Klassikkohaaste #14 – Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Kansi: Martti Ruokonen.

1. p. WSOY 1949, luin e-kirjapainoksen vuodelta 2021. 194 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Sopiva klassikkohaastekirja löytyi tällä kertaa BookBeatista. Selailin klassikot-kategoriaa ja siellä kirjojen kuvauksia. Pysähdyin vieraamman kohdalle. "Omaelämäkerrallinen fantasia päänsisäisestä huminasta." Neljä päivänlaskua: romaani romaanista oli myyty tälle lukijalle.

Tämä vuonna 1949 ilmestynyt romaani sijoittuu tuotteliaan Waltarin tuotannon puoliväliin. Se kertoo miehestä, joka jättää naulakauppiaan ammattinsa ja omistautuu kirjoitustyölle. Kertoja-päähenkilö on kirjailija Waltarin kaltainen, mutta kirjassa fakta ja fiktio sekoittuvat niin iloittelevalla otteella, ettei todenmukaisuuksiin kannata takertua. 

Miehellä on oikukas sydän, jonka vaimo on laittanut turvaan liinavaatelaatikkoon. Jälleen kun sydän palautetaan miehen rintaan, tämä hukkaa sen taulunostoreissulla "ystävän" luo. Mies käy tämän ystävän eli kaunissilmäisen naisen kanssa kirjeenvaihtoa unohtuneesta sydämestä. Mies myös analysoi sivusuhdettaan ja miksi sellaiseen ryhtyi:

Ihminen ei näet koskaan ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan himoitsee aina vain enemmän, ja jos ihmisen on hyvä olla, niin hän himoitsee särkeäkseen oman onnensa, eikä ihminen koskaan ole tyytyväinen osaansa, vaan järjestään itselleen parhaansa mukaan suruja ja rettelöitä voidakseen olla rauhaton ja levoton ja siten tuntea elävänsä ihmisen luonnollista elämää.

Vaimo tuntee miehensä ja tämän sydämen oikut. Mies käyttäytyy holtittomasti ja poissaolevasti aina kirjoitustyön ollessa kesken. Avioliitto muuten voi hyvin. 

Kirja ei nimestään huolimatta ole mikään neljänpäivänromaani, vaan se kattaa ajanjakson varhaisesta keväästä syksyyn. Huhtikuussa kertoja vetäytyy maaseudun rauhaan, korpeen, missä kirjoitusseurana on vain koira. Tai oikeastaan on hänellä muutakin seuraa:

Egyptiläiset leiriytyivät ympärilleni ullakkohuoneessani, järvi jääpintoineen oli suuri ja pelottava ikkunani ulkopuolella, ja koivujen kuolemanvalkoiset rungot kohosivat lehdettömin oksin ikkunani ulkopuolella. Sinuhe istui kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita.

Kesällä myös vaimo ja tytär saapuvat maalle, ja pihapiiri täyttyy eläimistä. On tyttären jättikaniinit, jotka alati syövät, ja pihaa kuopsuttavat kukot Adolf, Petteri ja Kustaa sekä kalkkunat Hamlet ja Ofelia. 

Fantastisimmillaan kirja on, kun mies keskustelee eläinten kanssa. Juhannusyönä mies kohtaa konjakkipäissään metsässä villikissan, joka kärpässieniä nappailtuaan syöksähtelee puiden runkoja pitkin. Villikissan lisäksi miehen keskustelukumppaneiksi asettuvat esimerkiksi lahnat ja oma koira. Belgialaiskanit eivät ehdit jutella, koska ne vain syövät. Hallusinaatiot ovat taattuja, kun konjakkiin vielä sekoittaa kärpässieniä. 

Alle kahteensataan sivuun Waltari on upottanut ja kätkenyt monia aineksia. On omaelämäkerrallisuutta, kirjailijan työn kuvausta, fantasiaa, satumaisuutta, rakkaustarina. Lukutapoja ja lähestymiskulmia tarjoutuu useita, ja kirjailijan elämänvaiheita paremmin tuntevat varmasti tunnistavat helpommin faktan ja fiktion rajakohdat.

Minulle kiinnostavimmiksi nousivat kuvaukset kirjoitusprosessista ja kirjailijan mielen liikkeistä. Kun romaanin hahmot ujuttautuvat arkielämään, mielikuvitus sekoittuu reaalimaailmaan. Kertoja kuvaa, miten hän kirjaa Sinuhen muistelmia ylös, miten Sinuhen kertoma vaikuttaa hänen mieleensä, miten hän ystävystyy kirjansa henkilöhahmon kanssa. Samalla hän toteaa kirjoittamisen yksinkertaisen lain:

Aloin siis kirjoittaa kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, sillä jos ihminen kerran aikoo kirjoittaa kirjan, ei hänen auta muu kuin alkaa kirjoittaa. 

Näin yksinkertaista se on! Kuluu pitkä rupeama, jonka aikana Sinuhe ja muut egyptiläiset eivät anna miehelle rauhaa, kunnes lopulta ero romaanihenkilöistä on väistämätön:

Egyptiläiseni olivat hävinneet ullakkohuoneestani toinen toisensa jälkeen, mutta Sinuhen saatoin jättää hyvin mielin oman onnensa nojaan meren rannalle, vaikka hän olikin ystäväni ja kenties paras miespuolinen ystävä, mitä minulle koskaan on ollut, sillä hän muistutti suuresti itseäni ja tunsin hänessä lukuisia omia virheitäni ja heikkouksiani, vaikka hän oli elänyt elämänsä enemmän kuin kolmetuhatta vuotta ennen minua. 

Sinuhe syntyy siis tämän kirjan taustalla, tai toisin päin ajateltuna tämä kirja on syntynyt Sinuhe-projektin sivutuotteena. Ehkä Neljä päivänlaskua oli kirjailijalle hyvä väylä päästellä höyryjä massiivisen Sinuhen rinnalla? 

Neljä päivänlaskua ei kuulu Waltarin tunnetuimpiin kirjoihin, mutta soisin monien lukijoiden löytävän kirjan äärelle, koska se on kestänyt aikaa, se tuntuu raikkaalta. Se on hauska, outo ja kiehtova. Waltarin notkeita lauseita voi vain ihailla, samoin nasevaa kieltä. 

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Neljä päivänlaskua on romaani romaanista, joten metataso on kirjoittamisen ja lukemisen harrastajalle mielenkiintoinen. Koin, että kirjailijantyön kuvaukset kommentoivat kirjailijamyyttiä; harhakuvissa jopa luonnonkasvit kumartavat hienoa työtä tekevälle kynäniekalle. Itseironia on purevaa. 

Waltari on laatinut kirjaan kymmeniä loppuviitteitä, jotka avaavat merkityksiä sekä huomauttavat epätäsmällisyyksistä ja asiavirheistä ironisesti. Tuskin päähenkilö nautti konjakkia, vaan sittenkin jaloviinaa, ja niin edelleen. Jopa hupaisista selityksistä huolimatta – tai niiden ansiosta – ilmaan jää avoimia kysymyksiä ja hämmennystä. Lukijan tulkinnoille on tilaa.

Waltarin kirjalla osallistun puolivuosittain järjestettävään kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi tällä kertaa Kartanon kruunamaton lukija -blogin Elegia, jonka blogista löytyy linkit muiden osallistujien klassikkojuttuihin.

Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää, koska kirja herätti mielenkiinnon Waltarin uraa ja elämää kohtaan. Sinuhen lukemisesta on kohta parikymmentä vuotta, joten haaveissa olisi raivata sen lukemiselle aikaa. Muutaman vuoden sisällä olen lukenut Waltarilta matkakertomukset Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin, joita voin lämpimästi suositella matkakuumeesta kärsiville ja junamatkailusta kiinnostuneille lukijoille.