Runokirjajoulukalenterin seitsemännessä luukussa lähdemme runomuotoiselle matkalle muistojen Odessaan.
Ilya Kaminsky on 1977 Neuvosto-Odessassa syntynyt runoilija, joka muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä. Hän kirjoittaa englanniksi – siis kielellä, jota alkoi opiskella vasta uudessa kotimaassaan.
Tämä Kaminskyn ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 2004. Lähes parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen teos tuntuu ajankohtaiselta, Venäjän hyökkäyssodan vuoksi.
Kaminsky hahmottelee eräänlaisen muistokirjoituksen synnyinkaupungilleen. Samalla hän kasvaa runoilijaksi ”matkalaukku täynnä Brodskyn runoja”.
Odessaan liittyy muistoja, kauniita ja vähemmän kauniita, runot ovat kuin pysäytyskuvia. Niin myös kokoelmalle nimen antaneessa runossa: äiti tanssii, isoäiti heittää tomaatteja parvekkeelta, kaupunki värähtelee. ”Me elimme, niin, älä sano että se oli unta."
Runon ajankohta on huhtikuu, mutta talviseen kalenteriini poimin seuraavat säkeet:
Paikallisella tehtaalla isäni
otti kourallisen lunta, pani sen suuhuni.
Aurinko aloitti tavanomaisen kerrontansa
vaalensi heidän ruumiinsa: äidin, isän tanssimassa, liikkumassa
kun pimeys puhui heidän takanaan.
Runossa ja kokoelmassa rinnakkain elävät pimeys ja valo, sodan väkivaltaisuudet ja tanssin ilo.
Takana on pimeys eli sotaisa historia, ja runossakin kerrotaan, miten isoisät taistelivat saksalaisia tankkeja vastaan traktoreilla.
Laittoiko isä lunta lapsen suuhun vaientaakseen tämän? Luen runoa kirjailijan elämää vasten. Kaminskyn perhe joutui jättämään kotikaupunkinsa, kun elämä juutalaisena kävi vaikeaksi.
Lumi tukkii suun vain hetkellisesti, sulaa pois ruumiin lämmöstä ja suu on jälleen vapaa puhumaan. Kaminsky kuuroutui nelivuotiaana ja sai kuulolaitteet vasta uudessa kotimaassaan. Uusi maa ja uusi kieli sulattivat lumen ja runot alkoivat virrata.
Ilya Kaminsky: Me tanssimme Odessassa. Alkuteos: Dancing in Odessa (2004). Suom. Cristina Sandu. Parkko 2023. 71 s. Kansi: Terhi Adler.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti