Sivut

maanantai 12. joulukuuta 2022

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Heidi Liehu: Omenapuu odottaa minua takaisin




Runokirjajoulukalenteri on lorutellut jo matkansa puolivälin! Hyvässä seurassa aika rientää, ja minulle taitaa tulla runsaudenpula runokirjojen kanssa. Luukkuja ei olekaan paljon vaan yllättävän vähän. 

Kahdestoista luukku on varattu Heidi Liehulle ja hänen kokoelmalleen Omenapuu odottaa minua takaisin.

Kokoelma on filosofi-kirjailija Liehun yhdeksäs runoteos, runojen lisäksi hän on kirjoittanut romaaneja. Moni kokoelman runo on aforistinen, kuin huoneentauluksi sopiva. Sellaisen valitsin tähän viikon alkuun:


Lumi tipahtelee puista
    kuin tietäisi


Lyhyt runo piirtää tunnistettavan kuvan ja jättää pohdittavaa. Mitä lumen tipahtelu kertoo: kertooko se lähestyvästä keväästä tai lauhtuvasta pakkasesta? Vai onko lunta vain kertynyt niin paljon, etteivät puut enää jaksa kantaa? Ehkä pudottaja onkin tuuli.

Runo herättää tunteen, että aivan kuin lumi tietäisi, milloin sen on aika tippua. Runo veikin ajatukseni tietämiseen ja tietoisuuksiin. Sanotaan, että luonto tietää, miten toimia. Eläimilläkin on sellaista vaistonvaraista tietoa, mitä ihmisellä ei ole.

Yksi näkökulma runoon voisi olla se, että ihminen niin helposti kuvittelee tietävänsä luonnosta, osaavansa selittää. Luonnonilmiöt tapahtuvat ja eläimet toimivat, vaikka ihminen vasta etsisi sopivia sanoja.

Joulukuu on ollut niin runsasluminen, ettei tarvitse kuin nostaa katseensa näppäimistöltä, niin lumisia puita näkyy ikkunasta. Raskaat lumikuormat taivuttavat oksia ja kokonaisia puita, jotkin ovat jo antaneet periksi taakan alla. Lenkillä näkee katkenneita oksia ja rankoja.

Jostakin luin, että isoon kuuseen voi kertyä jopa tonneittain lunta. Katson ikkunasta lähikuusta ja sen harteille laskostunutta tykkyä entistä kunnioittavammin.


Sphinx 2021. 95 s.
Lainasin kirjastosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti