Tarkan havainnoijan kynästä – Tove Ditlevsen: Lapsuus & Nuoruus

Kannet: Elina Warsta.

Kustantamo S&S 2021. 142 s. 191 s.
Alkuteos: Barndom (1967) & Ungdom (1967). Suom. Katriina Huttunen.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tove Ditlevsen oli tanskalainen kirjailija, joka eli 1917–1976. Hän kirjoitti 1970-luvun taitteessa kolme omaelämäkerrallista romaania, jotka muodostavat Kööpenhamina-trilogian. Lapsuus ja Nuoruus ovat trilogian kaksi ensimmäistä osaa, suomeksi ne ilmestyivät Katriina Huttusen kääntäminä viime vuonna.

Toven perheellä on vähän rahaa, kuten muillakin työläiskorttelin asukkailla 1920-luvun Kööpenhaminassa. Tove on se, joka hakee vanhoja viinereitä koululaukun täyteen 25 äyrillä. Naapurustossa puhuttavat ammattiyhdistys ja lakkorikkurit, tytölle tärkeintä on vältellä raskaaksi tulemista.

Kotikorttelissa asuu värikästä sakkia, ja lapsen katse tarkentaa piirteisiin ja tapoihin. Tovella ei ole ketään, joka kuuntelisi ja ymmärtäisi, kunnes löytyy Ruth, jolla sydämenmuotoinen suu ja vahvat, kirkkaat silmät. 

Tovelle lapsuus ei ole onnellista aikaa, sävyt ovat tummia. 

Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. Se vain on siinä koko ajan ja kaikki näkevät sen yhtä selvästi kuin Kaunis-Ludvigin huulihalkion.

– –  

Pimeä on lapsuus ja se vaikertaa aina kuin kellariin teljetty ja unohdettu pieni eläin. Se tupruaa suusta kuin huuruinen hengitys ja joskus se on liian pieni, joskus taas liian iso. Se ei koskaan ole sopiva. Vasta kun se on luotu kuin käärmeennahka, sitä voi tarkastella rauhassa ja siitä voi puhua kuin sairastetusta taudista.

Vanhemmat päästävät Toven pitkin hampain keskikouluun, jonka kirjasto avaa tytölle uuden maailman. Tove saa ensimmäisen muistikirjansa ja raapustaa siihen ensimmäiset säkeensä. 

Lopulta lapsuudesta tulee kulunut ja nukkavieru, sen viimeinen kevät maistuu tomulta ja haisee tuskalliselta erolta ja muutokselta. On aika siirtyä nuoruuteen. 

Nuoruus kuvaa Toven kasvavaa kiinnostusta kirjoittamiseen, aikuistumista ja irtaantumista lapsuudenperheestä. Äiti vahtii haukkana saatille pyrkiviä poikia, ja Tove ihmettelee, mikseivät suudelmat tunnu miltään. Vanhemmat torppaavat lukiohaaveet, joten Tove aloittaa ansiotyöt erilaisissa hanttihommissa. Työsuhteet jäävät lyhyiksi, joskus vain päivän mittaisiksi. Kun Tove muuttaa omilleen, vuokraemäntä ihannoi Hitleriä ja aggressiiviset radiopuheet kaikuvat seinien läpi. 

Työtä enemmän Tovea kiinnostaa kirjoittaminen, eräässäkin konttorityössä hän tekee sivuhommana onnittelurunoja työkavereiden tarpeisiin. Suurin unelma on saada julkaistuksi omia runoja, ja vastoinkäymisten jälkeen koittaa päivä, kun lehteen painetaan ensimmäistä kertaa Toven runo. Alkaa kokoelman työstäminen. 

Molemmissa pienoisromaaneissa romaanihenkilö Tove havainnoi ympäristöään tarkkaan – tulevalle kirjailijalle ominaisesti. Ditlevsen elää tekstissään varhaisvaiheensa läpi uudelleen sellaisina kuin ne muistaa, mitään silottelematta. Tai tällaisen illuusion hän ainakin onnistuu luomaan.

Ditlevsen maalaa ajankuvaa ja nuoren tytön kasvutarinaa runollisella kielellä, ote on moderni. On vaikea uskoa, että kirjat ovat ilmestyneet alkujaan jo viitisenkymmentä vuotta sitten.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Nuoruuden kohtaan 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave. Lapsuuden luin jo viime vuoden puolella, joten sen sijoitin viime vuoden haasteeseen.

Nuoren evakon tarina – Merja Mäki: Ennen lintuja

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2022. 416 s.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: BookBeat & lainasin kirjastosta.

Tänään kotipihan viereisellä pellolla käyskenteli kaksi kurkea. Piha on kuin luistinrata ja ennusteet povaavat lumimyrskyä, mutta kurkien paluu on jo vahva lupaus keväästä, samoin ensi viikonlopun kellojen siirtäminen kesäaikaan. Lintujen näkeminen oli kuin olisi tavannut vanhoja tuttuja; niiden puuhia tuli seurattua paljon viime kesäkaudella. Kurkien profiilissa on jotakin kiehtovaa ja ylvästä, mutta myös vähän epäsuhtaista. Keho on painava pallo, josta lähtee hontelot jalat. Ääntely on kaikkea muuta kuin honteloa, sillä raakunta kuuluu paksujen betoniseinienkin läpi. 

Kurjet veivät ajatukseni tähän alkuvuodesta lukemaani Merja Mäen kirjaan. Kirjassa evakkojen haaveena on palata kotiin ennen lintuja, mutta toisin käy. Minulla bloggaus venyi lintujen muuton yli, vaikka aikaa olisi kyllä ollut. 

Luin Ennen lintuja heti sen ilmestymisen jälkeen tammikuussa e-kirjana. Tästä on vain pari kuukautta, mutta tuntuu kuin koko maailma olisi kiepsahtanut toiseen asentoon sen jälkeen. Ensin menetimme Elli-koiran äkillisesti 11 vuoden iässä. Olihan sitä yrittänyt valmistautua vanhan koiran kuolemaan etukäteen, mutta silti isku oli kova. Sitten sota tuli Eurooppaan. 

Kirjat ovat olleet minulle alkuvuodesta lähinnä pakopaikka surusta ja maailman uutisista. Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska keskittymiskyky on ollut heikko, tuntuu etten saa purettua ajatuskulkuja näkyviin. Päätin nyt kuitenkin yrittää, ennen kuin lukukokemukset täysin haalistuvat. Lainasin Mäen kirjan kirjastosta uusintalukua varten: tätä kirjaa en halunnut jättää bloggaamatta. Tarvittiin vielä kurjet antamaan viimeinen sysäys kirjoittamiselle.

Ennen lintuja kertoo Allista, parikymppisestä nuoresta naisesta, joka on kotoisin Laavuksen saaresta keskeltä Laatokkaa. Alli haaveilee kalastajan ammatista, mutta sitä ei pidetä naiselle sopivana. Niinpä äiti on lähettänyt Allin parantajan oppiin Sortavalan kaupunkiin. 

Allin opettaja, vanha parantaja eli buabo ei aina ole kohdellut Allia hyvin, mikä helpottaa lähtemistä, kun kaupunkia aletaan pommittaa talvella 1940. Alli hiihtää henkensä kaupalla Laatokan jääkannen yli kotisaareen, jossa asuu muutama perhe. 

Kun Sortavala saarineen kuuluu rauhanehdoissa luovutettaviin alueisiin, on edessä tuskainen lähtö. Alkaa evakkomatka kohti Seinäjokea, missä asuu isän sukua. Alli taivaltaa poikki Suomen raskaana olevan veljen vaimon ja rakkaiden eläinten kanssa. Milloin haisevat jalkarätit, milloin virtsa, milloin kuolema. On rekikyytiä, poikiva lehmä, ahtaita junavaunuja, kylmänläikkiä poskilla. 

Pohjanmaalla Alli joutuu silmätysten evakkoihin kohdistuvien ennakkoluulojen kanssa. Työ sotasairaalassa näyttää sodan seuraukset. Sota tarkoittaa orpolapsia ja rintamalta puolikkaina palaavia miehiä. Poikkeuksellinen tilanne pakottaa nuoren vaikeisiin päätöksiin, muuttamaan elämän suuntaa hetkessä. 

Minäkertoja-Allin toiveet ja tunteet tulevat lukiessa liki: minkälaista on, kun äiti koko ajan painaa alas,  epäilee valehtelijaksi eli kielastelijaksi ja haukkuu haaveilijaksi. Miltä tuntuu, kun yrittää vartiovuorossa saada desantin tähtäimeen ja lopulta jättämään koko kotiseudun taakseen. Ikävä kotitanhuville riipoo, sopeutuminen on raskasta.

Vaikeneminen ei näköjään tarkoittanut samaa täällä ja kotona. Kotona vaiettiin surusta, mutta Etelä-Pohjanmaalla aivan kaikesta muustakin vaikeasta. Mutta sodasta Karjalassa oli puhuttu paljon.

Onneksi löytyy niitä, joiden kanssa puhuminen sujuu. Vilhon kanssa Alli keskustelee sodan seurauksista, ja haavoittunut mies toteaa näin:

"Ihmiset ajattelevat, että vain heikko sortuu sodassa. Aivan kuin muka olisi tavallista elää jatkuvassa kuolemanpelossa ja haistaa omien tovereiden ruumiit ympärillään."

Kirjaa lukiessani ajatukseni lipuivat tarinoihin, joita olen kuullut omien sukulaisteni evakkotaipaleilta, nyt pari kuukautta myöhemmin kirjasta on tullut valitettavan ajankohtainen. Ukrainasta sodan jaloista pakenevat kamppailevat samankaltaisten asioiden kanssa kuin kirjan Alli. Allikin etsii ymmärrystä sille, mitä kaikkea kauheaa on koettu, miten on ajettu pois juuriltaan. Uusi koti ja elämä voi alkaa löytyä sieltä, missä kohdataan inhimillisesti ja etsitään yhtäläisyyksiä pikemminkin kuin eroja.

Helmet 2022: 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

Äidin vimmainen taistelu – Venla Kuoppamäki: "Sun poika kävi täällä"

Kansi: Dog Design Oy.

Teos 2022. 303 s.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4/5.

Viikon takaisen Hesarin haastattelun perusteella kiinnostuin Venla Kuoppamäen vastikään ilmestyneestä kirjasta "Sun poika kävi täällä". Se on omakohtainen, päiväkirjamuotoinen kuvaus siitä, minkälaista on olla mielenterveyspotilaan lähiomainen ja taistella rakkaan hoidon ja selviytymisen puolesta.

Oskari on kertoja-äidin esikoinen, pian täysi-ikäinen nuori mies. Perheeseen kuuluvat myös uusi puoliso Kaitsu ja Oskarin pikkuveli. Oskarilla on alkanut olla kahnauksia viranomaisten kanssa, ja hän myös liikkuu huonossa seurassa. Oskari lääkitsee usein levotonta oloaan kannabiksella, vaikka sen vaikutus ei ole rauhoittava kuten hän kuvittelee, vaan päinvastoin.

Lopulta tilanne kilpistyy niin, että edessä on sijoitus nuorisokotiin. Kun äiti on Turkissa joogalomalla, Oskarin vointi heikkenee psykoottiseksi ja edessä on ensimmäinen psyykkinen arvio terveyskeskuksessa. Tai olisi, ellei Oskari karkaisi odotustilasta.  

Kun arvio lopulta saadaan tehtyä, asetetaan Oskarille diagnoosiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tästä eteenpäin vuodet noudattavat samaa kaavaa: on alavireisiä kausia, maanisia vaiheita, sairaalajaksoja. Äiti oppii tunnistamaan merkit varhain, sen milloin Oskari liukuu pois, mutta poika itse ei sitä silloin hoksaa.

Ja niin ironista kuin se onkin, juuri sairaudentunnottomuus ja sitoutumattomuus lääkehoitoon ovat molemmat osa sitä sairautta. Yli puolella sairastuneista on niiden kanssa haasteita. Pirullinen perkeleen sairaus. 

Kun mieli kiihtyy, jäävät työt, opiskelut, laskut hoitamatta. Pikavippejä kertyy mutta unta viikossa vain muutama tunti. Alkaa metsästys eli äidin organisoima viranomaisrumba, jotta sairas poika saataisiin hoitoon.

Tavallaan on ymmärrettävää, ettei kukaan voi noin vain lähettää vaikkapa ärsyttävää naapuria tai kettumaista työkaveria suljetulle osastolle. Samalla tuntui, että tosipaikan tullen sairaan ihmisen saaminen sairaalaan on tehty todella vaikeaksi. 

Tarvitaan virka-apupyyntöjä poliisille, jonotuksia päivystyksissä, toistuvia ambulanssikyytejä, oikea-aikaisia lähetteitä. Kaikki pitää osata hoitaa tiettyyn aikaan päivästä tai koreografia särkyy. Eikä mania tai psykoosi katso kelloa. Liian usein, kun ollaan melkein jo maalissa, kyllästyy potilas odotteluun sairaalan aulassa ja lampsii tiehensä. Kaikki alkaa alusta.

Miksi äiti sitten niin hanakasti haluaa poikansa suljetulle osastolle? Se on keino saada Oskarin lääkitys tilanteen tasalle ja oireisto kuriin. Siellä poika on myös turvassa – silloin kun todellisuudentaju rakoilee, voi potilas olla vaarallinen itselleen ja muille. 

Kun osastohoito vihdoin on saatu aloitettua, seurataan voinnin kehittymistä, on hoitoneuvotteluja ja vähitellen enemmän oikeuksia. Ulkoiluluvasta muodostuu Oskarin hoidon käännekohta aina vain uudelleen: se kun myönnetään sairaudentunnottomalle potilaalle äidin kokemuksen mukaan liian nopeasti.

Äidin hätä ja epätoivo koskettavat. Vuosia kestänyt kissa ja hiiri -leikki pojan hoidon järjestämiseksi ja hoidossa pysymiseksi on turhauttavaa luettavaa. Ei kai taas? Eihän tämä näin voi mennä?

Äiti jaksaa olla sinnikäs. Vaikka poika täyttää kahdeksantoista ja luisuu tavallaan huoltajan ulottumattomiin, äiti jatkaa. Kun poika karkaa, äiti etsii. Kun poika tarvitsee asunnon, äiti järjestää. Siivoaa sotkuja omien voimavarojensa ääriin. Käy sairaalassa päivittäin. Ja muistaa joka päivä sanoa, että rakastaa.

Oskarin tarinalla ei ole onnellista loppua. Äidillä on kuitenkin rauha siitä, että hän yritti kaikkensa. 

Kirja oli minulle silmiä avaava lukukokemus. Äidin päiväkirjassaan kuvaama ajanjakso valottaa hyvin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen oireita, hoitomuotoja ja läheisen kokemuksia. Pidin siitä, että kirjaa ei ole stilisoitu liikaa, päiväkirjamaisuus näkyy. Kirjaa lukiessa ei voi olla miettimättä, minkälaisia ovat niiden tarinat, joilla ei ole leijonaemon lailla taistelevia omaisia.

Olen viime aikoina lukenut useita mielenterveysaiheisia kirjoja, joissa näkyy kriittisyys psykiatrisen hoidon lääkepainotteisuutta kohtaan. Oskarin hoitopolulla äiti ihmettelee ajoittain lääkkeiden määrää, mutta tekee sen itsekseen, koska pelko lääkekriittiseksi leimautumisesta on kova. Ei auta kuin luottaa hoitavaan lääkäriin. 

Maallikkolukijaa hämmentävät hoitojaksojen lyhyydet ja käytäntö, että potilasta ikään kuin rangaistaan karkaamisista ja hoitoon sitoutumattomuudesta. Jos sairaudentunto ei ole hoitojakson aikana ehtinyt herätä, niin miten Oskari voisikaan kokea lääkehoidon tai avohuollon hoitotapaamiset tarpeellisiksi.

Kuoppamäen kirja on varmasti hyvää vertaistukea kaikille mielenterveyspotilaiden läheisille. Se avaa psyykkisten sairauksien hoitoprosesseja, ja ennen kaikkea se poistaa mielenterveyden häiriöihin liitettyjä stigmoja. Kuten Oskarin pikkuveljelle selitetään: samaan tapaan kuin ihmisellä voi mennä jalka poikki tai tulla kova vatsakipu, niin myös ihmisen mieli voi sairastua.  

Helmet 2022: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti.