Runokirjajoulukalenterin kuumat etkot – Kaija Rantakari: Kertosäe

Kansi: Elina Warsta.

Viime vuoden tapaan Kirjakimaran joulunodotus saa Runokirjajoulukalenterin muodon. Huomenna aukeaa ensimmäinen luukku täällä blogissa ja Instagramissa, tänään etkoillaan. Runokirjan kanssa, totta kai!

Kaija Rantakarin neljäs runoteos Kertosäe on aistivoimainen ja niukkaeleinen. Sen runoilla ei ole nimiä: sivuilla on muutamia säkeistöjä, jotka seuraavat toisiaan jatkumona. Toisinaan sivulla on vain yksi säe.

Kesällä luin Rantakarin Koko meren laajuus -kokoelman, jossa oli samankaltainen rakenne. Säkeistöt seuraavat toisiaan, runo liukuu kansien välissä. Sitä alkaa lukea kuin tarinaa.

Aiemman kaikuja löytyy myös aiheesta: jälleen on kyse kahden ihmisen kohtaamisesta, vetovoimasta. Ja värisevistä reisistä. On ilta, pariutuvia ihmisiä, kemiaa. Rappukäytävä. Huokauksia.

Kertosäkeessä tuo yksi kohtaaminen on perattu, purettu, palasteltu huolella. Koska ilmaisu on vähäeleistä, yhdellä sanalla on painoarvoa. Vähäiset sanat korostavat tilanteen intiimiyttä.

kertosäe sylissäsi
en muista mitään muuta

Kahden ihmisen yhteys on ainutkertainen ja samalla universaali. Se on biologiaa, lajityypillistä käyttäytymistä, mistä muistuttavat sellaiset sanavalinnat kuin elimet ja sylki.

Kertosäe väreilee eroottisesti. Se on hekumoiva muistelu, pieni kiihkeä runotarina.

kumarrut puhaltamaan minua kuin kynttilöitä
liekkejä syttyy ei sammu

Kannen kimaltelevat kädet heijastavat intiimin ja kehollisen runokokoelman tunnelmia. Kertosäe on esineenä kaunis, ja olen iloinen, että se löytyy nyt omasta hyllystäni.


Kaija Rantakari: Kertosäe. WSOY 2023. 54 s. Sain teoksen kirjailijalta.

Monien ainesten vyyhti – Satu Rämö: Jakob

Kansi: Ville Laihonen.

Satu Rämön Hildur-sarjan kolmososa kiilasi lukulistani kärkeen, koska uteliaana lukijana halusin saada tietää, miten trilogia päättyy. Ykkösosa Hildur lumosi minut viime vuoden kesällä, ja kakkososa Rósa & Björk niin ikään sai minut pauloihinsa. Ja onhan se kiva välillä elää mukana kirjahypessä – Jakobia tuntuvat lukevan kaikki.

Olin myös fanityttönä paikalla, kun Rämö kertoi Hildureista Kirkkonummen pääkirjastossa muutama viikko sitten. Reilun tunnin kuuntelin haltioituneena sujuvasanaista kirjailijaa omassa lähikirjastossani. (Ja entisellä työpaikallani. Viime vuonna elin marraskuisia Kirjanummi-viikkoja vähän eri perspektiivistä.)

Odotukseni eivät siis olisi voineet olla korkeammalla, kun lopulta tartuin kirjaan.

Hildurin suomalaisen kollegan Jakobin taustaa ja huoltajuuskriisiä valottava kirja oli tavallaan sujuvaa luettavaa, mutta jokin hiersi pitkin matkaa. Sekä Hildur että tämän osan nimihenkilö Jakob jäivät minulle etäisiksi.

Ehkä suurin ongelmani oli, että en ostanut Jakobin ”pimeää puolta”, se ei tuntunut uskottavalta. Enempää spoilaamatta tuhahdan sillekin, että poliisin perheen sotkeutuminen juonikuvioon on niin nähty.

Sen sijaan Hildurin Suomen-visiitti ja luonnonsuojelujuonne kiinnostivat kovin. Ehkä tässä kaikessa oli vain jotakin liikaa?

No, eipä Hildur tullutkaan päätökseen, vaan loppu lupailee lisäosaa tai useampaa. Nekin luen varmasti, vaikka nyt vähän tuhahtelenkin.

Satu Rämö: Jakob. WSOY 2023. 400 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2023: 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

Tutkimusmatka luontoon ja itseen – Heikki Willamo: Vuosi metsässä

 

Valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon valokuvia ja tekstiä yhdistelevä kirja Vuosi metsässä on kokonaisvaltainen lukukokemus. On kauniita mustavalkovalokuvia ja päiväkirjamaisia tekstiä. On faktaa, pohdintaa ja tunnetta.

Eletään loppuvuotta 2009, kun Willamo päättää viettää mahdollisimman paljon aikaa metsässä. Hän lähtee kohti projektiaan vailla tavoitteita, tai yksi päämäärä hänellä kyllä on: katsella metsää töyhtötiaisen silmin. Joulukuusta joulukuuhun ulottuva metsän vuosi on Willamolle paluu yksinkertaisten perusasioiden äärelle.

Kuvien ja tekstin vuoropuhelu kertoo paitsi yhdestä vuodenkierrosta metsässä myös tallentajastaan Willamosta. Hetket luonnon keskellä saavat hänen ajatuksensa vaeltamaan menneeseen ja tulevaan. Luontohavainnoista liu'utaan omiin tuntemuksiin ja edelleen pohdintoihin ihmisen ja luonnon suhteesta ja elämästä ylipäätään. Metsän vuodesta tulee Willamolle myös surun aikaa, sillä hänen äitinsä kuolee projektin aikana.

Nyt marraskuussa kiinnostaa, miltä kuukausi näyttää Willamon metsässä. Sataa hienonhieno ensilumi. Hämärät päivät ovat tilinteon aikaa: ”Vanha vuosi hiipuu pois, sitten ensilumi puhdistaa pöydän ja aloittaa jotain uutta.” Willamo kokee tämän lohdulliseksi kuukaudeksi, on aika pysähtyä ja rauhoittua. 

Luonto tarjoaa loputtomasti symboleja ja metaforia kirjoittajalle ja kuvaajalle. Tämä tulee esille kirjassa monessa kohtaa. Esimerkiksi kun Willamo nappaa marraskuisessa metsässä kuvan kelosta, hän pohtii: ”Vai otinko kuvan ajasta, joka kulkee vääjäämätöntä kulkuaan.”

Metsä vetää Willamoa puoleensa, mutta sieltä on mahtava palata kotiin ihmisten ja uusien kuvausaiheiden pariin.

Willamon kirjasta muodostui minulle tärkeä lukukokemus. Kirjoitan nykyisin paljon luonnossa ja luonnosta, joten tunnistan monia Willamon kuvaamista tuntemuksista. Miten ajatukset voi saada liikkeelle yhtäältä liike, toisaalta pysähtyminen. Miten oleskelu luonnossa nostaa mieleen muistoja ja assosiaatioita ihan mistä vain. Kun havainnoi luontoa ja kirjoittaa siellä, piirtyy paperille aina myös palasia kirjoittajasta. 

Haluaisitko lukea lisää tiestäni luontokirjoittajaksi? Artikkelin Luonnosta inspiraatiota ja voimaa kirjoittamiseen pääset lukemaan Tekstipaja Valon blogista.

Helmet 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä.

Heikki Willamo: Vuosi metsässä. Maahenki 2012. 189 s. Lainasin kirjastosta.