Runokirjajoulukalenteri on täällä taas! Viime vuonna kalenterin kokoaminen oli niin ihanan hullu projekti, että pakkohan se on toistaa.
Idea on sama. Joka päivä luukusta paljastuu runokokoelma, jonka yhteen runoon tai runonpalaseen pureudun tarkemmin. Jonkinlaisen yhteyden talveen tai jouluun pyrin aina löytämään. Pieni uudistuminen on toki paikallaan: olen ripotellut kotimaisten runoilijoiden teosten joukkoon tänä vuonna myös käännettyä runoutta.
Kalenterin ensimmäisessä luukussa komeilee Tomi Kontion Tunturin luokse, rakkaan. Tunturissa runon puhuja riisuu yltään kaupungin.
Pääosan runokokoelmassa saa Lapin luonto. On piekanat, poronharmaa taivas, tähdet, kokemisen ja havaintojen riemu: Nähdä Pohjantähti syysyönä! Valkopukuinen riekko!
Miten kaunis runohuone rakentuukaan sanasta ”ja” – se on yhteen liittävä, elämän huone, puhuja taivuttaa taipumatonta. Onhan ja-konjuktiosta tehty väitöskirja, miksei runojakin.
Päivän runo-ote vangitsee hetken:
Kaikki on valkoista, vielä eilen tunturikoivut
vääntelehtivät mustina riitasointuina marastolla.
Nyt ne ovat huurteessa ja niiden takkuisuus
on muuttunut taianomaiseksi.
Kokoelmassa ja päivän poiminnassa huomion keskipisteessä on tunturi, nyt maiseman muuttuminen. Uuden sanankin opin: marasto on matalaa koivikkoa kasvava tunturinrinne. Sanotaan, että Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa, runossa eletään varmaankin syystalvea.
Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta Lapin luontoon, on kuvaus tunnistettava. Ei ole kauaa, kun martainen lähimetsä sai kauniin valkoisen lumihunnun ylleen. Siinä on taikaa, kun synkkä muuttuu satumaaksi, musta valkoiseksi.
Puhuja muistuttaa ja näyttää, että keskeistä on pysähtyminen. Jos vain porhaltaa kilometrejä mitaten, muutos jää näkemättä.
Samassa runossa vilahtaa Yrjö Kokko, joka teki laulujoutsenten tarinan Lapin erämaisssa tutuksi. Tuolla minäkin olen ollut! Ainakin Kokon kirjan sivuilla.
Miten kaunis runohuone rakentuukaan sanasta ”ja” – se on yhteen liittävä, elämän huone, puhuja taivuttaa taipumatonta. Onhan ja-konjuktiosta tehty väitöskirja, miksei runojakin.
Päivän runo-ote vangitsee hetken:
Kaikki on valkoista, vielä eilen tunturikoivut
vääntelehtivät mustina riitasointuina marastolla.
Nyt ne ovat huurteessa ja niiden takkuisuus
on muuttunut taianomaiseksi.
Kokoelmassa ja päivän poiminnassa huomion keskipisteessä on tunturi, nyt maiseman muuttuminen. Uuden sanankin opin: marasto on matalaa koivikkoa kasvava tunturinrinne. Sanotaan, että Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa, runossa eletään varmaankin syystalvea.
Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta Lapin luontoon, on kuvaus tunnistettava. Ei ole kauaa, kun martainen lähimetsä sai kauniin valkoisen lumihunnun ylleen. Siinä on taikaa, kun synkkä muuttuu satumaaksi, musta valkoiseksi.
Puhuja muistuttaa ja näyttää, että keskeistä on pysähtyminen. Jos vain porhaltaa kilometrejä mitaten, muutos jää näkemättä.
Samassa runossa vilahtaa Yrjö Kokko, joka teki laulujoutsenten tarinan Lapin erämaisssa tutuksi. Tuolla minäkin olen ollut! Ainakin Kokon kirjan sivuilla.
Hienolla kirjalla olet aloittanut kalenterin. Tämä on ihastuttava kirja.
VastaaPoistaTämä on todella ihastuttava kokoelma! Luonto tulee lähelle, aivan kuin olisi itse vaeltanut tuntureilla.
PoistaIhanaa, että teet tämän tänäkin vuonna! <3
VastaaPoistaTaisin jäädä kerrasta koukkuun! ❤️
Poista