Neljästoista luukku lennähtää auki ja paljastaa Pauliina Haasjoen kahdeksannen kokoelman Promessa parin vuoden takaa.
Nimensä kokoelma on kehittänyt promessoinnista, joka on teoksen ensisivujen mukaan hautausmenetelmä. Siinä ruumis jäädytetään nestemäisellä typellä ja hajotetaan tomuksi värähtelyllä. Kaikenlaista voi siis runoja lukemalla oppia.
Vaikka Lucia toi eilen valoa pimeään, kuljemme Suomessa edelleen kohti vielä lyhyempää päivää. Tähän tunnelmaan istuu päivän runo:
Ja vuosi kiipeää kohti pimeää.
Kiipeää tikkaita
ja kurottaa päätään sisälle pimeyteen
joka ei ole jauhetta, höyryä tai nestettä, joka vain johtuu
kuin lämpö hitaasti sieltä alas.
Mutta syvin muste ei koskaan putoa
sitä jokin tuntematon laki pitää painautuneena korkealle.
Kuin koirat joilla on kuono aivan musta
ja sen ympärillä vyöhyke sekoittuvaa tummuutta,
nokiseen takkaan kurkistaneet ja aivastaneet koirat.
Sellainen vuosi on. Ja pimeä levittäytyy
silmien kautta kehoon ja imeytyy alaspäin,
johtuu alaspäin, mikä viileä pehmeys.
On olemassa jokin pimeä, jota ei tavoiteta. Syvin mustuus on saavuttamaton, ehkä ihan hyvä niin. Olisiko se maailmanloppu, ydintuho, seuraava jääkausi?
Runossa on hauskasti liikettä. Ensimmäinen säkeistö konkreettisesti kiipeää vuoden tavoin muita selkeästi korkeammalle. Vuosi liikkuu ylöspäin, pimeä alas. Runon liike on kuin aika, ikuisesti liikkeessä, menossa johonkin. Pimeässä vuodenajassa on puolensa, mutta silti minusta on lohdullista, että jo viikon kuluttua voi sanoa, että suunta on kohti valoa, kohti kesää.
Runossa koiraihmisen huomion vie koiran musta kuono. Kuvan Minttu on tainnut lipaista kuonoaan takkaan aivastamisen jälkeen, sillä kuono ei ole aivan musta. Jotkut kutsuvat vaaleampaa kirsua kesänenäksi, toiset talvinenäksi. Aina ollaan ikään kuin menossa kohti jotakin, joka ”virheen” korjaa. Mintulle se on kuitenkin supernenä, jossa on kaiken haistavia taikavoimia, väristä viis. Helposti löytyvät herkut lumihangen syövereistä – ja jouluna oma paketti kuusen alta.
Otava 2019. 87 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Jussi Karjalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti