Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä

Runokirjajoulukalenterin kahdeskymmenes luukku on varattu Eeva Kilvelle, jo 94 vuoden ikään ehtineelle runoilijalle ja romaanikirjailijalle.

Runokokoelma Kiitos eilisestä on vuodelta 1996, mutta voisi olla tältä vuosikymmeneltä, niin ajankohtaisia kaikuja on Kilven ajatuksissa esimerkiksi vanhustenhoidosta, sodasta ja luontokadosta. Kai ongelmat vain pysyvät samoina vuosikymmenestä toiseen, vaikka vaikuttavat sillä hetkellä uusilta.

Kokoelma tuntuu sisarteokselta viime vuonna ilmestyneelle Valkoiselle muistikirjalle, koska molemmissa pohdituttavat äidin kuolema, ikääntyminen, rakkaussuhteet ja eläimet.

Otteeksi nappasin kolmannen osan jaksosta, jonka otsikko on Sarja vanhainkodista:

Kuultaa talvipäivä. Ruokailee lintu.
Ohutta, kuivaa lunta kantaa oksa.
Lähestyy hämärä. Päivä tyytyy
nöyrästi olemaan lyhyt.
Hiljaisuutta on helppo hengittää.
Tikittää kello.

Venäjällä on vaalit.
Meidänkin kohtalomme punnitaan.

Kilven runoissa minua viehättävät arkisuus, ja se, miten tarkoista havainnoista piirtyy eläviä maisemia. Arkisuus ei ole latteaa, vaan kaunista, rosoista, tohveleita ja intohimoa, oivalluksia. Yksinkertaisen oloinen runo voi kätkeä taakseen monia merkityksiä.

Päivän runossa hiljaisuus antaa hengitystilaa, mutta se paljastaa tikityksen, jossa voi aistia uhkaa. Hiljaisuus on siis pelastus, taustamelu häivyttäisi vaaran. Mitä kaikkea ympäröivästä maailmasta ja itsestään voi kuulla ja oppia, kun rauhoittuu hiljaisuuteen?

Runossa eletään talvea, jolloin päivä joutuu nöyrtymään lyhyyteensä. Kuten hiljaisuudella, myös pimeydellä on kahdet kasvot: yksille se tarkoittaa turvaa, toisille pelkoja.

Maailman tilanne ja poliittiset käänteet ovat Kilvellä usein läsnä. Naapurimaan tilanne huolettaa runoilijaa jo 90-luvulla. Tai pitäisi varmaan sanoa edelleen, sillä tuo huoli ei varmasti koskaan ole jättänyt rauhaan Hiitolasta, Laatokan Karjalasta kotoisin olevaa evakkoa.

WSOY 1996. 126 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Kirsikka Mänty.