Jokaisesta kokoelmasta olen poiminut jonkin kohdan, jonka tuon esille luukussa. Ehkä se on yksi säe tai säkeistö tai kokonainen runo, joka sai minut pysähtymään, nauramaan, ajattelemaan. Joissakin yhteys jouluun ja talveen on ilmeisempi kuin toisissa.
Ensimmäisestä luukusta pilkistää Mikko Rimmisen runokokoelma vuodelta 2000. Se on vuoden 2010 Finlandia-voittajan esikoisteos. Kokoelman nimi on hauskan arkinen, jonka tunnelman tunnistaa. Kansikuva tuo mieleen paljon kuvatun Oodin portaikon, joka on tosin runoteosta nuorempi rakennelma.
Joulukuu. Kaadan perhepizzaan rusinoita. Kun ikkunasta katsovat valottomat silmät, kurkistan sisään: pieni mies luisen seinän takana on nukahtanut polkimille.
Moderni ihminen ruokkii perheensä jouluna rusinoilla höystetyllä pizzalla. Mikä jouluateria! Pizza rikkoo monia joulun viettoon liitettyjä oletuksia ja perinteitä. Mitä jouluna saa tehdä, mitä ei? Mitä saa syödä, mikä kuuluu meidän joulupöytäämme? Tästä kaikilla on omat näkökantansa. Runossa pizzasta taiotaan jouluinen rusinoilla, jotka sopivat siihen arvatenkin yhtä huonosti kuin monen mielestä ananas.
Runossa kurkistellaan ikkunasta väsähtänyttä miestä. Joulu on korostetusti perhejuhla, mikä tekee joulunpyhistä monille vaikeaa aikaa. Joulu voi uuvuttaa, jos siihen ladataan kohtuuttomia odotuksia. Nuo valottomat silmät saattavat hyvinkin olla vastassa jouluaamuna peilissä, jos joulu on suoritus, jossa pyritään täydellisyyteen. Onko edes täydellistä joulua, mikä on totuus somekuvien takana? Mitä jos viettäisi omannäköistään joulua ja unohtaisi asiat, jotka eivät tuota iloa?
Runon eväillä suuntaan kohti joulua. Rusinat kaadan pizzan sijaan glögiin ja pullataikinaan.
Tammi 2000. 56 s.
Lainasin kirjastosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti