Neljännessä runokirjajoulukalenterin luukussa välkkyy Pauliina Haasjoen kullankeltainen kokoelma Valenssi. Haasjoen runot haastavat, mutta tarjoavat myös ilahduttavia ymmärryksen ja oivalluksen paikkoja.
Valenssin käsite liittyy kemiaan, psykologiaan ja kielitieteeseen (lunttasin sanakirjasta). Nämä kaikki alat ovat läsnä kokoelman runoissa. Ne lomittuvat ja kietoutuvat, kun runot virtaavat kuin luonnon kiertokulku.
Elämä on luonnontieteitä, ja lisäksi se on suhteita; ihmisuhteita, kehojen suhteita. Sinun ja minun. Ja runossa kieli luonnollisesti on kaikki, sitä ei voi erottaa erilliseksi. Kielen tasoa myös kommentoidaan: ”Syntaksi on vienyt minua eteenpäin”.
Päivän runo-ote on kokoelman kontekstissa melkein proosarunoa:
Silloin oli keskipäivä: radiosta kuulin käsitteen jota en tuntenut.
Lumi on satanut rinteille ensimmäistä kertaa
eikä lauseen tarvinnut pysähtyä ollenkaan: katse
saattoi kulkea hankikantoa, polkuja pitkin,
sen rata ei leikannut itseään, ei se tuntenut umpikujaa.
Ensimmäisen säkeen tilanne on uteliaalle mielelle tuttu. Uuden käsitteen kuuleminen ja rekisteröiminen saattaa laittaa liikkeelle eräänlaisen lumipalloilmiön. Selvityksiä, googlailua, Wikipedia-hyppelyä.
Tiedon etsiminen voi olla loputonta liikettä. Se vain jatkuu ja jatkuu, aivan kuten maisema. Se jatkuu aina jossakin. Ja voihan puhe tai tekstikin jatkua kuin ikuisesti, eivät sanat maailmasta lopu.
Pääsin nyt loppusyksystä autoseikkailulle, ja voin sanoa, etteivät meiltä Euroopassa lopu myöskään tiet. Katse poimii seuraavan reitin, ja kun horisontissa on vuori, maisema jatkuu sen toisella puolella.
Pauliina Haasjoki: Valenssi. Otava 2024. 107 s. Lainasin kirjastosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti