Lukuvuoden 2022 summaus

Vuoden viimeisen päivän kunniaksi nuuskuttelimme Mintun kanssa kuluneen syksyn lukupiirikirjat läpi, ja samalla tuli inventoitua päättyvää vuotta muutenkin. Alla ensin lyhyesti ajatuksia lukupiirinelikosta, jonka jälkeen teen yhteenvetoa kirjojen vuodestani.

Lukupiirin syksy

Kirjaston lukupiirissä jatkoimme palkittuun maailmankirjallisuuteen tutustumista. Tämän lukupiirin lisäksi olen mukana vetämässä Virginia Woolf -lukupiiriä, josta kirjoitan joku toinen kerta enemmän.

Syksy käynnistyi Mussolinin ajan Italiasta, jonne lukupiirin vei Natalia Ginzburgin omaan elämään pohjaava romaani Kieli jota puhuimme. Strega-palkitussa romaanissa vuodelta 1963 minäkertoja-Natalia on viisilapsisen kulttuurikodin kuopus, joka ulkoistaa itsensä tapahtumista ja keskittyy havainnoimaan. Antifasistisen perheen jäsenet ovat vuoron perään vangittuina, karussa tai karkotettuna.

Perheen elämä on kuin yhtä virtaa, jossa kuolemat, rakastumiset, lasten syntymät ja muut elämän merkkipaalut ohitetaan toteamalla. Keskeistä on perheessä käytetty kieli, joka on perhettä yhdistävä liima. Jotkut lukupiirissä kaipasivat enemmän tunnetta ja pysähtymistä, mutta minä kyllä pidin kerronnan vimmasta ja nauroin sattumuksille ja toilailuille. Perheen tarina tuo eläväksi sen, minkälaisia ovat sodan vaikutukset tavalliseen ihmiseen. Koskaan ei tiedä, milloin näkee läheisensä viimeisen kerran.

Seuraava etappi oli 1890-luvun Nigeriassa. Booker-palkitun Chinua Acheben Kaikki hajoaa nousi melko yksimielisesti syksyn yllättäjäksi. Igbojen kyläkulttuuri joutuu ahtaalle, ja siinä samassa murenee myös varakkaan ja arvostetun Okonkwon elämä. Perinteitä ja uskomuksia kuvataan elävästi: voiton kunniaksi kulautetaan palmuviiniä kallosta ja väärällä tavalla kuolleet rahdataan Pahuuden metsään mätänemään. Naiset ovat kauppatavaraa ja synnytyskoneita. Nuoriso on veltostunutta, kuten kaikkina aikoina. Liidunvalkoiset miehet eivät tiedä hyvää, tuhkapakarat tuovat omat lakinsa tullessaan. Tarinaan mahtuu hurjia käänteitä ja kulttuurien törmäyksiä. Harmattan puhaltaa, ja ruoaksi pyöritetään fufupyöryköitä. Kauppaa käydään kaurikotiloilla, jollaisen eräs lukupiiriläinen muuten toi tapaamiseemme näytille!

Syksyn tuhdeimman lukupaketin tarjosi Anthony Doerrin Pulitzer-voittaja Kaikki se valo jota emme näe. Toisen maailmansodan tuoksinassa pääsimme seuraamaan usean henkilön vaiheita, joiden elämät lopulta kietoutuvat yhteen. Keskiöön nousee sokea tyttö, Marie-Laure ja hänen kohtalonsa. Isän huoli ja rakkaus koskettivat. 

Doerrin kirjan luvut ovat lyhyitä, mutta pomppivat aikatasot ja näkökulmat pakottivat lukemaan keskittyneesti. Jännitettä luovat ihmiskohtaloiden lisäksi radion osuus sodassa ja eräs maaginen kivi. Usein luvut päättyvät cliffhangereihin, ja kirja maistui monen lukupiiriläisen mielestä laskelmoidulle. Sitä luonnehdittiin osuvasti aikuisten saduksi. Antoisinta oli sokeuden kuvaus.

Syyskauden päätti jouluviikolla Marie Ndiayen Kolme vahvaa naista. Goncourt-palkittu kirja koostuu kolmesta novellimaisesta osasta, joiden välisiä yhteyksiä on mielenkiintoista etsiä. Tarinoissa ollaan Senegalissa ja Ranskassa ja näiden välimaastossa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ruumiillisuus ja väkivalta ovat vahvasti läsnä: on märkiviä haavoja, peräpukamia, alleen virtsaamista, kidnappauksia, murhia. Perhesuhteissa on kipupisteitä, henkilöhahmoja vaivaa rakkaudettomuus. NDiayen naisten vahvuutta on välillä vaikea hahmottaa, mutta ainakaan se ei ole yhteydessä selviytymiseen.

Syksyn viimeisenä lukupiiri-iltana minut piti kotona flunssa, jota en ole vieläkään aivan selättänyt, mutta kuulin kollegalta lukupiirin ajatuksia jälkikäteen. Ne osuivat yksiin oman lukukokemukseni kanssa: kolmiosaisen romaanin keskimmäinen mieskertojan jakso oli pakkopullaa, kaksi muuta olivat vetäviä.

Lukupiiri jatkuu taas tammikuussa. Vaihdamme teemaa ja keskitymme keväällä kotimaiseen kirjallisuuteen pohjoisesta. Ensimmäinen kirja on Kerttu Vuolabin alkujaan pohjoissaameksi kirjoittama Valon airut.

Luettu lukuina ja haasteet

Alkuvuodesta blogini täytti kymmenen vuotta, mikä tarkoitti pientä uudistumista: nimi lyheni Kirjakimaraksi ja blogini sai oman domainin.

Luin tänä vuonna 107 kirjaa, joista 74 oli kotimaisten kirjailijoiden teoksia, 33 käännöksiä. Naiskirjoittajien kynästä oli 69 kirjaa, 34:ssä tekijä oli mies. Lisäksi luin kaksi pariskunnan kirjoittamaa kirjaa. Sivuja kirjoissa oli yhteensä reilut parikymmentätuhatta.

Instagramissa julkaisin 70 postausta, täällä blogissa tämä on 61. juttu. Kirjastoluokituksen mukaisesti luin 51 romaania, 22 tietokirjaa ja 34 runokokoelmaa. Runokirjojen määrästä olen erityisen iloinen! Runoista kiinnostumisesta saan paljolti kiittää kirjallisuusterapian keväisiä opintoja. Runosukelluksistani syntyi joulun alla runokirjajoulukalenteri, jonka tekeminen oli antoisa projekti.

Anja Erämajan kanssa metsässä.

Päättyvänä vuonna järjestin viidettä kertaa Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, johon osallistui lisäkseni 31 lukijaa. Yhdessä luimme haasteaikana kaikkiaan 118 meriaiheista kirjaa.

Helmet-lukuhaasteen sain valmiiksi perinteiseen tapaan näin vuoden viimeisenä päivänä. Ensi vuoden haaste julkaistiin pari päivää sitten, ja taas olen innokkaana lähdössä uudelle haastekierrokselle. Muuten haaste- ja lukusuunnitelmat tulevalle vuodelle ovat auki. 

Lopuksi toivotan kaikille lukijoilleni inspiroivaa kirjavuotta 2023!