Ihmiselämä aamusta iltaan – Virginia Woolf: Aallot

Luin kansipaperittoman kappaleen.

Kirjayhtymä 1979. 213 s.
Alkuteos The Waves (1931). Suom. Kai Kaila. 

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Virginia Woolf -lukupiirimme käynnisti tällä viikolla syyskautensa Aallot-romaanilla. Kerrankin aloitin kirjan lukemisen ajoissa, mikä selittää kesäisen kuvan. Hyvästä startista huolimatta viimeiseen yöhönkin piti jotakin jättää.

Aallot koostuu yhdeksästä jaksosta, joista jokaisen aloittaa eläväinen kuvaus meren aalloista. Toinen jakso alkaa näin:

Aurinko kohosi korkeammalle. Siniset aallot, vihreät aallot levittivät rannalle nopean viuhkan, kiersivät piikkiputken töyhdön ja jättivät matalia valolätäköitä sinne tänne hietikolle. Niiden takana erottui heikko musta reunus. Kivet jotka olivat olleet utuisia ja pehmeitä kovettuivat ja niihin ilmestyi punaisia uurteita.

Aalto-osion jälkeen on aina vuorossa kirjan kuuden henkilöhahmon vuorottelevaa yksinpuhelua. Bernard, Louis, Neville, Rhoda, Jinny ja Susan varttuvat kirjan mittaan lapsista keski-ikäisiksi – heidän kasvunsa tahdisssa aamu vaihtuu päiväksi ja kääntyy jälleen iltaan.

Ihmisen elämänkaari vertautuu vuorokaudenkiertoon ja tuppaa noudattamaan tiettyä kaavaa. Ihminen on yksi luonnon organismi siinä missä kasvit ja eläimet. On joukkoja, kuten ihmismassoja, parvia tai lehtipyörteitä, joista voi kuitenkin erottaa yksilön. Kaikki kuusi henkilöhahmoakin rakentuvat jokainen persooniksi, vaikka aluksi sekoittuvat lukijan mielessä yhdeksi joukoksi.

Eniten äänessä on Bernard, jonka suulla usein kommentoidaan tarinoiden olemusta ja kirjoittamista. Kuten näin: Miten kyllästynyt olenkaan tarinoihin, lauseisiin, jotka etenevät sirosti, kaikki jalat maassa! Aallot ei tosiaan etene sirosti tai jalat maassa, se vyöryy kuin hyökyaalto voimalla eteenpäin. Mutta aaltokin murtuu lopulta, kohtaa loppunsa. 

Jonkinlaista esipuhetta olisin lukemisen tukemiseksi kaivannut, mutta alun takkuilun jälkeen aloin hahmottaa rakennetta. Minulle kirja näyttäytyi pienoismaailmana, jonka tapahtumia henkilöt selostavat vuoronperään. Kaikki tapahtuu kuin jonkinlaisen lasikuvun alla, ja jokainen vuorollaan sanallistaa tekemisiään ikään kuin ulkopuolelta. Vähän kuin seurattaisiin tapahtumia nukkekodissa tai filmillä.

Lukupiiriä varten kahlailin Woolfin päiväkirjoja III ja IV, joissa kirjailija kuvaa Aaltojen syntyä ja monia versioita. Ensimmäinen viittaus vuonna 1931 ilmestyneeseen kirjaan on marraskuulta 1926:

Kaikesta huolimatta minua riivaa välillä jokin puoliksi mystinen, hyvin syvällinen naisen elämäntarina, joka tulee kerrottua kokonaan sopivana ajankohtana. Ajankulu häviää siitä täysin, tulevaisuus kukoistaa jotenkin menneisyydestä. Yksi tapahtuma – sanotaan vaikka kukan putoaminen – voisi sulkea kaiken sisäänsä. Teoriani on, ettei todellisia tapahtumia ole periaatteessa edes olemassa – eikä myöskään aikaa. Mutta en halua pakottaa tarinaa esiin. Minun on nyt hahmoteltava esseekirjaani.

 

Woolfille itselleen monet henkilöhahmot edustivat ihmisen eri puolia, sitä miten olemme kaikki yhtä emmekä niin erillisiä kuin luulemme. Päiväkirjoista muun muassa selviää, että kirjan nimi oli aluksi Koit ja että Woolf kuunteli Beethovenia sitä kirjoittaessaan. Hän kutsui kirjaa näytelmärunoksi ja sarjaksi dramaattisia yksinpuheluita. Hän halusi välttää lukuja ja taukoja, saada veren virtaamaan hyökynä alusta loppuun saakka.

Minun makuuni Aallot oli liian menetelmällinen. Vaikka jäin kiinni suunnitelmalliseen rakenteeseen ja sen tarkkailuun, ihailin sitä samalla. Woolf on ladannut suhteellisen ohueen kirjaan niin monia tasoja, ettei ihmekään, että tulkintoja ja analyysia on netti pullollaan. Symboleista voisi kirjoittaa tutkielman  – ja on kirjoitettukin.

Lukupiiriläisiäkin kirja jakoi. Oli kesken jättäneitä, kahdesti lukeneita, kuvailujaksoihin tuskastuneita, sanoilla maalailuun ihastuneita. Tekstistä löydettiin erilaisia elämänohjeita, kuten se, että erillisyys ja yksinäisyys voi olla positiivinen asia tai että elämän vilistäessä ohi olisi tärkeä ottaa hetkestä kiinni. Ihmetystä herätti se, miten joku on voinut kirjoittaa näin, kun itselle jo lukeminen tuottaa vaikeuksia. Kirja todettiin klassikoksi, ja siitä löytyi tarttumapintaa – vaikka yhteyksiä omaan salaojaremonttiin!

* * *

Nyt kun olemme lukupiirikollegani kanssa perehtyneet Woolfin kirjoittamiseen ja tuotantoon paremmin, olemme huomanneet, että rakensimme lukupiirimme rakenteen vähän väärin. Emme käsittele lukupiirissä teoksia niiden ilmestymisjärjestyksessä, vaikka se olisi Woolfin kohdalla ollut ehdottoman tärkeää. Woolf kehittää ilmaisuaan ja romaanimuotoaan tarkoituksellisesti, minkä kronologinen lukemisjärjestys olisi tuonut paremmin esiin. Esimerkiksi Majakka on meillä vuorossa vasta ensi tammikuussa, vaikka Aallot on tulkittavissa sen jatko-osaksi.