirja vuodelta 2017. BookBeat.
Lukija: Seela Sella. Kesto 3 t 56 min.
 

Joulun alla tonttupuuhien lomassa kuuntelin yhtenä iltana Somersalon satuklassikon Mestaritontun seikkailut Seela Sellan lukemana. Voi olla, että olen kuullut tai lukenut tämän vuonna 1919 ilmestyneen sadun joskus lapsena, mutta muistikuvia tarinasta minulla ei ollut.

Päähenkilö on 900-vuotias Mestaritonttu, joka kohteluunsa suivaantuneena lähtee Satumaasta ja päätyy vaiheikkaaseen seikkailuun. Hän ajautuu pelastamaan kuninkaantytärtä haltioiden kynsistä ja prinsessaa Ahdin valtakunnasta. 

Seikkailunsa aikana Mestaritonttu kohtaa muun muassa noitia, lohikäärmeen, merenneitoja ja kuninkaanpojan, ja tapahtumat vyöryvät Kyöpelinvuorelta merenväen maailmaan. Milloin ratsastetaan luudilla, milloin sukelletaan aaltojen syvyyksiin. Apuna on näkymättömyyden takaava hämäränhuntu ja erilaisia taikakaluja.

Somersalon loihtimaa tarinaa tähditti varsinainen satuhahmojen kavalkadi, ja se yllätti minut vauhdikkuudellaan. Saduille tyypilliseen tapaan mukana on hyvän ja pahan taistelua, taikuutta ja neitojen pelastamista. Luontokuvaukset ovat kauniita.

Seela Sella lukee sadun ilmeikkäästi hahmojen repliikkeihin eläytyen. Alussa olin tästä vähän hämilläni, koska olen tottunut äänikirjoissa neutraaliin luetaan. Satuun tällainen hahmoihin eläytyminen kuitenkin sopii, ainoastaan lukijan niiskautukset ja nielaisut hieman häiritsivät.

Mestaritontun seikkailut on itsenäinen jatko-osa Päivikin satu -teokselle.

Helmet 2021: 42. Satukirja.

Huumoria ja ajankuvaa kasarilta – Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Kansi: Juha S. Kalliolahti.

Otava 1989. 350 s.

Alkuteos: Breathing Lessons (1988).

Suom. Saara Villa.

Oma arvio 2/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.


Anne Tylerin Hengitysharjoituksia sai kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon vuonna 1989. Luimme kirjan kirjaston lukupiirissä, jonka lukemisto koostuu tänä syksynä ja ensi keväänä erilaisten kirjallisuuspalkintojen voittajista eri vuosikymmeniltä. Edellinen kirjamme oli nobelisti Doris Lessingin Ruoho laulaa.

Hengitysharjoituksia on yhdenpäivänromaani, avioliittoromaani ja road trip -kuvaus. Keskushenkilöinä ovat Maggie ja Ira, keski-ikäinen pariskunta Yhdysvaltojen Baltimoresta. He lähtevät autolla Maggien ystävän puolison hautajaisiin, ja hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen he hakevat poikansa entisen tyttöystävän heille kylään. Tässä tarinan raamit, joiden sisällä sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Maggien hahmo sai minut lukijana raivon partaalle. Hän puuttuu toisten elämään rasittavalla tavalla ja yrittää järjestellä ihmissuhteita parhaaksi katsomallaan tavalla. Usein lopputuloksena on katastrofi. Hän esimerkiksi ei pääse yli siitä, että heidän poikansa Jesse ei enää ole yhdessä exänsä Fionan kanssa, vaikka näillä on yhteinen lapsi. Kunhan nuoret vain tajuaisivat, kuinka paljon toisiaan rakastavat, niin kaikki kaikki olisi taas hyvin!

Jännitettä syntyy siitä, kun lukija alkaa odottaa, milloin Maggie menee totaalisesti liian pitkälle, milloin Iran pinna katkeaa. Tuo pinna venyy ihailtavan pitkälle, vaikka Maggie vain sättii muita omista virheistään ja toilailuistaan. Touhottava nainen on onnettomuusaltis hössöttäjä, jota en välittäisi tuntea oikeassa elämässä. 

Kirja jakoi lukupiirissämme mielipiteitä. Yksi kanta oli, että kirja on hauska, elämänmakuinen arjen kuvaus, jossa on mukana monia elämänviisauksia, kuten se, ettei lapsilleen saa asettaa omia tavoitteitaan. Toisiin taas Tylerin huumorisävytteinen kerronta ei purrut lainkaan ja kirja tuntui tyhjänpäiväiseltä, lukeminen oli tervanjuontia. 

Kuuluin jälkimmäiseen porukkaan. Lukiessani tunnistin, että tässä kohtaa tämä on varmasti jonkun mielestä hauskaa, mutta minua ei naurata. Kirja ärsytti ja turhautti, ja ilman lukupiirivelvoitetta se olisi luultavasti jäänyt minulta kesken. Huumori on vaikea laji. 

Lukupiirikeskustelu sai kuitenkin ymmärtämään toisenlaisia tulkintoja paremmin. Maggien voi esimerkiksi nähdä traagisena hahmona, joka ei vain opi toimimaan ihmissuhteissa. Yksi luonnehdinta oli hyväntahtoinen hölmö, joka ei tahdo muille pahaa. Tyler näyttää, että arkisistakin asioista voi kirjoittaa. Ehkä tämä oli vuonna 1988 ilmestyneen kirjan Pulitzer-menestyksen salaisuus? Näin vanhoja palkintoperusteita ei ole helppo löytää. Enemmän Tyleria lukeneet lukupiiriläiset suosittelivat lukemaan kirjailijalta romaanin Päivällinen koti-ikävän ravintolassa.

Kirjan parasta antia minulle oli ajankuvaus. 1980-luvulla automatkalla ei voinut hyödyntää navigaattoria, vaan oli tyytyminen paperikarttoihin ja Autoliiton neuvontapuhelimeen. Kotona perheenjäsenille jätettiin sovittuun paikkaan viestilappuja, joissa kerrottiin missä ollaan ja milloin palataan. Tästä muistui mieleeni lapsuudenkodin keittiöntaso, jossa meillä vastaavaa viestinvaihtoa käytiin. Somesta ei kukaan ollut kuullutkaan, mutta sen asiaa ajoi jollakin tasolla radio-ohjelmat, joihin soitettiin juoruja ja kuulumisia. Somen valtakaudellakin nämä ohjelmat onneksi pitävät jossakin määrin pintansa.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 44. Kirjassa on reseptejä. Hautajaisten muistotilaisuudessa tarjotaan hämmentävää ruokalajia, sotkusalaattia, jonka valmistusta kuvataan näin: "Sekoitetaan paketillinen appelsiinihyytelöjauhetta, tölkillinen ananasmurskaa, rasiallinen kermavaahdonkorviketta..." Jää tämä "herkku" varmaankin kokeilematta, mutta kieltämättä kuvastaa aikaansa, jolloin ruoanlaiton helpottamiseksi markkinoille tuli kaikenlaisia jauheita ja korvikkeita. Nam.

Kannattaako Hengitysharjoituksia siis lukea? Jos haluaa tutustua Pulitzer-voittajiin tai uppoutua 1980-luvun ajankuvaukseen, niin vastaus on myöntävä. Ja tietenkin, jos haluaa tutustua yhteen rasittavimmista henkilöhahmoista, vastaus on ehdottomasti kyllä!