Runokirjajoulukalenterin viidestoista luukku on aikahyppy sotienjälkeiseen Suomeen.
Lauri Viidan (1916–1965) runovalikoima Ne runot, jotka jäivät julkaistiin postuumisti vuonna 2016, ja se sisältää Viidan aiemmin vain lehdissä julkaistuja runoja uran eri vaiheilta. Kokoelma on Viita-tutkija Sakari Katajamäen toimittama, ja lopussa on varattu tilaa selityksille ja huomautuksille.
Katajamäen mukaan Viita oli Työväen Urheiluliittoon kuuluvan urheiluseuran Pispalan Tarmon jäsen ja avusti TUL:n lehteä. Huomioni vei runo, joka on julkaistu tuossa lehdessä 1946:
Yli hankien suksemme siukunut on
kuin nuori ja notkea näätä;
sydän rohkea, lämmin ja uupumaton
ei säikkynyt seitojen säätä.
Latu ryöppysi rinteillä tunturien
ja se ponnahti metsien syliin
halki maan lumivalkean, ihmeellisen
tie aukeni kylistä kyliin.
Runo jatkuu vielä useamman säkeistön verran ja muuttuu paatoksellisemmaksi, kun mukaan tulevat veljet, jotka hiihtävät liiton latuja.
Runossa on loppusointuja ja tenhoavaa rytmiä, mutta ennen kaikkea kiehtovaa sanastoa. Viita käyttelee ilmaisuvoimaisia verbejä, ja esimerkiksi sukset siukuvat – vaikka verbi on minulle uusi, se tuntuu kuvaavan hyvin suksien liukua ja suihkintaa, vikkelää sivakointia.
’Seitojen sää’ on arvoituksellisempi. Sanakirjasta ongin, että ’seita’ on saamelaisten pyhä paikka: viittaisiko runo niihin, kun tunturitkin runossa mainitaan?
Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, että saa kiinni runon vauhdikkaasta tunnelmasta ja pääsee hämmästelemään, miten eläväiselle hiihtoretkelle muutama säkeistö voi viedä.
Meillä on vielä latu-ura tekemättä lähipellolle, mutta viimeistään joululomalla suunnittelin kaivavani sukset varaston uumenista. Suksien ja minun yhteispelistä saattaa tulla mieleen joku ihan muu eläin kuin nuori ja notkea näätä.
WSOY 2016. 115 s.
Lainasin kirjastosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti