Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita

Vilja-Tuulia Huotarisen runoteos Omantunnon asioita on sikermä proosarunoja. Kokoelma on jaettu viiteen osaan sen mukaan, kenelle tai mille osion runot on omistettu: vauvoille, saarelle, rakastetulle, ystäville ja menneille. 

Jokainen runo on kuin tuokiokuva tai tarina monine tasoineen. Ehkä kesällä olisin tarttunut saarirunoihin, mutta nyt poimin rakastetulle omistetuista runoista tämän:

Lumi on satanut. Pistorasia pöydän alla sinkoilee kipinöitä.
Millä vuosikymmenellä ihmiset päättivät, että maailma on

turvallinen paikka? Kun sanon ihmiset, tarkoitan joitakuita

ihmisiä. Lumi on valkoista ja tuli punaista. Miltä sinusta

tuntuu, rakastettuni kysyy. Minusta tuntuu siltä, että tiskaan.

Ei tiskaaminen ole tunne, hän sanoo. Mutta siellä, mistä lähdin,

tunteet ovat pitelemättömiä, ne täytyy työntää käsien käyttöön,

tarvitaan voimia, on velkoja, tauteja, sotia. Vaarpuseni oonneton,

joululaulu kova kuin hankikanto, mutta tämä maa on kuuma.

Ripottelen kukkia nälkäiselle aaveelle, haluan jatkaa keskustelua.

Runoteos on vuodelta 2020, jolloin perusturvallisuuttamme järkytti pandemia. Silloin ei vielä ollut sotaa Euroopassa ja energiakriisi vei mietteet 1970-luvulle. Nyt luen runosta tämän talven maisemaa: hyökkäyssotaa, sähkökatkojen uhkaa, sodan jaloista paenneiden ääniä.

Kahvipöytäkeskusteluihin ovat hiipineet kulutuspiikit ja pörssisähkö. Miten käydä ruokakaupassa, jos tulisi pidempi sähkökatko. Jos eivät toimi kortit, kassat, valaistus? Moni paikka jouduttaisiin sulkemaan, niin varmaan myös työpaikkani kirjasto, jossa kaikki tuntuu toimivan sähköllä: lainaus, palautus, ovet ja lukot. Järjestystä ei ole ilman sähköä, ei ihmisten, ei kirjojen.

Maailma ei koskaan ole kaikille turvallinen paikka, aina se kierähtää kriisistä kriisiin. Elo on kovaa, siitä muistuttavat myös joululaulut. Runo tarjoaa ratkaisuksi keskustelua ja kohtaamista.

Mietin, miten runo muuttuu ajassa, ja käännän lattialämmitystä pienemmälle.

Siltala 2020. 64 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Hilla Semeri.